Jumalan silmin

Rakkaat veljeni ja sisareni, kiitos siitä, että eilen hyväksyitte minut kahdentoista apostolin koorumin jäsenen tehtävään. On vaikea kuvailla, kuinka paljon se merkitsee minulle. Olen erityisen kiitollinen kahden elämässäni aivan ainutlaatuisen naisen hyväksyvästä äänestä – he ovat vaimoni Ruth ja meidän hyvin rakas tyttäremme Ashley.

Minun kutsumiseni tähän tehtävään todistaa yltäkylläisesti siitä, että Herran sanat tämän taloudenhoitokauden alussa ovat totta: ”Jotta heikot ja vähäiset julistaisivat minun evankeliumini täyteyttä maailman äärille.”¹ Minä olen yksi noista heikoista ja vähäisistä. Vuosikymmeniä sitten kun minut kutsuttiin erään seurakunnan piispaksi Itä-Yhdysvalloissa, veljeni, joka on hieman minua vanhempi ja paljon minua viisaampi, soitti minulle. Hän sanoi: ”Sinun on tarpeen tietää, että Herra ei kutsunut sinua minkään sellaisen vuoksi, mitä olet tehnyt – sinun tapauksessasi luultavasti ennemminkin siitä huolimatta, mitä olet tehnyt. Herra on kutsunut sinut sen tähden, mitä Hänen täytyy saada aikaan sinun kauttasi, ja niin tapahtuu ainoastaan, jos toimit Hänen tavallaan.” Olen tietoinen siitä, että tämä vanhemman veljen tarjoama viisaus soveltuu vielä suuremmassa määrin tähän päivään.

Jotakin suurenmoista tapahtuu silloin, kun lähetyssaarnaaja huomaa, että hänen tehtävässään ei ole kyse hänestä itsestään vaan Herrasta ja Hänen työstään sekä taivaallisen Isän lapsista. Tunnen, että sama pätee apostolin tehtävään. Tässä tehtävässä ei ole kyse minusta. Siinä on kyse Herrasta ja Hänen työstään sekä taivaallisen Isämme lapsista. Olipa tehtävä tai virka kirkossa mikä hyvänsä, niin voidakseen palvella kunnollisesti henkilön on palveltava tietäen, että jokainen, jota palvelemme, on ”taivaallisten vanhempien rakas henkipoika tai -tytär, ja sellaisena jokaisella on jumalallinen luonne ja päämäär䔲.

Olin aiemmin ammatiltani sydäntautilääkäri, ja olin erikoistunut sydämen vajaatoimintaan ja sydämensiirtoihin. Minulla oli monia potilaita, joiden tila oli kriittinen. Vaimollani on tapana leikillisesti sanoa, että jos päätyi minun potilaakseni, niin ennuste oli huono. Leikki sikseen, mutta minä näin monien kuolevan ja kehitin itsessäni eräänlaista emotionaalista etäisyyttä silloin, kun asiat eivät menneet hyvin. Sillä tavoin surun ja pettymyksen tunteet lievittyivät.

Vuonna 1986 eräällä nuorella miehellä nimeltä Chad alkoi esiintyä sydämen vajaatoimintaa ja hänelle tehtiin sydämensiirto. Hän pärjäsi oikein hyvin 15 vuoden ajan. Chad teki kaiken voitavansa pysyäkseen terveenä ja elääkseen niin normaalia elämää kuin mahdollista. Hän palveli lähetystyössä, teki töitä ja oli omistautunut poika vanhemmilleen. Hänen muutamat viimeiset elinvuotensa olivat kuitenkin haasteellisia, ja hän oli usein potilaana sairaalassa.

Kun hänet eräänä iltana tuotiin sairaalan päivystysosastolle, hänen sydämensä oli täysin pysähtynyt. Työtoverini ja minä ponnistelimme pitkään saadaksemme hänen verenkiertonsa jälleen toimimaan. Lopulta kävi selväksi, ettei Chadin elvyttäminen onnistuisi. Lopetimme hyödyttömät pyrkimyksemme, ja minä totesin hänet kuolleeksi. Vaikka olin surullinen ja pettynyt, säilytin ammatillisen asenteen. Ajattelin itsekseni: ”Chad on saanut hyvää hoitoa. Hän sai elää useampia vuosia kuin olisi muuten saanut.” Tuo emotionaalinen etäisyys pirstoutui pian, kun Chadin vanhemmat tulivat päivystyshuoneeseen ja näkivät kuolleen poikansa makaamassa salin pöydällä. Sinä hetkenä näin Chadin hänen äitinsä ja isänsä silmin. Näin ne suuret toiveet ja odotukset, joita heillä oli ollut hänen suhteensa – sen halun, joka heillä oli ollut, että hän eläisi vielä vähän pitempään ja vähän terveempänä. Nämä asiat tajutessani aloin itkeä. Toisin kuin tällaisessa tilanteessa yleensä kävisi, Chadin vanhemmat lohduttivat minua, ja se oli ystävällinen teko, jota en koskaan unohda.

Ymmärrän nyt, että voidaksemme kirkossa palvella muita tehokkaasti meidän täytyy nähdä heidät vanhemman silmin – taivaallisen Isän silmin. Vasta silloin voimme alkaa käsittää sielun todellisen arvon. Vasta silloin voimme aistia sen rakkauden, joka taivaallisella Isällä on kaikkia lapsiaan kohtaan. Vasta silloin voimme aistia Vapahtajan rakastavaa huolenpitoa heitä kohtaan. Me emme voi kokonaan täyttää liitonalaista velvoitettamme surra surevien kanssa ja lohduttaa niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa, ellemme näe heitä Jumalan silmin.³ Tämä laajentunut näkökulma avaa meidän sydämemme muiden kokemille pettymyksille, peloille ja syvälle murheelle. Mutta taivaallinen Isä auttaa ja lohduttaa meitä, aivan kuten Chadin vanhemmat lohduttivat minua vuosia sitten. Meillä täytyy olla näkevät silmät, kuulevat korvat sekä sydän, joka tietää ja joka tuntee, mikäli aiomme toteuttaa tehtäväämme pelastaa, niin kuin presidentti Thomas S. Monson on meitä taajaan kehottanut tekemään.⁴

Vasta kun me näemme taivaallisen Isän silmin, me voimme täyttyä Kristuksen puhtaalla rakkaudella.⁵ Meidän tulisi päivittäin rukoilla taivaalliselta Isältä tätä rakkautta. Mormon kehotti: ”Rukoilkaa siis, rakkaat veljeni, Isää koko sydämen voimalla, että täyttyisitte tällä rakkaudella, jonka hän on suonut kaikille Poikansa Jeesuksen Kristuksen tosi seuraajille.”⁶

Haluan koko sydämestäni olla Jeesuksen Kristuksen todellinen seuraaja.⁷ Minä rakastan Häntä. Minä ihailen Häntä. Minä todistan siitä, että Hän todella elää. Todistan, että Hän on Voideltu, Messias. Todistan Hänen vertaansa vailla olevasta armostaan, myötätunnostaan ja rakkaudestaan. Minä lisään oman todistukseni niiden apostolien todistukseen, jotka vuonna 2000 sanoivat, että ”Jeesus on elävä Kristus, Jumalan kuolematon Poika. – – Hän on maailman valkeus, elämä ja toivo.”⁸

Todistan, että eräänä päivänä vuonna 1820 New Yorkin osavaltion pohjoisosassa sijaitsevassa lehdossa ylösnoussut Herra ilmestyi Jumalan eli taivaallisen Isämme kanssa profeetta Joseph Smithille, aivan niin kuin Joseph Smith sanoi Heidän ilmestyneen. Pappeuden avaimet ovat maan päällä tänä päivänä, ja ne mahdollistavat pelastavat ja korottavat toimitukset. Minä tiedän sen. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.