Jumalan valon antama toivo

Työhuoneessani on taulu, jota rakastan. Sen nimi on Ovi valaistumiseen. Sen maalasi eräs ystäväni, tanskalainen taiteilija Johan Benthin, joka oli Kööpenhaminan ensimmäinen vaarnanjohtaja.

Taulussa näkyy pimeä huone, jonka avoimesta ovesta loistaa valo. Minusta on mielenkiintoista, ettei ovesta tuleva valo valaise koko huonetta – ainoastaan aivan oven edustan.

Minusta tämän taulun pimeys ja valo ovat vertaus elämästä. Olotilaamme kuolevaisina olentoina kuuluu se, että toisinaan tunnemme olevamme ikään kuin pimeyden ympäröimiä. Olemme ehkä menettäneet jonkun rakkaan, lapsi on saattanut joutua harhateille, olemme kenties saaneet huolestuttavan lääketieteellisen diagnoosin, meillä voi olla vaikeuksia saada työpaikka ja kannamme epäilysten tai pelkojen taakkaa, tai ehkä tunnemme olevamme yksin tai ettei kukaan rakasta meitä.

Mutta vaikka meistä voi tuntua, että olemme hukassa nykyisten olosuhteidemme keskellä, Jumala lupaa meille valonsa antaman toivon – Hän lupaa valaista edessämme olevan tien ja näyttää meille tien pois pimeydestä.

Haluaisin kertoa teille eräästä naisesta, joka varttui pimeyden täyttämässä huoneessa. Kutsun häntä Janeksi.

Siitä asti kun Jane oli kolmevuotias, häntä hakattiin, vähäteltiin ja pahoinpideltiin jatkuvasti. Häntä uhkailtiin ja pilkattiin. Hän heräsi joka aamu tietämättä, selviäisikö hän hengissä seuraavaan päivään. Ihmiset, joiden olisi pitänyt suojella häntä, olivat niitä, jotka kiduttivat häntä tai antoivat pahoinpitelyn jatkua.

Suojellakseen itseään Jane oppi olemaan tuntematta. Hänellä ei ollut toivoa pelastumisesta, joten hän kovetti itsensä kohtaamaan todellisuutensa kauhut. Hänen maailmassaan ei ollut valoa, joten hän alistui pimeyteen. Turtumuksella, joka voi johtua vain jatkuvasta ja hellittämättömästä yhteydestä pahaan, hän hyväksyi sen, että jokainen hetki voisi olla hänen viimeisensä.

Sitten, 18-vuotiaana, Jane löysi Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon. Palautetun evankeliumin ilo ja toivo läpäisivät hänen sydämensä, ja hän otti vastaan kutsun mennä kasteelle. Ensimmäistä kertaa hänen elämäänsä tuli valoa ja hän näki edessään kirkkaan polun. Hän jätti maailmansa pimeyden ja päätti mennä oppilaitokseen, joka oli kaukana hänen pahoinpitelijästään. Vihdoinkin hän tunsi päässeensä vapaaksi pimeydestä ja pahuudesta – hän oli vapaa nauttimaan Vapahtajan suloisesta rauhasta ja ihmeellisestä parantumisesta.

Vuosia myöhemmin, kun Janen pahoinpitelijä oli jo kuollut, Janea kuitenkin vaivasivat jälleen lapsuuden hirvittävät tapahtumat. Syvä murhe ja viha uhkasivat tuhota sen ihmeellisen valon, jonka hän oli löytänyt evankeliumissa. Hän ymmärsi, että jos hän antaisi tuon pimeyden tuhota hänet, hänen piinaajansa saisi lopullisen voiton.

Hän haki terapeutin ja lääkärin apua ja alkoi ymmärtää, että hänelle paras tapa parantua oli ymmärtää ja hyväksyä, että pimeyttä on olemassa – mutta sinne ei saa jäädä olemaan. Sillä, kuten hän nyt tiesi, on olemassa myös valoa – ja juuri siellä hän päätti olla.

Kun ottaa huomioon Janen pimeän menneisyyden, hänestä olisi helposti voinut tulla kostonhaluinen, katkera tai väkivaltainen. Mutta hänestä ei tullut sellaista. Hän vastusti kiusausta levittää pimeyttä kieltäytymällä sortumasta vihaan, loukkaantumiseen tai kyynisyyteen. Sen sijaan hän piti tiukasti kiinni toivosta, että Jumalan avulla hän voisi parantua. Hän päätti säteillä valoa ja omistaa elämänsä muiden auttamiseen. Tämä päätös mahdollisti sen, että hän kykeni jättämään menneisyyden taakseen ja astumaan loistavaan, kirkkaaseen tulevaisuuteen.

Hänestä tuli opettaja. Nyt vuosikymmeniä myöhemmin hänen rakkautensa on vaikuttanut satoihin lapsiin auttaen heitä ymmärtämään, että he ovat arvokkaita, että he ovat tärkeitä. Hänestä on tullut uupumaton heikkojen, sorrettujen ja lannistuneiden puolustaja. Hän vahvistaa, tukee ja innoittaa jokaista lähellään olevaa ihmistä.

Jane oppi, että parantumista tapahtuu silloin kun tulemme pois pimeydestä ja kuljemme kohti kirkkaamman valon antamaa toivoa. Osoittamalla uskoa, toivoa ja rakkautta käytännössä hän paitsi muutti omaa elämäänsä on myös ikuisesti siunannut monien, monien muiden elämää.

Joukossanne voi olla joitakuita, jotka tuntevat pimeyden käyvän päällensä. Saatatte tuntea kantavanne huolten, pelkojen tai epäilysten taakkaa. Teille ja meille kaikille toistan ihmeellisen ja varman totuuden: Jumalan valo on todellinen. Se on kaikkien ulottuvilla! Se antaa elämän kaikelle.¹ Sillä on voima lieventää syvimmänkin haavan kirvelyä. Se voi olla yksinäisen ja sairaan sielumme parantavaa balsamia. Se voi kylvää kirkkaamman toivon siemeniä toivottomuuden peltoon. Se voi valaista syvimmätkin murheen laaksot. Se voi valaista edessämme olevan polun ja johtaa meidät pimeimmän yön läpi uuteen aamunkoittoon ja sen tuomaan lupaukseen.

Tämä ”Jeesuksen Kristuksen – – Henki antaa valon jokaiselle ihmiselle, joka tulee maailmaan.”²

Hengellistä valoa tulee kuitenkin harvoin sellaiselle ihmiselle, joka vain istuu pimeydessä odottaen, että joku sytyttää valon. Siihen, että avaamme silmämme Kristuksen valoon, tarvitaan osoitus uskosta. Hengellistä valoa ei voi erottaa lihallisin silmin. Jeesus Kristus itse opetti: ”Minä olen valo, joka loistaa pimeydessä, eikä pimeys sitä käsitä.”³ Sillä ”ihminen ei luonnostaan ota vastaan Jumalan Hengen puhetta, sillä se on hänen mielestään hulluutta. Hän ei pysty tajuamaan sitä, koska sitä on tutkittava Hengen avulla.”⁴

Kuinka me sitten avaamme silmämme näkemään Jumalan valon antaman toivon?

Ensiksi, aloittakaa siitä, missä olette.

Eikö olekin ihmeellistä tietää, ettei meidän tarvitse olla täydellisiä voidaksemme kokea taivaallisen Isämme siunauksia ja lahjoja? Meidän ei tarvitse odottaa maalilinjan ylittämistä saadaksemme Jumalan siunauksia. Itse asiassa taivaat alkavat aueta ja taivaan siunaukset alkavat laskeutua päällemme samalla kun otamme ensimmäisiä askeleitamme valoa kohti.

Täydellinen paikka aloittaa on täsmälleen siinä, missä olette juuri nyt. Sillä ei ole väliä, kuinka kelvoton luulette olevanne tai kuinka kaukana toisten jäljessä tunnette kulkevanne. Sillä samalla hetkellä, jolloin alatte etsiä taivaallista Isäänne, sillä hetkellä Hänen valonsa toivo alkaa herättää, elävöittää ja ylevöittää sieluanne.⁵ Pimeys ei ehkä hälvene heti kokonaan, mutta yhtä varmasti kuin yö aina väistyy aamunkoiton tieltä, valo saapuu kyllä.

Toiseksi, kääntäkää sydämenne kohti Herraa.

Kohottakaa sielunne rukoukseen ja selittäkää taivaalliselle Isällenne, miltä teistä tuntuu. Tunnustakaa vajavuutenne. Vuodattakaa sydämenne tunteita ja ilmaiskaa kiitollisuutenne. Kertokaa Hänelle, mitä koettelemuksia teillä on. Anokaa Häneltä Kristuksen nimessä voimaa ja tukea. Pyytäkää, että korvanne aukaistaisiin, jotta voisitte kuulla Hänen äänensä. Pyytäkää, että silmänne aukaistaisiin, jotta voisitte nähdä Hänen valonsa.

Kolmanneksi, vaeltakaa valossa.

Taivaallinen Isänne tietää, että te teette virheitä. Hän tietää, että te kompastelette – ehkä montakin kertaa. Se saa Hänet surulliseksi, mutta Hän rakastaa teitä. Hän ei halua masentaa teitä. Päinvastoin Hän haluaa teidän nousevan ylös ja tulevan siksi henkilöksi, joksi teidän on tarkoitus tulla.

Siksi Hän lähetti Poikansa tänne maan päälle valaisemaan tietä ja näyttämään meille, kuinka ylittäisimme turvallisesti polullemme asetetut kompastuskivet. Hän on antanut meille evankeliumin, joka opettaa opetuslapsen tavan elää. Se opettaa meille, mitä meidän täytyy tietää, tehdä ja olla kulkeaksemme Hänen valossaan seuraten Hänen rakkaan Poikansa, Vapahtajamme, jalanjälkiä.

Kyllä, me teemme virheitä.

Kyllä, me horjumme.

Mutta kun pyrimme kasvattamaan rakkauttamme Jumalaa kohtaan ja pyrimme rakastamaan lähimmäisiämme, evankeliumin valo ympäröi meidät ja kohottaa meitä. Pimeys kaikkoaa varmasti, koska se ei pysty olemaan valossa. Kun lähestymme Jumalaa, Hän lähestyy meitä.⁶ Ja päivä päivältä Jumalan valon antama toivo kasvaa sisimmässämme ja ”kirkastuu kirkastumistaan täyteen päivään saakka”⁷.

Kehotan kaikkia niitä, jotka tuntevat kulkevansa pimeydessä, luottamaan tähän ihmiskunnan Vapahtajan lausumaan varmaan lupaukseen: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo.”⁸

Kyllä, ajoittain saattaa vaikuttaa siltä, että pimeys koskettaa elämäämme – tai jopa kietoutuu sen ympärille. Joskus meitä ympäröivä yö tuntuu painostavalta, masentavalta ja pelottavalta.

Sydämeni murehtii niitä monia murheita, joita jotkut teistä kohtaavat, sitä tuskallista yksinäisyyttä ja niitä uuvuttavia pelkoja, joita teillä saattaa olla.

Todistan kuitenkin, että meidän elävä toivomme on Jeesuksessa Kristuksessa! Hän on todellinen, puhdas ja voimallinen ovi jumalalliseen valaistumiseen.

Todistan, että Kristuksen kanssa pimeys ei voi menestyä. Pimeys ei voita Kristuksen valoa.

Todistan, ettei pimeys voi kestää elävän Jumalan Pojan loistavassa valossa!

Kehotan teitä jokaista avaamaan sydämenne Hänelle. Etsikää Häntä tutkimalla ja rukoilemalla. Tulkaa Hänen kirkkoonsa, Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon. Oppikaa Hänestä ja Hänen evankeliumistaan, osallistukaa aktiivisesti, auttakaa toisianne ja palvelkaa iloiten Jumalaamme.

Veljet ja sisaret, pimeimmänkin yön jälkeen maailman Vapahtaja johdattaa teidät vähitellen suloiseen ja kirkkaaseen aamunkoittoon, joka varmasti nousee sisimmässänne.

Kun kuljette kohti Jumalan valon antamaa toivoa, tulette huomaamaan rakastavan taivaallisen Isän myötätunnon, rakkauden ja hyvyyden. ”Hänessä ei ole pimeyden häivää.”⁹ Tästä todistan Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.