Ohita päänavigointi
Lokakuu 2015 | Tämä on äitisi

Tämä on äitisi

Lokakuu 2015 Yleiskonferenssi

Mikään rakkaus kuolevaisuudessa ei yllä lähemmäksi Jeesuksen Kristuksen puhdasta rakkautta kuin se epäitsekäs rakkaus, jota omistautunut äiti tuntee lastaan kohtaan.

Saanen yhdessä teidän kaikkien kanssa toivottaa vanhin Ronald A. Rasbandin, vanhin Gary E. Stevensonin ja vanhin Dale G. Renlundin sekä heidän vaimonsa tervetulleiksi suloisimpaan seuraan, mitä he voisivat mitenkään kuvitella.

Profetoidessaan Vapahtajan sovituksesta Jesaja kirjoitti: ”Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme.”1 Majesteettisessa myöhempien aikojen näyssä tähdennettiin, että ”[Jeesus] tuli maailmaan – – kantamaan maailman synnit”2. Sekä muinaiset että nykyajan pyhät kirjoitukset todistavat, että ”hän lunasti heidät, nosti heitä ja kantoi heitä kaikkina menneinä päivinä”3. Eräässä tutussa kirkon laulussa meitä kehotetaan: ”Kuule Luojaa, ääntä Vapahtajasi.”4

Kantaa, ottaa taakakseen, lunastaa, pelastaa. Nämä ovat voimallisia, rohkaisevia messiaanisia sanoja. Niistä välittyy apu ja toivo turvallisesta siirtymisestä sieltä, missä olemme, sinne, missä meidän tulee olla – mutta minne emme pääse ilman apua. Nämä sanat merkitsevät myös kuormaa, ponnistelua ja uupumusta – sanoja, jotka ovat mitä soveliaimpia kuvailemaan Hänen palvelutehtäväänsä; Hänen, joka sanoin kuvaamattomalla hinnalla nostaa meidät ylös, kun olemme langenneet, kantaa meitä eteenpäin, kun voimat ovat huvenneet, lunastaa meidät turvallisesti kotiin, kun turva tuntuu olevan kaukana ulottumattomissamme. ”Minun Isäni lähetti minut”, Hän sanoi, ”jotta minut korotettaisiin ristille – –, niin että niin kuin ihmiset ovat korottaneet minut, samoin Isä korottaisi ihmiset seisomaan minun edessäni.”5

Mutta kuuletteko näissä sanoissa toisenkin inhimillisten pyrkimysten osa-alueen, jonka yhteydessä käytämme sanoja kuten kantaa, ottaa taakakseen, ponnistella, odottaa ja pelastaa? Kuten Jeesus sanoi Johannekselle sovitustyönsä aikana, samoin Hän sanoo meille kaikille: ”Tämä on äitisi!”6

Tänään julistan tältä puhujakorokkeelta samaa, mitä on sanottu täällä aikaisemmin: että mikään rakkaus kuolevaisuudessa ei yllä lähemmäksi Jeesuksen Kristuksen puhdasta rakkautta kuin se epäitsekäs rakkaus, jota omistautunut äiti tuntee lastaan kohtaan. Kun Jesaja messiaanisesti puhuessaan halusi tuoda julki Jehovan rakkauden, hän turvautui mielikuvaan äidin omistautumisesta. ”Unohtaako äiti rintalapsensa?” hän kysyy. Kuinka mieletöntä, hän antaa ymmärtää, vaikkakaan ei yhtä mieletöntä kuin ajatus siitä, että Kristus ikinä unohtaisi meidät.7

Tämänkaltainen peräänantamaton rakkaus ”on pitkämielinen ja lempeä – –, ei etsi omaansa, – – vaan – – kaiken se kestää, kaiken se uskoo, kaiken se toivoo, kaiken se kärsii”8. Mikä kaikkein kannustavinta, sellainen uskollisuus ”ei koskaan katoa”9. ”Sillä vuoret väistykööt ja kukkulat horjukoot”, on Jehova sanonut, ”mutta minun hyvyyteni ei sinusta väisty.”10 Samaa sanovat meidän äitimme.

Nimittäin sen lisäksi, että he kantavat meitä kohdussaan, he kantavat meidän kanssamme edelleen kuormiamme. Ei ainoastaan vauvan kantaminen odotusaikana vaan myös elinikäinen kantaminen ja kannatteleminen tekee äitiydestä niin hämmästyttävän uroteon. Tietenkin on sydäntä särkeviä poikkeuksia, mutta useimmat äidit tietävät intuitiivisesti, vaistonvaraisesti, että tämä on korkeimmanlaatuinen pyhä luottamustehtävä. Sen käsittämisen paino, varsinkin nuoren äidin harteilla, voi olla hyvin pelottava.

Eräs ihana nuori äiti kirjoitti minulle hiljattain: ”Kuinka ihminen voikin rakastaa lasta niin syvästi, että on halukas sen vuoksi luopumaan suuresta osasta vapauttaan? Kuinka kuolevainen rakkaus voi olla niin voimakasta, että vapaaehtoisesti alistuu vastuuseen, haavoittuvuuteen, huoleen ja sydämen murheeseen ja yhä uudelleen palaa hakemaan samaa lisää? Millainen kuolevainen rakkaus voi saada ihmisen tuntemaan, että kun on saanut lapsen, elämä ei ole enää koskaan täysin omaa? Äidin rakkauden täytyy olla jumalallista. Sille ei ole mitään muuta selitystä. Se, mitä äidit tekevät, on olennainen osa Kristuksen työtä. Sen tietämisen pitäisi riittää kertomaan meille, että sellaisen rakkauden vaikutus vaihtelee sietämättömästä ylimaalliseen, yhä uudelleen, kunnes viimeisenkin maanpäällisen lapsen päästyä turvaan ja pelastukseen me voimme [silloin] sanoa Jeesuksen kanssa: ’[Isä!] Minä olen – – [saattanut] päätökseen työn, jonka annoit tehdäkseni.’”11

Tuon kirjeen kaunopuheisuuden kaikuessa mielessämme saanen kertoa kolme kokemusta, jotka kuvastavat sitä äitien majesteettista vaikutusta, jota olen nähnyt palvelutehtävässäni vain muutaman viime viikon kuluessa:

Ensimmäinen kertomukseni on varoittava ja muistuttaa meille, ettei jokainen äidin ponnistelu pääty satukirjan onnelliseen loppuun, ainakaan heti. Tämä muistutus juontaa alkunsa keskustelustani erään rakkaan ystävän kanssa, jonka olen tuntenut yli 50 vuotta. Nyt hän teki kuolemaa – poissa tämän kirkon piiristä, jonka hän tiesi sydämessään olevan totta. Vaikka kuinka yritin lohduttaa häntä, en tuntunut osaavan tuoda hänelle rauhaa. Viimein hän puhui minulle rehellisesti. ”Jeff”, hän sanoi, ”niin tuskallista kuin minulle tuleekin olemaan seisoa Jumalan edessä, niin en voi kestää ajatusta seisoa äitini edessä. Evankeliumi ja omat lapset merkitsivät hänelle kaikkea. Tiedän, että olen särkenyt hänen sydämensä, ja se särkee oman sydämeni.”

Olen ehdottoman varma siitä, että kun ystäväni kuoli, hänen äitinsä otti hänet vastaan rakastaen, avosylin. Niin vanhemmat tekevät. Mutta tämän kertomuksen varoittava osuus on se, että lapset voivat särkeä äitinsä sydämen. Tässäkin näemme jumalallisen vertauksen. Minun ei tarvinne muistuttaa, että Jeesus kuoli sydän särkyneenä, maailman syntien kantamisen uuvuttamana ja näännyttämänä. Niinpä jokaisena kiusauksen hetkenä nähkäämme äitimme ja Vapahtajamme sekä säästäkäämme heitä kumpaakin synnintekomme tuottamalta murheelta.

Toiseksi kerron eräästä nuoresta miehestä, joka meni lähetyskentälle kelvollisena mutta omasta valinnastaan palasi kotiin aikaisin samaan sukupuoleen kohdistuvan viehtymyksen ja jonkin siihen liittyneen ja häntä järkyttäneen kokemuksen vuoksi. Hän oli yhä kelvollinen, mutta hänen uskonsa oli kriisitasolla, hänen emotionaalinen taakkansa kasvoi yhä raskaammaksi ja hänen hengellinen tuskansa kävi yhä syvemmäksi. Hän oli vuoroin loukkaantunut, hämmentynyt, vihainen ja lohduton.

Hänen lähetysjohtajansa, vaarnanjohtajansa ja piispansa viettivät häntä auttaessaan lukemattomia tunteja tutkistellen ja itkien sekä siunaten häntä, mutta suuri osa hänen kärsimystään oli niin henkilökohtaista, että hän kätki sen ainakin osittain heidän ulottumattomiinsa. Tämän kertomuksen rakastava isä vuodatti koko sielunsa tämän lapsensa auttamiseen, mutta hänen hyvin vaativa työtilanteensa merkitsi sitä, että usein niitä pitkiä, synkeitä sielun öitä kohtasivat vain tämä poika ja hänen äitinsä. Päivin ja öin, ensin viikkoja, sitten kuukausia, jotka vaihtuivat vuosiksi, he etsivät yhdessä parantumista. Katkeruuden (useimmiten pojan kokeman mutta joskus äidinkin) ja loputtoman pelon (useimmiten äidin kokeman mutta joskus pojankin) kausien läpi äiti lausui kerta toisensa jälkeen pojalleen oman todistuksensa Jumalan voimasta, Hänen kirkostaan mutta varsinkin Hänen rakkaudestaan tätä lasta kohtaan. Samalla hän todisti myös omasta ehdottomasta, ikuisesta rakkaudestaan poikaansa kohtaan. Loputtomasti hän vuodatti sielunsa rukouksessa tuodakseen yhteen nuo kaksi oman olemassaolonsa ehdottoman olennaista, välttämätöntä tukipilaria – Jeesuksen Kristuksen evankeliumin ja oman perheensä. Tämä äiti paastosi ja itki, hän itki ja paastosi ja sitten hän kuunteli ja kuunteli, kun hänen poikansa kertoi hänelle toistuvasti sydämensä olevan särkymäisillään. Näin hän kantoi poikaansa – jälleen – mutta tällä kertaa se ei kestänyt yhdeksää kuukautta. Tällä kertaa hän luuli, että ponnisteleminen pojan epätoivon kärsimysten maailman läpi kestäisi ikuisuuden.

Mutta Jumalan armosta, äidin oman sinnikkyyden ansiosta sekä lukuisien kirkon johtajien, ystävien, sukulaisten ja ammattiauttajien avulla tämä anova äiti on nähnyt poikansa pääsevän kotiin luvattuun maahan. Surullisina myönnämme, ettei sellaista siunausta tule tai ei ole ainakaan vielä tullut kaikille vanhemmille, jotka tuntevat tuskaa lastensa monista erilaisista elämäntilanteista, mutta täällä oli toivoa. Ja täytyy sanoa, ettei tämän pojan seksuaalinen suuntautuminen muuttunut millään ihmeellisellä tavalla – eikä kukaan sitä odottanutkaan. Mutta vähä vähältä hänen sydämensä muuttui.

Hän alkoi palata kirkkoon. Hän päätti nauttia sakramentin mielellään ja kelvollisena. Hän hankki jälleen temppelisuosituksen ja otti vastaan kutsun palvella aamuseminaarin opettajana, missä tehtävässä hän onnistui erinomaisesti. Ja nyt viiden vuoden jälkeen hän on omasta pyynnöstään ja saatuaan merkittävää apua kirkolta palannut lähetyskentälle suorittamaan loppuun palvelutyönsä Herralle. Olen vuodattanut kyyneliä tämän nuorukaisen ja hänen perheensä rohkeuden, nuhteettomuuden ja päättäväisyyden puolesta, jotta hän selvittäisi asiat ja saisi apua säilyttääkseen uskonsa. Hän tietää olevansa kiitollisuudenvelassa monille, mutta hän tietää olevansa suurimmassa kiitollisuudenvelassa kahdelle messiaaniselle hahmolle elämässään, kahdelle, jotka ovat kantaneet häntä, ponnistelleet hänen kanssaan ja pelastaneet hänet – Vapahtajalleen, Herralle Jeesukselle Kristukselle, ja päättäväiselle, pelastavalle, ehdottoman pyhälle äidilleen.

Viimeisenä – tämä tapahtui Meksikossa Méxicon temppelin uudelleenvihkimisen yhteydessä vasta kolme viikkoa sitten. Ollessani siellä presidentti Henry B. Eyringin kanssa näimme rakkaan ystävämme Lisa Tuttle Pieperin seisovan tuossa koskettavassa vihkimistilaisuudessa. Seisominen oli hänelle kuitenkin vähän hankalaa, koska toisella käsivarrellaan hän kannatteli rakasta mutta vaikeasti vammaista tytärtään Doraa ja samanaikaisesti toisella käsivarrellaan hän yritti ohjailla Doran toimintahäiriöistä oikeaa kättä, jotta tämä iankaikkisesti kallisarvoinen Jumalan tytär, jolla on fyysisiä rajoitteita, voisi heiluttaa valkoista nenäliinaa ja huudahtaa voihkaisuin, jotka vain hän itse ja taivaan enkelit ymmärsivät: ”Hoosianna, hoosianna, hoosianna Jumalalle ja Karitsalle.”12

Kaikille äideillemme kaikkialla – menneisyydessä, nykyisyydessä tai tulevaisuudessa – minä sanon: ”Kiitos. Kiitos teille, että synnytätte lapsia, muovaatte sieluja, kasvatatte luonnetta ja osoitatte Kristuksen puhdasta rakkautta.” Äiti Eevalle, Saaralle, Rebekalle ja Raakelille, Nasaretin Marialle ja Äidille taivaassa sanon: ”Kiitos teidän ratkaisevan tärkeästä roolistanne iankaikkisuuden tarkoitusten täyttämisessä.” Kaikille äideille kaikissa olosuhteissa, myös niille, jotka vaivoin selviytyvät – ja kaikki selviytyvät – sanon: ”Olkaa rauhassa. Uskokaa Jumalaan ja itseenne. Suoriudutte paljon paremmin kuin itse arvelettekaan. Itse asiassa te olette pelastajia Siionin vuorella13. Teidän rakkautenne – kuten seuraamanne Mestarinkaan rakkaus – ’ei koskaan katoa’14.” Korkeampaa kunnianosoitusta en pysty esittämään kenellekään. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Näytä viitteetPiilota viitteet

    Viitteet

    1. Jes. 53:4.

    2. OL 76:41.

    3. OL 133:53; ks. myös Jes. 63:9.

    4. ”Israel, Israel, Luoja kutsuu”, MAP-lauluja, 6.

    5. 3. Nefi 27:14.

    6. Joh. 19:27.

    7. Ks. Jes. 49:15.

    8. Moroni 7:45; ks. myös 1. Kor. 13:4–7.

    9. Moroni 7:46; ks. myös 1. Kor. 13:8.

    10. 3. Nefi 22:10; ks. myös Jes. 54:10.

    11. Joh. 17:4.

    12. Kirkon presidenttien opetuksia: Lorenzo Snow, 2012, s. 143.

    13. Ks. Ob. 21, vuoden 1933 raamatunkäännös.

    14. Moroni 7:46; ks. myös 1. Kor. 13:8.