Sovitus

Presidentti Boyd K. Packer

kahdentoista apostolin koorumin presidentti


Minne sitten jäsenemme ja lähetyssaarnaajamme menevätkin, sanomamme on Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen kohdistuvan uskon ja toivon sanoma.

Sanomani on suunnattu keskuudessamme niille, jotka kärsivät ja joita painaa syyllisyys ja heikkous sekä epäonnistuminen, suru ja epätoivo.

Vuonna 1971 sain tehtävän osallistua vaarnakonferensseihin Länsi-Samoassa ja muun muassa perustaa uuden vaarnan Upolun saarelle. Puhuttelujen jälkeen nousimme pieneen lentokoneeseen ja lähdimme Savai’in saarelle pitääksemme siellä vaarnakonferenssin. Kone laskeutui ruohikkoiselle kentälle Faalassa, ja sen oli määrä palata seuraavana iltapäivänä hakemaan meidät takaisin Upolun saarelle.

Sinä päivänä, kun meidän oli määrä palata Savai’in saarelta, satoi. Koska tiesimme, ettei kone voisi laskeutua märälle kentälle, ajoimme saaren länsipäähän, jossa oli jonkinlainen kiitorata korallikannaksella. Odotimme kunnes tuli pimeä, mutta konetta ei tullut. Viimein saimme radioviestin välityksellä kuulla, ettei kone ollut myrskyn vuoksi päässyt lähtemään matkaan. Lähetimme vastaukseksi radiosanoman, että tulisimme veneellä. Jonkun oli määrä olla meitä vastassa Mulifanuassa.

Kun lähdimme vesille Savai’in satamasta, 12-metrisen veneen kapteeni kysyi lähetysjohtajalta, oliko tällä taskulamppua. Onneksi lähetysjohtajalla oli, ja hän lahjoitti sen kapteenille. Teimme 21 kilometrin matkan Upolun saarelle hyvin myrskyisellä merellä. Kukaan meistä ei tajunnut, että saarelle oli iskenyt raivoisa trooppinen myrsky ja että me olimme matkalla suoraan sitä kohti.

Saavuimme Mulifanuassa olevan sataman luo. Sinne vei yksi kapea väylä, jonka läpi meidän oli päästävä riuttaa seuraten. Kapean väylän merkkeinä olivat rannalta kohoavalla kukkulalla oleva valo ja toinen valo sitä alempana. Kun venettä ohjattiin niin, että nuo kaksi valoa olivat allekkain, vene olisi oikeassa suunnassa ja ohittaisi vaaralliset karikot, jotka reunustivat väylää.

Mutta sinä yönä valoja oli vain yksi. Kaksi vanhinta oli odottamassa meitä laiturilla, mutta ylitys vei paljon kauemmin kuin tavallisesti. Vahdittuaan tuntikausia merkkejä veneestämme vanhimmat väsyivät ja nukahtivat unohtaen sytyttää toisen, alemman valon. Sen vuoksi väylä riutan läpi ei näkynyt selkeästi.

Kapteeni ohjasi venettä parhaansa mukaan sitä ainoaa rannalla olevaa ylempää valoa kohti samalla kun yksi miehistön jäsen piteli lainattua taskulamppua keulan yllä etsien edessä olevia karikkoja. Kuulimme, kuinka aallot murtuivat riuttaan. Kun olimme niin lähellä, että näimme ne taskulampun valossa, kapteeni huusi hädissään peruutusta ja ajoi taaksepäin yrittäen löytää väylän uudelleen.

Monien yritysten jälkeen hän tiesi, että väylän löytäminen olisi mahdotonta. Emme voineet tehdä muuta kuin yrittää päästä Apian satamaan, joka oli 64 kilometrin päässä. Olimme avuttomia luonnonvoimien raivoisaa voimaa vastaan. En muista olleeni koskaan niin pimeässä.

Ensimmäiseen tuntiin me emme edistyneet lainkaan, vaikka moottori kävi täydellä teholla. Vene nousi vaivoin ylös vuorenkorkuista aaltoa ja pysähtyi sitten uupuneena sen harjalle potkurien noustessa vedenpinnan yläpuolelle. Potkurien tärinä ravisteli veneen miltei palasiksi, kunnes se taas liukui alas aallon toista puolta.

Me makasimme raajat levällään lastiruuman kannen päällä pidellen käsillämme kiinni toiselta puolen ja painaen varpaillamme toista puolta, jotteivät aallot pyyhkäisisi meitä laidan yli. Veli Mark Littleford menetti otteensa ja paiskautui vasten matalaa rautakaidetta. Hän sai päähänsä haavan, mutta kaide esti häntä huuhtoutumasta mereen.

Viimein liikuimme eteenpäin, ja oli jo lähes valoisaa, kun lopulta saavuimme satamaan Apiassa. Veneet oli kiinnitetty toisiinsa turvallisuuden vuoksi. Koko laituri oli niitä täynnä. Ryömimme veneiden yli yrittäen olla häiritsemättä kannella nukkuvia. Kuljimme Pesegaan, kuivasimme vaatteemme ja suuntasimme Vailuutaihin järjestämään uuden vaarnan.

En tiedä, ketkä olivat olleet odottamassa meitä Mulifanuan rannalla. En antanut kenenkään kertoa minulle. Mutta on totta, että tuon alemman valon puuttuessa me kaikki olisimme voineet hukkua.

Kirkkomme laulukirjassa on hyvin vanha ja harvoin laulettu laulu, jolla on minulle hyvin erityinen merkitys.

Isän rakkaus aina loistaa
Niin kuin tuike majakan,
Mutta pienten lamppujemme
Hän myös toivoo palavan.
Synnin yö jo synkkeneepi,
Vihan tyrskyt vyöryää,
Moni silloin toivon katsein
Rannan tulta tähystää.
Oman lamppus tulta hoida,
Muista Herraa, merimies.
Satamaan kun purtes pyrkii,
Eksyt pimeään kenties.
Kauas ylle ulapoiden
Nosta lamppus loistamaan.
Ehkä jonkun merimiehen
Autat rantaan suojaisaan.1

Puhun tänään niille, jotka ovat kenties eksyksissä ja etsivät tuota alempana olevaa valoa, joka auttaisi ohjaamaan heidät takaisin.

Jo alusta asti ymmärrettiin, että kuolevaisuudessa me emme kykenisi olemaan täydellisiä. Meiltä ei odotettu, että eläisimme rikkomatta yhtä tai toista lakia.

”Sillä luonnollinen ihminen on Jumalan vihollinen ja on ollut Aadamin lankeemuksesta asti ja on oleva aina ja ikuisesti, ellei hän taivu Pyhän Hengen kutsuun ja riisu päältään luonnollista ihmistä ja tule pyhäksi Kristuksen, Herran sovituksen kautta.”2

Kallisarvoisesta helmestä me saamme tietää, että ”mikään saastainen ei voi asua [Jumalan valtakunnassa]”3, ja niinpä kaikille, jotka tekevät syntiä, varattiin keino tehdä parannus ja tulla jälleen kelvollisiksi pääsemään taivaallisen Isämme eteen.

Valittiin Välimies, Lunastaja, joka eläisi elämänsä täydellisesti, ei tekisi syntiä ja antaisi ”itsensä uhriksi synnin tähden täyttääkseen lain vaatimukset kaikkien niiden hyväksi, joilla on särkynyt sydän ja murtunut mieli, eikä kenenkään muun hyväksi voida lain vaatimuksia täyttää”4.

Alman kirjassa meille opetetaan sovituksen merkitystä: ”Sillä on välttämätöntä, että sovitus suoritetaan; – – tai muuten koko ihmissuvun täytyisi väistämättä hukkua.”5

Jos ette ole tehneet yhtään virhettä, silloin ette tarvitse sovitusta. Jos olette tehneet virheitä, ja kaikki meistä ovat, olivatpa ne vähäisiä tai vakavia, niin silloin teillä on valtava tarve ottaa selville, kuinka ne voidaan pyyhkiä pois, niin että ette ole enää pimeydessä.

”[Jeesus Kristus] on maailman valo ja elämä.”6 Kun kiinnitämme katseemme Hänen opetuksiinsa, meidät opastetaan hengellisen turvan satamaan.

Kolmannessa uskonkappaleessa sanotaan: ”Me uskomme, että koko ihmissuku voi pelastua Kristuksen sovituksen ansiosta noudattamalla evankeliumin lakeja ja toimituksia.”7

Presidentti Joseph F. Smith on opettanut: ”Ihmiset eivät voi antaa anteeksi omia syntejään; he eivät voi puhdistaa itseään syntiensä seurauksista. Ihmiset voivat lakata tekemästä syntiä ja menetellä oikein vastaisuudessa, ja [sikäli kuin] heidän tekonsa ovat otollisia Herran edessä, [niistä tulee] huomion arvoisia. Mutta kuka korjaa ne vääryydet, joita he ovat tehneet itselleen ja muille ja joita he eivät ilmeisestikään voi itse korjata? Jeesuksen Kristuksen sovituksessa parannuksentekijän synnit pestään pois; vaikka ne olisivat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin villa [ks. Jes. 1:18]. Tämä on teille annettu lupaus.”8

Emme tiedä tarkalleen, kuinka Herra toteutti sovituksen. Mutta sen me tiedämme, että ristiinnaulitsemisen julma kidutus oli vain osa sitä kauhistuttavaa tuskaa, joka alkoi Getsemanessa – tuolla kärsimyksen pyhällä paikalla – ja saatettiin päätökseen Golgatalla.

Luukas kirjoittaa:

”Itse hän meni vähän edemmäs, kivenheiton päähän, polvistui ja rukoili:

’Isä, jos tahdot, niin ota tämä malja minulta pois. Mutta älköön toteutuko minun tahtoni, vaan sinun.’

Silloin taivaasta ilmestyi hänelle enkeli, joka vahvisti häntä.

Suuressa tuskassaan Jeesus rukoili yhä kiihkeämmin, niin että hänen hikensä vuoti maahan veripisaroiden tavoin.”9

Sikäli kuin olen pystynyt päättelemään, on vain yksi ainoa kertomus, jossa Vapahtaja kuvailee omin sanoin, mitä Hän kesti Getsemanen puutarhassa. Ilmoituksessa kerrotaan:

”Sillä katso, minä, Jumala, olen kärsinyt tämän kaikkien puolesta, jottei heidän tarvitse kärsiä, jos he tekevät parannuksen;

mutta elleivät he tee parannusta, heidän täytyy kärsiä samoin kuin minä,

mikä kärsimys sai minut, tosiaankin Jumalan, suurimman kaikista, vapisemaan tuskasta ja vuotamaan verta joka huokosesta.”10

Elämänne aikana voi olla hetkiä, jolloin olette käyneet paikoissa, joissa teidän ei olisi koskaan pitänyt käydä, ja tehneet asioita, joita teidän ei olisi koskaan pitänyt tehdä. Jos käännytte pois synnistä, kykenette jonakin päivänä tuntemaan rauhan, joka tulee siitä, että kulkee täydellisen parannuksen tietä.

Olivatpa rikkomuksemme olleet mitä tahansa, olivatpa tekomme kenties loukanneet muita kuinka paljon tahansa, tuo syyllisyys voidaan pyyhkiä pois kokonaan. Minusta kenties kaunein virke kaikissa pyhissä kirjoituksissa on se, jossa Herra sanoi: ”Katso, se, joka on tehnyt parannuksen synneistään, se saa anteeksi, enkä minä, Herra, muista niitä enää.”11

Tämä on Jeesuksen Kristuksen evankeliumin ja sovituksen lupaus: ottaa jokainen, joka tulee, jokainen, joka liittyy, ja panna hänet käymään läpi kokemus, niin että elämänsä päättyessä hän voi mennä väliverhon läpi synneistään parannuksen tehneenä ja Kristuksen verellä puhtaaksi pestynä.12

Sitä myöhempien aikojen pyhät tekevät ympäri maailman. Se on valo, jota me tarjoamme niille, jotka ovat pimeydessä ja kadottaneet suuntansa. Minne sitten jäsenemme ja lähetyssaarnaajamme menevätkin, sanomamme on Vapahtajaan Jeesukseen Kristukseen kohdistuvan uskon ja toivon sanoma.

Presidentti Joseph Fielding Smith kirjoitti sanat lauluun ”Onko vaikea ties?” Hän oli rakas ystäväni. Laulu sisältää rohkaisua ja lupauksen niille, jotka pyrkivät noudattamaan Vapahtajan opetuksia:

Onko vaikea ties,
Jyrkät rintehet nuo
Eessäs kohoaa ohdakkeineen?
Kivet haavoja lyö,
Kun sä vaivalla käyt
Päivän helteessä korkeuteen?
Sydän uupunut lie,
Sielu yksinäinen?
Eikö huoliisi lohtua näy?
Raskas taakkako myös,
Jonka harteilles sait,
Eikä ainutkaan auttamaan käy?
Ole rohkea vain,
Kun sä matkahan käyt.
Joku vastaan sua lähetettiin.
Ylös silmäsi luo,
Tartu käteensä vain;
Hän vie uusihin korkeuksiin.
Näet: puhdas on maa,
Vaiva päättynyt on,
Eikä synti sua valtaansa saa.
Kätes anna sä vain,
Kaikki muu taakse jää;
Kanssaan sinne Hän sun johdattaa.13

Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Mostrar las referencias

  1.  

    1. ”Isän rakkaus aina loistaa”, MAP-lauluja, 1965, 36.

  2.  

    2.  Moosia 3:19.

  3.  

    3.  Moos. 6:57.

  4.  

    4.  2. Nefi 2:7.

  5.  

    5.  Alma 34:9.

  6.  

    6.  Moosia 16:9.

  7.  

    7.  UK 3.

  8.  

    8.  Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph F. Smith, 1999, s. 99–100.

  9.  

    9.  Luuk. 22:41–44.

  10.  

    10.  OL 19:16–18.

  11.  

    11.  OL 58:42.

  12.  

    12. Ks. Ilm. 1:5.

  13.  

    13. ”Onko vaikea ties?”, MAP-lauluja, 72.