Täysin hereillä velvollisuuksissamme

Sen jälkeen kun sain kutsun Apuyhdistyksen ylimpään johtokuntaan, olen halunnut tietää enemmän naisista, jotka ovat palvelleet ennen minua. Minuun tekivät vaikutuksen sisar Zina D. Youngin opetukset. Hän oli ensimmäinen neuvonantaja Apuyhdistyksen toisessa ylimmässä johtokunnassa. Hän sanoi: ”Sisaret, meidän pitää olla täysin hereillä velvollisuuksissamme.”¹ Pohdin sanoja hereillä ja velvollisuus ja jatkoin tutkimalla pyhiä kirjoituksia.

Uudessa testamentissa Paavali opetti oman aikansa pyhiä:

”Teidän on aika herätä unesta, sillä pelastus on nyt meitä lähempänä – –.

Yö on kulunut pitkälle, päivä jo sarastaa. – – Varustautukaamme valon asein.”²

Mormonin kirjassa Alma opetti kansalleen niiden pyhiä velvollisuuksia, jotka solmivat liiton Jumalan kanssa:

”Ja nyt, koska te haluatte tulla Jumalan lammastarhaan ja tulla nimitetyiksi hänen kansakseen ja olette halukkaita kantamaan toistenne kuormia, jotta ne olisivat keveitä;

niin, ja olette halukkaita suremaan surevien kanssa, niin, ja lohduttamaan niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa, ja olemaan Jumalan todistajina kaikkina aikoina ja kaikessa ja kaikkialla – –,

nyt minä sanon teille, että jos tämä on teidän sydämenne halu, mitä teillä on sitä vastaan, että teidät kastetaan Herran nimeen, todistukseksi hänen edessään, että te olette tehneet hänen kanssaan liiton, että palvelette häntä ja pidätte hänen käskynsä, jotta hän vuodattaisi Henkeään runsaammin teidän päällenne?

Ja nyt kun ihmiset olivat kuulleet nämä sanat, he taputtivat käsiään ilosta ja huudahtivat: Tämä on meidän sydämemme halu.”³

Sisar Youngin sanat ja nämä pyhien kirjoitusten kohdat saivat minut pohtimaan niitä ”velvollisuuksia”, joihin meidän täytyy herätä omana aikanamme.

Kun meidät kastetaan, me solmimme liiton. Vanhin Robert D. Hales on opettanut: ”Kun solmimme liittoja ja pidämme ne, me tulemme pois maailmasta ja sisään Jumalan valtakuntaan.”⁴

Me muutumme. Me näytämme erilaisilta, ja me toimimme eri tavoin. Asiat, joita kuuntelemme ja luemme ja joista puhumme, ovat erilaisia, ja se, miten pukeudumme, on erilaista, koska meistä tulee Jumalan tyttäriä, liiton myötä Häneen sidottuja.

Kun meidät konfirmoidaan, me saamme Pyhän Hengen lahjan, oikeuden siihen, että meillä on jatkuvasti jumaluuden yhden jäsenen vaikutus ohjaamassa, lohduttamassa ja suojelemassa meitä. Hän varoittaa meitä, kun tunnemme houkutusta hylätä liittomme ja palata maailmaan. Presidentti Boyd K. Packer opettaa, ettei yksikään meistä ”koskaan tee vakavaa virhettä ilman, että Pyhän Hengen kuiskaukset ensin varoittaisivat siitä”⁵.

Saadaksemme tämän lahjan ja pitääksemme aina Hengen luonamme meidän täytyy olla kelvollisia sekä valppaita tarkistamaan sydämemme tila. Onko sydämemme herkkä? Onko meillä nöyrä sydän, opetusta vastaanottava sydän, lempeä sydän? Vai onko sydämemme vähitellen paatunut, kun olemme antaneet liiaksi maailman melun eksyttää meidät kuuntelemasta niitä lempeitä kehotuksia, joita Henki on varmasti antanut?

Kun meidät kastettiin, sydämemme muuttui ja heräsi Jumalalle. Matkallamme kuolevaisuudessa meidän pitää säännöllisesti kysyä itseltämme: ”Jos [olen kokenut] sydämen muutoksen – –, [voinko] nyt tuntea sellaista?”⁶ Ja jos en voi, niin miksi en?

Monet varhaisista pyhistä kokivat tämän voimallisen muutoksen sydämessään.⁷ Se herätti heidät ottamaan vastaan temppelin siunauksia, jotka vahvistivat heitä heidän velvollisuuksissaan. Nauvoossa varhaisia pyhiä tuli temppeliin ”koko päivän ajan ja pitkälle yöhön”⁸ saamaan toimituksia ja tekemään liittoja, ennen kuin he aloittivat matkansa länteen.

Sarah Rich, eräs Apuyhdistyksen sisar Nauvoossa, sanoi näin: ”Monia olivat ne siunaukset, joita olimme saaneet Herran huoneessa, mikä soi meille iloa ja lohtua kaikkien murheidemme keskellä ja antoi meille uskoa Jumalaan, koska tiesimme, että Hän opastaisi meitä ja tukisi meitä edessämme olevalla tuntemattomalla matkalla.”⁹

Usko Vapahtajaan oli muuttanut heidän sydämensä, ja he luottivat Hänen sovituksensa voimaan. He heräsivät toimimaan. He tiesivät syvällä sydämessään, että oli yksi – Vapahtaja – joka ymmärsi heidän henkilökohtaiset vastoinkäymisensä, koska Hän kärsi ne heidän puolestaan Getsemanen puutarhassa ja ristillä. Hän tunsi heidän pelkonsa, heidän epäilyksensä, heidän tuskansa ja heidän yksinäisyytensä. Hän kärsi heidän surunsa, heidän vainonsa, heidän nälkänsä, heidän väsymyksensä ja heidän menetyksensä. Ja koska Hän kärsi kaiken sen, Hän voi sanoa heille: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.”¹⁰

Ja he tulivat. He luottivat profeettaan ja seurasivat häntä. He tiesivät, että matka olisi pitkä ja heidän velvollisuutensa vaikea. He tiesivät, että vaadittaisiin uhrauksia, mutta he olivat hengellisesti valmistautuneita, koska he tukeutuivat uskoonsa ja pitivät kiinni liitoistaan.

Ennen lähtöä Nauvoosta ryhmä pyhiä kirjoitti viestin kokoushuoneeseen temppelissä, joka heidät pakotettiin jättämään. Siinä sanottiin: ”Herra on nähnyt uhrimme: tulkaa perässämme.”¹¹

Osallistuin äskettäin seurakuntamme nuorten miesten ja nuorten naisten kanssa pioneerivaellukseen. Joka aamu kysyin itseltäni: ”Mikä on minun uhrini? Kuinka minä kuljen heidän perässään?”

Vaelluksen toisena päivänä olimme vetäneet käsikärryjämme noin 13 kilometriä, kun saavuimme reitin kohtaan, jota kutsutaan ”naisten rinteeksi”. Miehet ja naiset erotettiin toisistaan ja miehet lähetettiin edellä ylös kukkulan rinnettä. Kun aloimme vetää käsikärryjämme, katsoin ylös nähdäkseni meidän pappeusveljiemme – niin nuorten kuin vanhojenkin – reunustavan reitin kumpaakin puolta, hatut kourassa kunnioituksesta naisia kohtaan.

Polku oli alussa helppo, mutta pian kuljimme syvässä hiekassa, ja kukkula jyrkkeni. Pää painuksissa minä työnsin käsikärryä kaikin voimin, kun tunsin siinä kiskaisun ja katseeni kohottaessani näin Lexin, joka on yksi nuorista naisistamme ja naapurini. Hän oli vetänyt oman käsikärrynsä huipulle ja nähtyään avuntarpeemme juoksi takaisin. Kun pääsimme huipulle, halusin kovasti juosta takaisin auttamaan niitä, jotka tulivat perässäni, mutta huohotin raskaasti ja sydämeni löi niin lujaa, että sana sydänkohtaus tuli mieleeni enemmän kuin kerran! Katselin kiitollisena, kun toiset nuoret naiset hellittivät otteensa omista käsikärryistään ja juoksivat auttamaan.

Kun jokainen oli päässyt huipulle, käytimme hetken siihen, että kirjoitimme tunteitamme päiväkirjoihimme. Minä kirjoitin: ”En valmistautunut tarpeeksi hyvin fyysisesti, joten minulla ei ollut voimaa auttaa niitä, jotka tulivat perässäni. Minun ei kenties koskaan enää tarvitse vetää käsikärryä, mutta en koskaan halua jättää sisariani hengellisesti pulaan, en koskaan!”

Se oli pyhä kokemus, joka sai minut hengellisesti heräämään velvollisuuksiini perhettäni ja muita kohtaan. Koko matkamme ajan pohdiskelin sitä, mitä olin oppinut.

Ensiksi ajattelin sisariani, niitä, jotka olivat vetäneet, ja niitä, jotka vielä nykyäänkin vetävät käsikärryään yksin. Lähes 20 prosenttia niiden varhaisten käsikärrykomppanioiden naisista oli yksin ainakin osan matkaa. Nämä olivat naisia, jotka eivät olleet solmineet avioliittoa, olivat eronneet tai olivat jääneet leskeksi. Monet olivat yksinhuoltajaäitejä.¹² He kaikki tekivät työtä yhdessä – liiton tyttäret, nuoret ja vanhat, erilaisissa elämäntilanteissa samalla polulla samaa päämäärää kohti.

Ne, jotka kiiruhtivat auttamaan avuntarpeessa olevia sisariaan, muistuttivat minua pelastajista – niistä, jotka voi nähdä, ja niistä, joita ei voi nähdä – jotka ovat nopeita huomaamaan, näkemään tarpeen ja toimimaan.

Ajattelin Herran sanoja: ”Minä käyn teidän kasvojenne edellä. Minä olen teidän oikealla puolellanne ja vasemmalla, ja minun Henkeni on teidän sydämessänne ja minun enkelini teidän ympärillänne tukeakseen teitä.”¹³

Molemmin puolin reittiä reunustamassa oli uskollisia, kuuliaisia, liittonsa pitäviä miehiä. Heidän pappeuden voimansa – voima, jota Jumala käyttää siunatakseen kaikkia lapsiaan – kohotti, vahvisti ja tuki meitä. He muistuttivat siitä, ettemme ole koskaan yksin. Meillä voi olla tämä voima apunamme aina, kun pidämme liittomme.

Ajattelin miehiä, jotka olivat matkan aikana erossa perheestään jättäen perheensä vetämään käsikärryä yksin. Monet miehet kuolivat matkalla. Jotkut pojat jäivät taakse palvellakseen lähetystyössä synnyinmaassaan. Toiset olivat muuttaneet aiemmin valmistelemaan perheensä saapumista Suolajärven laaksoon. Jotkut miehet olivat poissa omasta valinnastaan päätettyään olla pitämättä liittojaan.

Kuten ne, jotka elivät aiemmin, monet ihmiset nykyään elävät olosuhteissa, jotka eivät ole ihanteelliset. Me opetamme jatkuvasti ihannetta ja pyrimme siihen, koska tiedämme, että jatkuva ponnisteleminen auttaa meitä edistymään polulla ja valmistaa meitä mahdollisuuksiin saada kaikki luvatut siunaukset odottaessamme Herraa¹⁴.

Jokaisella meistä on ja tulee olemaan elämässämme vastoinkäymisiä. Tämä kuolevainen elämä on koetusaikaa, ja meillä on jatkuvasti tilaisuuksia käyttää tahdonvapauttamme sen valitsemiseen, mitä aiomme oppia niistä vastoinkäymisistä, joita varmasti tulee.

Jumalan tyttärinä me kuljemme polkua pitkin eteenpäin uskossa, koska me ymmärrämme, kuten presidentti Thomas S. Monson on opettanut: ”Temppelissä saatavat pelastavat toimitukset, joiden ansiosta voimme palata jonakin päivänä taivaallisen Isämme luo iankaikkisissa perhesuhteissa ja saada lahjaksi siunauksia ja voimaa ylhäältä, ovat jokaisen uhrauksen ja jokaisen ponnistelun arvoisia.”¹⁵

Ei riitä, että vain olemme matkalla. Meidän täytyy olla hereillä velvollisuuksissamme ja jatkaa uskossa, kun turvaudumme sovituksen lohduttavaan, vahvistavaan, kaiken mahdolliseksi tekevään ja parantavaan voimaan.

Sisaret, minä rakastan teitä. En tunne montakaan teistä henkilökohtaisesti, mutta tiedän kyllä, keitä te olette! Me olemme liitot pitäviä tyttäriä Hänen valtakunnassaan, ja liittojemme antaman voiman ansiosta me olemme valmiit tekemään velvollisuutemme.

Apuyhdistys valmistaa naisia iankaikkisen elämän siunauksiin herättämällä meidät hengellisesti vahvistumaan uskossa ja henkilökohtaisessa vanhurskaudessa. Aloittakaamme itsestämme. Aloittakaamme siitä, missä olemme. Aloittakaamme tänään. Kun olemme hengellisesti hereillä, kykenemme paremmin vahvistamaan perheitä ja koteja ja auttamaan muita.

Tämä on pelastuksen työtä, ja sovituksen vahvistava ja mahdollistava voima tekee sen mahdolliseksi. Herätkäämme siihen, keitä me olemme. Herätkäämme velvollisuuteemme. Me olemme taivaallisen Isämme tyttäriä. Hän rakastaa meitä. Tästä todistan Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.