”Minä en jätä enkä hylkää sinua”

Aion tänä iltana kirjoittaa päiväkirjaani: ”Tämä on ollut yksi innoittavimmista niiden yleiskonferenssikokousten joukossa, joissa olen ollut läsnä. Kaikki on ollut luonteeltaan mitä suurenmoisinta ja hengellisintä.”

Veljet ja sisaret, kokoontuessamme puoli vuotta sitten yleiskonferenssiimme suloinen vaimoni Frances makasi sairaalassa kaaduttuaan pahasti vain muutamaa päivää aiemmin. Toukokuussa, taisteltuaan monta viikkoa urhoollisesti parantuakseen vammoistaan, hän siirtyi iankaikkisuuteen. Hänen menettämisensä on ollut hyvin raskasta. Hän ja minä solmimme avioliiton Suolajärven temppelissä 7. lokakuuta 1948. Huomenna olisi ollut 65-vuotishääpäivämme. Hän oli elämäni rakkaus, luotettu uskottuni ja läheisin ystäväni. Kun sanon kaipaavani häntä, se ei alkuunkaan ilmaise tunteideni syvyyttä.

Tämän konferenssin aikana tulee kuluneeksi 50 vuotta siitä, kun presidentti David O. McKay kutsui minut kahdentoista apostolin koorumiin. Kaikkina näinä vuosina olen saanut suloiselta kumppaniltani vain täydellistä ja kokonaisvaltaista tukea. Lukemattomia ovat ne uhraukset, joita hän teki, niin että minä voisin täyttää kutsumukseni. Koskaan en kuullut häneltä valituksen sanaa, kun minun piti usein olla päiviä ja joskus viikkoja poissa hänen ja lastemme luota. Hän oli todellakin enkeli.

Haluan ilmaista omat kiitokseni sekä perheeni kiitokset siitä valtavasta rakkauden tulvasta, jota olemme saaneet kokea Francesin kuoleman jälkeen. Satoja kortteja ja kirjeitä on lähetetty eri puolilta maailmaa ilmaisemaan ihailua häntä kohtaan ja surunvalitteluja perheellemme. Olemme saaneet kymmeniä kauniita kukka-asetelmia. Olemme kiitollisia niistä lukuisista lahjoituksista, joita on tehty hänen nimellään kirkon yleiseen lähetyssaarnaajarahastoon. Meidän puolestamme, jotka olemme jääneet suremaan hänen poismenoaan, ilmaisen syvän kiitollisuuteni ystävällisyyden ja sydämellisyyden osoituksistanne.

Suurimpana lohtuna minulle tänä kipeänä jäähyväisten aikana ovat olleet todistukseni Jeesuksen Kristuksen evankeliumista ja tieto, joka minulla on siitä, että rakas Francesini elää edelleen. Tiedän, että eromme on väliaikaista. Meidät sinetöi Jumalan huoneessa henkilö, jolla oli valtuus sitoa maan päällä ja taivaassa. Tiedän, että jonakin päivänä olemme jälleen yhdessä emmekä koskaan enää eroa. Se on tieto, joka antaa minulle voimaa.

Veljet ja sisaret, voitaneen varmuudella olettaa, ettei kukaan ihminen ole milloinkaan elänyt täysin vailla kärsimystä ja surua, eikä ihmiskunnan historiassa ole milloinkaan ollut aikaa, joka ei olisi saanut täyttä osaansa kuohunnasta ja kurjuudesta.

Kun elämän polku tekee julman käänteen, kiusauksena on kysyä: ”Miksi minä?” Toisinaan tunnelin päässä ei näytä olevan lainkaan valoa eikä aamu näytä sarastavan pimeän yön jälkeen. Ympärillämme tuntuu olevan vain pirstoutuneiden unelmien pettymystä ja menetettyjen toiveiden epätoivoa. Yhdymme raamatulliseen anomukseen: ”Eikö edes Gileadissa ole balsamia?”¹ Tunnemme olevamme hylättyjä, murheellisia, yksin. Meillä on taipumus nähdä omat henkilökohtaiset onnettomuutemme pessimismin vääristävien lasien läpi. Odotamme kärsimättöminä ratkaisua ongelmiimme ja unohdamme, että usein vaaditaan kärsivällisyyden taivaallista hyvettä.

Kohtaamamme vaikeudet tuovat eteemme kestokykymme todellisen koetuksen. Meidän jokaisen vastattavaksi jää perustavaa laatua oleva kysymys: Horjunko vai selviydynkö loppuun asti? Jotkut horjuvatkin, kun heistä tuntuu, etteivät he pysty nousemaan haasteidensa yläpuolelle. Loppuun asti selviytymiseen sisältyy kestäminen aivan elämän loppuun saakka.

Kun pohdimme, mitä me kaikki saatammekaan kohdata, voimme sanoa muinaisen Jobin tavoin: ”Ihminen on syntynyt vaivaan.”² Job oli ”kunnon mies, rehellinen ja jumalaapelkäävä, ja hän karttoi kaikkea pahaa”³. Job eli hurskaasti ja hänellä oli paljon omaisuutta, mutta hänen täytyi kohdata koetus, joka olisi voinut tuhota kenet tahansa. Kun hän oli menettänyt omaisuutensa, kun hänen ystävänsä pilkkasivat häntä, kun hänen kärsimyksensä ahdisti, kun hän oli surun murtama menetettyään perheensä, häntä kehotettiin: ”Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!”⁴ Hän vastusti tuota kiusausta ja julisti jalon sydämensä syvyyksistä asti:

”Minulla on taivaassa todistaja, hän on minun puolustajani korkeudessa.”⁵

”Minä tiedän, että lunastajani elää.”⁶

Job säilytti uskon. Teemmekö me samoin, kun eteemme tulee meille annettuja haasteita?

Aina kun meistä tuntuu, että taakkamme on elämän vastoinkäymisten takia raskas, muistakaamme, että muut ovat kulkeneet samaa tietä, kestäneet ja sitten voittaneet.

Kirkon historia tällä aikojen täyttymisen taloudenhoitokaudella on täynnä sellaisten ihmisten kokemuksia, joilla on ollut vaikeaa ja jotka ovat kuitenkin pysyneet järkkymättöminä ja rohkealla mielellä. Miksi? He ovat tehneet Jeesuksen Kristuksen evankeliumista elämänsä keskipisteen. Se vie meidät läpi kaiken, mitä eteemme tulee. Koemme edelleen vaikeita haasteita, mutta kykenemme kohtaamaan ne, ottamaan ne vastaan päättäväisinä ja selviytymään voitokkaina.

Tuskaiselta sairasvuoteelta, kyynelten kostuttamalta pielukselta meitä kohottaa kohti taivasta jumalallinen vakuutus ja kallisarvoinen lupaus: ”Minä en jätä enkä hylkää sinua.”⁷ Sellainen lohtu on korvaamatonta.

Kun olen matkustanut kauas ja laajalti ympäri maailman täyttäen kutsumukseeni kuuluvia tehtäviä, olen tullut tietämään monia asioita – joista vähäisin ei ole se, että suru ja kärsimys ovat yleismaailmallisia. En alkuunkaan pysty mittaamaan kaikkea sitä syvää surua ja murhetta, jota olen nähnyt, kun olen käynyt niiden luona, joilla on surua, jotka sairastavat, kokevat avioeron, taistelevat harhaan joutuneen pojan tai tyttären puolesta tai kärsivät synnin seurauksista. Luettelo voisi jatkua jatkumistaan, sillä meidän osaksemme voi koitua lukemattomia ongelmia. On vaikeaa valita yksi esimerkki, ja silti aina kun mietin haasteita, ajatukseni kääntyvät veli Bremsiin, yhteen poikavuosieni pyhäkoulunopettajista. Hän oli uskollinen kirkon jäsen, jonka sydän oli kultaa. Hänellä ja hänen vaimollaan Sadiella oli kahdeksan lasta, joista monet olivat samanikäisiä kuin lapset meidän perheessämme.

Kun Frances ja minä menimme naimisiin ja muutimme pois seurakunnasta, tapasimme veli ja sisar Bremsin ja heidän perheensä jäseniä häissä ja hautajaisissa sekä seurakuntalaisten jälleentapaamisissa.

Vuonna 1968 veli Brems menetti vaimonsa Sadien. Vuosien vieriessä myös kaksi kahdeksasta lapsesta kuoli.

Eräänä päivänä lähes 13 vuotta sitten veli Bremsin vanhin lapsenlapsi soitti minulle. Hän selitti, että hänen isoisänsä oli täyttänyt 105 vuotta. Hän sanoi: ”Isoisä asuu pienessä palvelukeskuksessa mutta tapaa koko perheensä joka sunnuntai, jolloin hän pitää pyhäkoulun oppiaiheen.” Tämä lapsenlapsi jatkoi: ”Viime sunnuntaina isoisä ilmoitti meille: ’Rakas perheeni, minä kuolen tällä viikolla. Soittaisitteko Tommy Monsonille? Hän tietää, mitä pitää tehdä.’”

Vierailin veli Bremsin luona heti seuraavana iltana. En ollut nähnyt häntä vähään aikaan. En voinut puhua hänelle, koska hän oli tullut kuuroksi. En voinut kirjoittaa hänelle viestiä luettavaksi, koska hän oli tullut sokeaksi. Minulle kerrottiin, että perhe kommunikoi hänen kanssaan pitämällä kiinni hänen oikean kätensä sormesta ja kirjoittamalla sillä hänen vasempaan käteensä vierailevan henkilön nimen. Kaikki viestit oli välitettävä tällä samalla tavalla. Noudatin menettelytapaa pitämällä kiinni hänen sormestaan ja kirjoittamalla T-O-M-M-Y M-O-N-S-O-N, nimen, jolla hän oli aina tuntenut minut. Veli Brems innostui ja otti käteni käteensä ja asetti ne päänsä päälle. Tiesin, että hän halusi saada pappeuden siunauksen. Autonkuljettaja, joka oli tuonut minut palvelukeskukseen, asetti kanssani kätensä veli Bremsin pään päälle, ja annoimme kaivatun siunauksen. Jälkeenpäin kyyneleet vierivät hänen sokeista silmistään. Hän tarttui kiitollisena käsiimme. Vaikka hän ei ollut kuullut siunausta, jonka olimme hänelle antaneet, Henki oli voimakas, ja uskon, että häntä innoitettiin tietämään, että olimme antaneet siunauksen, jota hän kaipasi. Tuo suloinen mies ei kyennyt enää näkemään. Hän ei kyennyt enää kuulemaan. Hän joutui olemaan yötä päivää pienessä huoneessa palvelukeskuksessa. Ja silti hymy hänen kasvoillaan ja hänen lausumansa sanat koskettivat sydäntäni. ”Kiitos”, hän sanoi. ”Taivaallinen Isäni on ollut minulle oikein hyvä.”

Veli Brems kuoli sillä viikolla, aivan kuten oli ennustanutkin. Hän ei koskaan miettinyt sitä, mitä häneltä puuttui, vaan pikemminkin hän oli aina syvällisen kiitollinen monista siunauksistaan.

Taivaallinen Isä, joka antaa meille niin paljon iloittavaa, tietää myös, että me opimme ja kasvamme ja vahvistumme, kun kohtaamme koettelemuksia ja selviydymme niistä, kuten meidän täytyy. Me tiedämme, että on aikoja, jolloin kärsimme sydäntäsärkevää surua, jolloin murehdimme ja jolloin meitä saatetaan koetella äärirajoillemme asti. Sellaisten vaikeuksien myötä me voimme kuitenkin muuttua parempaan suuntaan, rakentaa elämämme uudelleen siten kuin taivaallinen Isämme meille opettaa ja tulla vähän erilaisiksi kuin olimme aiemmin – paremmiksi kuin olimme, ymmärtävämmiksi kuin olimme, myötätuntoisemmiksi kuin olimme, ja saada lujemman todistuksen kuin meillä oli aiemmin.

Tämän pitäisi olla pyrkimyksemme – olla sinnikkäitä ja kestää, kyllä, mutta myös tulla hengellisesti jalommiksi, kun kuljemme tietämme läpi auringonpaisteen ja murheen. Ellei olisi haasteita voitettavana ja ongelmia ratkaistavana, me jäisimme suuressa määrin sellaisiksi kuin olemme ja edistyisimme vähän tai emme lainkaan kohti iankaikkisen elämän tavoitettamme. Runoilija ilmaisi suurin piirtein saman ajatuksen näissä sanoissa:

Vain Mestari tuntee koettelemustemme, tuskamme ja kärsimyksemme syvyydet. Hän yksin tarjoaa meille iankaikkista rauhaa vastoinkäymisten aikoina. Hän yksin koskettaa piinattua sieluamme lohdullisilla sanoillaan:

”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.

Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon.

Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt.”⁹

Onpa sitten kyse parhaasta tai pahimmasta ajasta, Hän on kanssamme. Hän on luvannut, ettei tämä asia koskaan muutu.

Veljeni ja sisareni, sitoutukaamme taivaalliseen Isäämme tavalla, joka ei vaihtele vuosien mittaan tai elämämme kriiseissä. Meillä ei pitäisi olla tarvetta kokea vaikeuksia, jotta muistaisimme Hänet, eikä meidän pitäisi joutua nöyrtymään, ennen kuin uskomme ja turvaamme Häneen.

Pyrkikäämme aina olemaan lähellä taivaallista Isäämme. Niin tehdessämme meidän täytyy rukoilla Häntä ja kuunnella Häntä joka päivä. Me todellakin tarvitsemme Häntä joka hetki, olivatpa nuo hetket sitten auringonpaistetta tai sadetta. Olkoon aina tunnuslauseenamme Hänen lupauksensa: ”Minä en jätä enkä hylkää sinua.”¹⁰

Koko sieluni voimalla minä todistan, että Jumala elää ja rakastaa meitä, että Hänen ainosyntyinen Poikansa eli ja kuoli puolestamme ja että Jeesuksen Kristuksen evankeliumi on se kaikkialle tunkeutuva valo, joka loistaa läpi elämämme pimeyden. Rukoilen, että niin olisi aina. Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.