Te ette ole työssä yksin

Rakkaat veljeni, me olemme kiitollisia, että Herra on kutsunut vanhin Ronald A. Rasbandin, vanhin Gary E. Stevensonin ja vanhin Dale G. Renlundin Herran Jeesuksen Kristuksen apostoleiksi. Sydämemme, rukouksemme ja uskomme tukevat heitä.

Me tiedämme heidän suuret kykynsä. Silti he tarvitsevat vahvistusta kutsumuksessaan, kuten me kaikki, että Herra on heidän kanssaan Hänen työssään. Uusin diakoni tarvitsee tuota varmuutta, aivan kuten sitä tarvitsee mitä kokenein ylipappi, joka saa uuden kirkon tehtävän.

Tuo varmuus vahvistuu, kun tulette huomaamaan, että Herra on kutsunut teidät palvelijoidensa välityksellä. Minun rohkaisuni on auttaa teitä tietämään, että kun te teette osanne, Herra lisää oman voimansa ponnisteluihinne.

Mikä tahansa tehtävä, jonka me saamme Herran valtakunnassa, edellyttää enemmän kuin inhimillistä arviointikykyämme ja henkilökohtaisia voimiamme. Nuo tehtävät edellyttävät apua Herralta, ja sitä tulee. Jopa uusi diakoni oppii, että niin on, ja hän jatkaa oppimista vuosien varrella.

Yksi lastenlapsistani on täällä tänä iltana ensimmäisessä pappeuskokouksessaan. Hänet asetettiin diakoniksi kuusi päivää sitten. Hän voi odottaa, että hänen ensimmäinen pappeusvelvollisuutensa on jakaa sakramentti ensi sunnuntaina. Rukoukseni on, että hän näkee sen hetken sellaisena kuin se todella on.

Hän saattaa ajatella, että hänen työnään Herran puolesta on viedä sakramenttitarjotin ihmisille, jotka istuvat sakramenttikokouksessa. Mutta Herran tarkoitus ei ole pelkästään, että ihmiset nauttivat leipää ja vettä. Se on, että he pitävät liiton, joka vie heitä eteenpäin iankaikkiseen elämään johtavalla tiellä. Ja jotta niin kävisi, Herran täytyy antaa hengellinen kokemus sille henkilölle, jolle diakoni tarjoaa tarjotinta.

Olen nähnyt niin käyvän kerran eräässä palvelukeskuksessa, kun diakoni kumartui eteenpäin ojentaakseen tarjottimen valkohiuksiselle rouvalle. Tämä rouva katsoi leipää kuin se olisi ollut kallisarvoinen. En koskaan unohda hänen hymyään, kun hän otti leivän ja kurkotti sitten taputtamaan diakonia päähän sanoen varsin äänekkäästi: ”Oi kiitos!”

Tuo diakoni suoritti ainoastaan pappeusvelvollisuuttaan. Silti sillä hetkellä Herra moninkertaisti tuon diakonin teon. Oli selvää, että tuo sisar muisti Vapahtajan ilmaistessaan vilpittömän kiitollisuutensa diakonin palveluksesta. Hän vakuuttui siitä, että kun diakoni antoi hänelle sakramentin, Henki voisi olla hänen kanssaan. Hän ei ollut yksin sinä päivänä palvelukeskuksessa. Eikä ollut diakonikaan yksin vaatimattomassa palvelemisessaan.

Nuori opettaja Aaronin pappeudessa ei ehkä koe mennessään opettamaan jotakin perhettä, että hän on Herran kumppani Herran työssä. Muistan yhä erään nuoren kotiopetustoverin yksinkertaisen todistuksen tämän tultua kotiimme. Henki vahvisti hänen sanansa minulle ja perheelleni. Hän ei ehkä muista tuota päivää, mutta minä muistan.

Herra suurentaa jälleen nuoren miehen työn tuloksia, kun tämä kutsutaan papin virkaan. Esimerkiksi ensimmäisellä kerralla hän saattaa kastaa nuoren henkilön, jota hän ei tunne. Hän on kenties huolissaan siitä, sanooko hän oikeat sanat ja suorittaako hän toimituksen oikein.

Mutta Herra, jonka palvelija hän on, suurentaa hänen kutsumuksensa. Henkilö, jonka hän kastaa, on päättänyt kulkea eteenpäin iankaikkiseen elämään johtavalla polulla. Herra tekee suuremman osansa. Hän teki sen minun hyväkseni kerran, kun kastamani poika sanoi korvaani kyyneleet poskilleen vierien: ”Minä olen puhdas. Minä olen puhdas.”

Kun siirrytte yhdestä pappeustehtävästä toiseen, näette Herran olevan työssä kanssanne. Opin sen tavatessani vuosia sitten yhdessä vaarnakonferenssissa erään vanhinten koorumin johtajan. Konferenssissa esitettiin yli 40 sellaisen miehen nimi, joiden oli määrä saada Melkisedekin pappeus.

Vaarnanjohtaja kumartui puoleeni ja kuiskasi: ”Nuo miehet olivat kaikki vähemmän aktiivisia tulevia vanhimpia.” Ällistyneenä kysyin vaarnanjohtajalta, mikä ohjelma hänellä oli näiden miesten pelastamiseksi.

Hän osoitti kappelin takaosassa olevaa nuorukaista. Hän sanoi: ”Tuolla hän on. Useimmat näistä miehistä ovat tulleet takaisin tuon vanhinten koorumin johtajan ansiosta.” Takarivissä istuva nuorukainen oli pukeutunut huolettomasti ja ojentanut jalkansa, joissa oli kuluneet saappaat, ristiin eteensä.

Pyysin vaarnanjohtajaa esittelemään minut nuorukaiselle kokouksen jälkeen. Kun tapasimme, kerroin nuorukaiselle olevani yllättynyt siitä, mitä hän oli tehnyt, ja kysyin, kuinka hän oli tehnyt sen. Hän kohautti olkapäitään. Hän ei selvästikään katsonut ansaitsevansa siitä mitään kunniaa.

Sitten hän sanoi lempeästi: ”Tunnen jokaisen vähemmän aktiivisen kaverin tässä kaupungissa. Useimmilla heistä on avopakettiauto. Niin on minullakin. Pesen autoni samassa paikassa kuin he. Aikanaan heistä tulee ystäviäni.

Sitten odotan, kun jokin menee vikaan heidän elämässään. Niin käy aina. He kertovat minulle siitä. Minä kuuntelen enkä etsi vikoja. Kun he sitten sanovat: ’Elämässäni on jotakin vialla. On yksinkertaisesti pakko olla jotakin parempaa kuin tämä’, minä kerron heille, mitä puuttuu ja mistä he voivat löytää sen. Joskus he uskovat minua, ja kun he uskovat, minä otan heidät mukaan.”

Huomaattehan, miksi hän oli vaatimaton. Se johtui siitä, että hän tiesi tehneensä oman pienen osansa ja Herran tekevän loput. Juuri Herra oli koskettanut noiden miesten sydäntä heidän ongelmissaan. Juuri Herra oli antanut heille tunteen, että heille täytyi olla jotakin parempaa, ja toivoa, että he voisivat löytää sen.

Nuorukainen, joka teidän laillanne oli Herran palvelija, uskoi yksinkertaisesti, että jos hän tekisi oman pienen osansa, Herra auttaisi noita miehiä kotiin johtavalla polulla ja siihen onneen, jonka vain Hän voisi heille antaa. Tämä mies tiesi myös, että Herra oli kutsunut hänet vanhinten koorumin johtajaksi, koska hän tekisi oman osansa.

Palvelutyössänne tulee hetkiä, jolloin teillä ei ole tuon nuoren vanhinten koorumin johtajan merkittävää tai näkyvää menestystä. Se on aikaa, jolloin teidän pitää luottaa siihen, että Herra, joka tietää teidän tekevän oman osanne työssä, on kutsunut teidät valtuutettujen palvelijoidensa välityksellä. Uskominen Herran palvelijoilta tulleeseen kutsuun oli ratkaisevan tärkeää isoisäni isän Henry Eyringin ollessa lähetystyössä.

Hänet kastettiin 11. maaliskuuta 1855 St. Louisissa Missourin osavaltiossa Yhdysvalloissa. Erastus Snow asetti hänet pian sen jälkeen papin virkaan. St. Louisin vaarnan johtaja John H. Hart kutsui hänet 6. huhtikuuta palvelemaan lähetystyössä cherokee-kansan keskuudessa.¹ Hänet asetettiin vanhimmaksi 11. lokakuuta. Hän lähti ratsastaen lähetystyöhön cherokee-intiaanien luo 24. lokakuuta. Hän oli 20-vuotias ja oli ollut käännynnäinen vasta seitsemän kuukautta.

Henry Eyring jos kukaan oli sellainen pappeudenhaltija, jolla oli syytä tuntea olevansa epäpätevä tai valmistautumaton. Ainoa syy, miksi hänellä saattoi olla rohkeutta lähteä, oli se, että hän uskoi sydämessään Jumalan kutsuneen hänet valtuutettujen palvelijoidensa välityksellä. Se oli hänen rohkeutensa lähde. Sen täytyy olla se lähde, joka antaa meille rohkeutta olla sinnikkäitä, olipa pappeustehtävämme mikä tahansa.

Kun vanhin Eyring oli palvellut kolme vaikeaa vuotta ja tuon lähetyskentän johtaja oli kuollut, Henry nimitettiin ja hyväksyttiin 6. lokakuuta 1858 pidetyssä kokouksessa samaisen lähetyskentän johtajaksi. Hän oli yllättynyt ja yhtä järkyttynyt kuin uusi diakoni olisi. Hän kirjoitti: ”Oli melko odottamatonta, että minut kutsuttiin tuohon vastuulliseen tehtävään, mutta koska se oli veljien tahto, otin sen ilolla vastaan tuntien samaan aikaan suuren heikkouteni ja kokemuksen puutteeni.”²

Uusi lähetysjohtaja Eyring matkasi cherokee-, creek- ja choctaw-kansojen keskuuteen vuonna 1859. Lähetysjohtaja Eyringin ponnistusten ansiosta Herra toi, kuten Henry asian ilmaisi, ”joukon kirkkoon”. Hän järjesti kaksi seurakuntaa mutta huomautti, että ”hyvin harvat ovat mukana asiassa”³.

Vuotta myöhemmin Henry kohtasi sen vaikean tilanteen, että poliittiset johtajat sen kansan keskuudessa, jossa hän palveli, eivät enää sallineet myöhempien aikojen pyhiin kuuluvien lähetyssaarnaajien tehdä työtään. Pohtiessaan, mitä hänen pitäisi tehdä, hän muisti aiemman lähetysjohtajansa ohjeen, että hänen pitäisi pitkittää lähetystyötään vuoteen 1859.⁴

Sen vuoden lokakuussa Henry kirjoitti presidentti Brigham Youngille saadakseen ohjeita, mutta hän ei saanut vastausta kysymykseensä. Henry kirjoitti: ”Koska en kuullut mitään kirkon presidenttikunnalta, käännyin Herran puoleen rukouksessa pyytäen Häntä ilmoittamaan minulle mielensä ja tahtonsa siitä, pitäisikö minun jäädä pidemmäksi aikaa vai lähteä Siioniin.”

Hän jatkoi: ”Sain seuraavan unen vastauksena rukoukseeni. Näin unta, että olin saapunut [Salt Lake] Cityyn ja menin suoraan [presidentti Brigham] Youngin toimistoon, josta löysin hänet. Sanoin hänelle: ’[Presidentti] Young, olen lähtenyt lähetystyöstäni, olen tullut omasta tahdostani, mutta jos tässä on jotakin väärää, olen halukas palaamaan ja tekemään lähetystyöni loppuun.’ [Unessa profeetta] vastasi: ’Olet ollut siellä riittävän pitkään, kaikki on hyvin.’”

Henry kirjoitti päiväkirjaansa: ”Koska olin aiemminkin saanut unia, jotka olivat toteutuneet kirjaimellisesti, minulla oli uskoa, että tämäkin toteutuisi, ja niin aloin heti valmistautua lähtöön.”

Hän saapui Salt Lake Cityyn 29. elokuuta 1860 käveltyään suurimman osan matkasta. Seuraavana päivänä hän meni presidentti Brigham Youngin toimistoon.⁵

Henry kuvasi kokemusta näillä sanoilla: ”[Minä] menin tapaamaan [presidentti] Youngia, joka otti [minut] vastaan hyvin ystävällisesti. Sanoin hänelle: ’[Presidentti] Young, olen tullut tänne lähettämättä. Jos olen toiminut väärin, olen halukas palaamaan ja tekemään lähetystyöni loppuun.’ [Brigham Young] vastasi: ’– – Olemme odottaneet sinua.’”

Henry kuvasi iloaan sanomalla: ”Näin uneni toteutui kirjaimellisesti.”⁶

Hänen ilonsa johtui vahvistuksesta, että Herra oli työskennellyt hänen kanssaan ja huolehti hänestä. Hän oppi sen, mikä on totta meidän kaikkien kohdalla – että Herran palvelijoita innoitetaan tuntemaan Herran tahto. Ja Henry Eyring oli vahvistanut sen, minkä minäkin tiedän, että profeetta pappeuden johtajana saa innoitusta Jumalalta kaitsea Herran palvelijoita, pitää heistä huolta ja kutsua heitä.

Olipa kutsumuksenne pappeudessa mikä tahansa, olette saattaneet toisinaan tuntea, ettei taivaallinen Isä ole ollut tietoinen teistä. Voitte rukoilla tietääksenne Hänen tahtonsa, ja kun teillä on vilpitön halu tehdä mitä tahansa Hän teiltä pyytää, niin te saatte vastauksen.

Taivaallinen Isä antaa teidän tuntea, että Hän tuntee teidät, että Hän arvostaa palvelemistanne ja että teistä on tulossa kelvollisia siihen Herran tervehdykseen, jonka haluatte niin kovasti kuulla: ”Hyvin tehty! Olet hyvä ja luotettava palvelija. Vähässä olet ollut uskollinen, minä panen sinut paljon haltijaksi. Tule herrasi ilojuhlaan!”⁷

Rukoukseni on, että jokainen pappeudenhaltija pyrkii uskossa pelastamaan jokaisen sielun, josta hän on vastuussa. Jumala lisää oman voimansa palvelijoidensa ponnisteluihin. Ihmisten sydäntä kosketetaan niin, että he tekevät valintoja, jotka tuovat heitä evankeliumin polulla kohti onnea ja pois murheesta.

Rukoukseni on, että jokainen pappeudenhaltija tuntee pappeuden kutsumuksessaan taivaallisen Isän, Vapahtajan ja Jumalan profeetan rakastavan ja valppaan huolenpidon.

Jätän erityisen todistukseni, että me olemme ylösnousseen Herran Jeesuksen Kristuksen palveluksessa. Todistan, että Hän on kutsunut teidät ja minut palvelukseensa tietäen kykymme ja avun, jota tarvitsemme. Hän siunaa ponnistelujamme yli parhaimpien odotustemme, kun annamme kaikkemme Hänen palveluksessaan. Todistan, että Jumalan profeetta, joka on kaiken maan päällä olevan pappeuden johtaja, on Jumalan innoittama.

Olen kiitollinen uskollisten pappeudenhaltijoiden esimerkistä kaikkialla. Taivaallinen Isä ja Vapahtaja ovat kiitollisia siitä, että te teette osanne. He tuntevat teidät, He kaitsevat teitä, ja He rakastavat teitä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.