Käskyistä suurin ja tärkein

Vanhin Jeffrey R. Holland

kahdentoista apostolin koorumista


Meidän on annettava omistautuneen opetuslapsen elämä osoitukseksi rakkaudestamme Herraa kohtaan.

Historiassa ei ole juuri mitään muuta ryhmää, jota kohtaan tunnen enemmän myötätuntoa kuin yhtätoista jäljelle jäänyttä apostolia kohtaan heti maailman Vapahtajan kuoleman jälkeen. Luulen, että me unohdamme joskus, kuinka todella kokemattomia he yhä olivat ja kuinka täysin riippuvaisia Jeesuksesta he olivat pakostakin olleet. Hän sanoi heille: ”[Ettekö] tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne?”1

Mutta tietenkään Hän ei ollut heidän mielestään ollut heidän kanssaan läheskään tarpeeksi kauan. Kolme vuotta ei ole pitkä aika kutsua kokonainen kahdentoista apostolin koorumi kourallisesta uusia käännynnäisiä, puhdistaa heistä vanhojen tapojen erheet, opettaa heille Jeesuksen Kristuksen evankeliumin ihmeet ja jättää heidät sitten viemään työtä eteenpäin, kunnes heidätkin surmattaisiin. Melkoisen ällistyttävä tulevaisuudenkuva joukolle juuri asetettuja vanhimpia.

Etenkin se vaihe, jossa he jäisivät yksin. Jeesus oli toistuvasti yrittänyt kertoa heille, että Hän ei pysyisi fyysisesti heidän luonaan, mutta he eivät joko voineet tai halunneet ymmärtää niin tuskallista ajatusta. Markus kirjoittaa:

”Hän opetti opetuslapsiaan. Hän sanoi heille: ’Ihmisen Poika annetaan ihmisten käsiin, ja he tappavat hänet, mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista.’

Opetuslapset eivät ymmärtäneet, mitä hän näillä sanoillaan tarkoitti, mutta eivät rohjenneet kysyä häneltä.”2

Sitten – kun heillä oli ollut niin vähän aikaa oppia ja vielä vähemmän aikaa valmistautua – se kammottava asia tapahtui, uskomattomasta tuli totta. Heidän Herransa ja Mestarinsa, heidän Neuvonantajansa ja Kuninkaansa ristiinnaulittiin. Hänen palvelutyönsä kuolevaisuudessa oli ohi, ja kamppaileva pieni kirkko, jonka Hän oli perustanut, näytti olevan tuomittu tulemaan hylätyksi ja katoamaan. Hänen apostolinsa kyllä näkivät Hänet Hänen ylösnousseessa tilassaan, mutta se vain lisäsi heidän hämmennystään. Koska he ovat aivan varmasti miettineet: ”Mitä me nyt teemme?”, he kääntyivät pyytämään vastausta Pietarilta, vanhimmalta apostolilta.

Pyydän nyt, että sallitte minulle vapauden esittää tämän sananvaihdon sanoin, joita ei ole pyhissä kirjoituksissa. Pietari sanoi tovereilleen jotenkin tähän tapaan: ”Veljet, nämä kolme vuotta ovat olleet loistavia. Yksikään meistä ei olisi kyennyt kuvittelemaan vain muutamia lyhyitä kuukausia aiemmin niitä ihmeitä, joita olemme nähneet, ja sitä jumalallisuutta, josta olemme nauttineet. Me olemme puhuneet, rukoilleet ja työskennelleet itse Jumalan Pojan kanssa. Me olemme kulkeneet Hänen kanssaan ja itkeneet Hänen kanssaan, ja tuona kauheana yönä, kun se päättyi, kukaan ei itkenyt katkerammin kuin minä. Mutta se on ohi. Hän on päättänyt työnsä, ja Hän on noussut haudasta. Hän on tehnyt työn omaksi pelastuksekseen ja meidän pelastukseksemme. Kysytte siis: ’Mitä me nyt teemme?’ En osaa sanoa teille muuta kuin että palatkaa entiseen elämäänne riemuiten. Minä aion lähteä kalaan.” Ja ainakin kuusi kymmenestä muusta jäljellä olevasta apostolista sanoi yksissä tuumin: ”Me tulemme mukaan.” Johannes, joka oli yksi heistä, kirjoittaa: ”He nousivat veneeseen ja lähtivät järvelle.”3

Mutta voi, kalastaminen ei oikein sujunut. Ensimmäisenä yönään taas järvellä he eivät saaneet mitään – eivät yhtä ainutta kalaa. Aamun ensi säteiden myötä he kääntyivät pettyneinä kohti rantaa, jossa he näkivät etäältä hahmon, joka kutsui heitä: ”Lapset, oletteko saaneet mitään?” Apeina nämä apostolit, joista oli tullut taas kalastajia, antoivat vastauksen, jota yksikään kalastaja ei halua antaa. ”Me emme saaneet mitään”, he mutisivat, ja asiaa pahensi entisestään se, että heitä kutsuttiin lapsiksi.4

”Heittäkää verkko veneen oikealle puolelle, niin saatte”5, muukalainen huusi – ja noiden yksinkertaisten sanojen myötä ymmärrys täytti pian heidän mielensä. Vain kolme vuotta aiemmin nämä samat miehet olivat olleet kalassa tällä samalla järvellä. Tuossakin tilanteessa he olivat ”tehneet työtä koko yön [eivätkä olleet] saaneet mitään”6, kirjoituksissa sanotaan. Mutta eräs rannalla ollut galilealaistoveri oli huutanut heitä laskemaan verkkonsa, ja he saivat niin ”suuren kalaparven”7, että heidän verkkonsa repeilivät ja saalis täytti kaksi venettä niin äärimmilleen, että veneet alkoivat upota.

Nyt niin oli käymässä jälleen. Nämä ”lapset”, kuten heitä oikein kutsuttiin, laskivat innokkaina verkkonsa, ”ja kalaa tuli niin paljon, etteivät he jaksaneet vetää verkkoa ylös”8. Johannes sanoi itsestäänselvyyden: ”Se on Herra!”9 Ja pidättelemätön Pietari hyppäsi yli veneen laidan.

Ylösnousseen Jeesuksen kanssa kokemansa iloisen jälleennäkemisen jälkeen Pietari kävi Vapahtajan kanssa keskustelun, jota minä pidän apostolisen palvelutyön ratkaisevana käännekohtana yleisesti ja varmastikin Pietarin kohdalla henkilökohtaisesti, sillä se innoitti tämän suurenmoisen kallionlujan miehen majesteettiseen palvelemisen ja apostolisen johtamisen täyttämään elämään. Katsellessaan heidän pieniä kolhiintuneita veneitään, heidän rispaantuneita verkkojaan ja ällistyttävää 153 kalan kasaa Jeesus sanoi vanhimmalle apostolilleen: ”Pietari, rakastatko sinä minua enemmän kuin tätä kaikkea?” Pietari vastasi: ”Rakastan, Herra – –, sinä tiedät, että olet minulle rakas.”10

Vapahtaja reagoi tuohon vastaukseen mutta katsoi edelleen opetuslastaan silmiin ja kysyi uudelleen: ”Pietari, rakastatko sinä minua?” Tämä suuri kalastaja, joka oli epäilemättä hieman hämmentynyt siitä, että kysymys toistettiin, vastasi toisen kerran: ”Rakastan, Herra – –, sinä tiedät, että olet minulle rakas.”11

Vapahtaja vastasi jälleen lyhyesti, mutta herpaantumattomasti tutkistellen kysyi kolmannen kerran: ”Pietari, rakastatko sinä minua?” Tässä vaiheessa Pietari varmastikin tunsi olonsa todella epämukavaksi. Ehkäpä hänen sydämessään oli muisto vain muutamaa päivää aiemmalta ajalta, kun hänelle oli esitetty toinen kysymys kolme kertaa ja hän oli vastannut aivan yhtä painokkaasti – mutta kieltäen. Tai ehkäpä hän alkoi miettiä, oliko hän ymmärtänyt väärin Mestariopettajan kysymyksen. Tai ehkäpä hän tutki omaa sydäntään etsien rehellistä vahvistusta vastaukselle, jonka hän oli antanut niin auliisti, miltei automaattisesti. Olivatpa Pietarin tunteet mitkä tahansa, hän sanoi kolmannen kerran: ”Herra, sinä tiedät – –, että olet minulle rakas.”12

Tähän Jeesus vastasi (ja tässä jälleen tunnustan, ettei kuvittelemaani sananvaihtoa ole pyhissä kirjoituksissa) ehkäpä sanoen jotenkin tähän tapaan: ”Miksi sitten, Pietari, olet täällä? Miksi olemme jälleen tällä samalla rannalla näiden samojen verkkojen äärellä käymässä tätä samaa keskustelua? Eikö ollut ilmeistä silloin ja eikö ole ilmeistä nyt, että jos haluan kalaa, voin saada kalaa? Mutta, Pietari, minä tarvitsen opetuslapsia – ja minä tarvitsen heitä pysyvästi. Minä tarvitsen jonkun ruokkimaan lampaitani ja pelastamaan karitsani. Minä tarvitsen jonkun saarnaamaan evankeliumiani ja puolustamaan uskontoani. Minä tarvitsen jonkun, joka rakastaa minua, todella, todella rakastaa minua, ja rakastaa sitä, mitä taivaallinen Isä on käskenyt minun tehdä. Meidän sanomamme ei ole heikko. Se ei ole hetkellinen tehtävä. Se ei ole onneton. Se ei ole toivoton. Sitä ei tulla sysäämään historian tuhkakasaan. Se on kaikkivaltiaan Jumalan työtä, ja sen on määrä muuttaa maailma. Niinpä, Pietari, toisen ja oletettavasti viimeisen kerran, minä pyydän sinua jättämään tämän kaiken ja lähtemään opettamaan ja todistamaan, ahkeroimaan ja palvelemaan uskollisesti siihen päivään asti, jolloin he tekevät sinulle täsmälleen saman kuin he tekivät minulle.”

Sitten kääntyen kaikkien apostolien puoleen Hän on saattanut hyvinkin sanoa jotenkin tähän tapaan: ”Olitteko te yhtä harkitsemattomia kuin kirjanoppineet ja fariseukset? Kuin Herodes ja Pilatus? Ajattelitteko te heidän laillaan, että tämä työ voitaisiin tuhota yksinkertaisesti tappamalla minut? Ajattelitteko te heidän laillaan, että risti ja naulat ja hauta olivat kaiken sen loppu ja että jokainen voisi autuaasti palata samanlaiseksi kuin mitä aiemmin olikin ollut? Lapset, eikö minun elämäni ja rakkauteni koskettanut sydäntänne tätä syvemmin?”

Rakkaat veljeni ja sisareni, en tiedä aivan varmasti, millainen kokemuksemme tulee olemaan tuomiopäivänä, mutta olen hyvin yllättynyt, ellei jossakin vaiheessa tuossa keskustelussa Jumala kysy meiltä täsmälleen samaa, mitä Kristus kysyi Pietarilta: ”Rakastitko sinä minua?” Luulen, että Hän haluaa tietää, josko me kovin kuolevaisessa, kovin riittämättömässä ja joskus lapsellisessa käsityksessämme asioista ymmärsimme ainakin yhden käskyn, niistä kaikista suurimman ja tärkeimmän – ”Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja koko sielustasi, koko voimallasi ja koko ymmärrykselläsi”13. Ja jos me sellaisella hetkellä pystymme jotenkin sanomaan: ”Rakastan, Herra. Sinä tiedät, että olet minulle rakas”, niin Hän saattaa muistuttaa meitä siitä, että rakkauden tärkein ominaispiirre on aina uskollisuus.

”Jos te rakastatte minua, te noudatatte minun käskyjäni”14, Jeesus on sanonut. Niinpä meidän tehtävänämme on siunata lähimmäisiä, suojella lapsia, auttaa köyhiä ja puolustaa totuutta. Tehtävänämme on oikaista vääryyksiä, kertoa muille totuuksista ja tehdä hyvää. Lyhyesti sanottuna meidän on annettava omistautuneen opetuslapsen elämä osoitukseksi rakkaudestamme Herraa kohtaan. Me emme voi luovuttaa emmekä me voi mennä takaisinpäin. Kun olemme kohdanneet elävän Jumalan elävän Pojan, mikään ei ikinä enää ole samoin kuin aiemmin. Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulitseminen, sovitus ja ylösnousemus merkitsevät kristillisen elämän alkua, eivät sen loppua. Tämän totuuden, tämän todellisuuden ansiosta kourallinen galilealaisia kalastajia, joista oli jälleen tullut apostoleja, jätti nuo verkot toistamiseen ja lähti ilman ainuttakaan synagogaa tai miekkaa15 muovaamaan sen maailman historiaa, jossa me nyt elämme.

Todistan koko sydämestäni, sieluni voimalla kaikille, jotka kuulevat minun ääneni, että nuo apostoliset avaimet on palautettu maan päälle ja ne löytyvät Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkosta. Niille, jotka eivät ole vielä liittyneet joukkoomme tässä suuressa, lopullisessa Kristuksen asiassa, me sanomme: ”Tulkaa.” Niille, jotka kerran olivat kanssamme mutta ovat vetäytyneet pois poimien ja valiten mieluummin muutamia kulttuurillisia alkupaloja palautuksen voileipäpöydästä ja jättäen muut juhlapöydän antimet, minä sanon: ”Pelkään, että eteenne tulee paljon pitkiä öitä ja tyhjiä verkkoja.” Kutsu on tulla takaisin, pysyä uskollisena, rakastaa Jumalaa ja ojentaa auttava käsi. Sisällytän tuohon vakaan uskollisuuden kutsuun jokaisen lähetystyössä palvelleen vanhimman, joka on joskus seissyt kastealtaassa ja käsi kohotettuna sanonut: ”Jeesuksen Kristuksen antamalla valtuudella.”16 Tuon toimeksiannon oli määrä muuttaa käännynnäisenne ainiaaksi, mutta sen oli epäilemättä tarkoitus muuttaa iäksi teidätkin. Kirkon nuorille, jotka valmistautuvat lähetystyöhön ja temppeliin ja avioliittoon, me sanomme: ”Rakastakaa Jumalaa ja pysykää puhtaina tämän sukupolven verestä ja synneistä. Teillä on tehtävänä valtava työ, jota tähdensi tuo hieno asia, josta presidentti Thomas S. Monson eilisaamuna ilmoitti. Taivaallinen Isänne odottaa teiltä uskollisuutta ja rakkautta jokaisessa elämänvaiheessanne.”

Kaikille ääneni kuuluvilla oleville: Kristuksen ääni kaikuu kautta kaikkien aikojen ja kysyy meiltä jokaiselta niin kauan kuin on aikaa: ”Rakastatko sinä minua?” Ja jokaisen meidän puolesta minä vastaan kunniani ja sieluni kautta: ”Rakastamme, Herra. Olet meille todella rakas.” Emmekä me auraan tartuttuamme ikinä katso taakse17, ennen kuin tämä työ on tehty ja Jumalan ja lähimmäistemme rakkaus hallitsee maailmaa. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Mostrar las referencias

  1.  

    1.  Joh. 14:9.

  2.  

    2.  Mark. 9:31–32.

  3.  

    3.  Joh. 21:3.

  4.  

    4. Ks. Joh. 21:5 ja vastaava kohta englanninkielisestä kuningas Jaakon raamatunkäännöksestä.

  5.  

    5.  Joh. 21:6.

  6.  

    6.  Luuk. 5:5.

  7.  

    7.  Luuk. 5:6.

  8.  

    8.  Joh. 21:6.

  9.  

    9.  Joh. 21:7.

  10.  

    10.  Joh. 21:15.

  11.  

    11.  Joh. 21:16.

  12.  

    12.  Joh. 21:17.

  13.  

    13. Ks. Luuk. 10:27; ks. myös Matt. 22:37–38.

  14.  

    14.  Joh. 14:15.

  15.  

    15. Ks. Frederic W. Farrar, The Life of Christ, 1994, s. 656; ks. luku 62, jossa on enemmän tietoa tämän juuri perustetun kirkon ahdingosta.

  16.  

    16.  OL 20:73.

  17.  

    17. Ks. Luuk. 9:62.