Parhaat johtajat ovat parhaita seuraajia
Stephen W. Owen
Nuorten Miesten ylijohtaja
Tulee aikoja, jolloin polku edessä näyttää pimeältä, mutta seuratkaa edelleen Vapahtajaa. Hän tuntee tien. Itse asiassa Hän on tuo tie.
Kun olin 12-vuotias, isäni vei minut vuorille metsästämään. Heräsimme kolmelta aamulla, satuloimme hevosemme ja lähdimme matkaan metsäiselle vuorenrinteelle aivan pilkkopimeässä. Niin paljon kuin rakastinkin metsästämistä isän kanssa, niin tuolla hetkellä olin vähän hermostunut. En ollut koskaan aiemmin ollut näillä vuorilla enkä nähnyt polkua – enkä paljon mitään muutakaan! Ainoa asia, jonka näin, oli pieni isälläni oleva taskulamppu, joka heitti heikon valonsäteen edessämme oleviin mäntyihin. Mitä jos hevoseni liukastuisi ja kaatuisi – näkisikö sekään, minne se oli menossa? Mutta minua lohdutti tämä ajatus: ”Isä tietää, minne hän on menossa. Jos seuraan häntä, kaikki sujuu hyvin.”
Ja kaikki sujui hyvin. Viimein aurinko tuli esiin, ja me vietimme yhdessä suurenmoisen päivän. Kun lähdimme kotimatkalle, isä osoitti majesteettista, kaltevaa vuorenhuippua, joka pisti esiin muiden keskeltä. ”Tuo on Windy Ridge”, hän sanoi. ”Se on paikka, jossa kannattaa metsästää.” Tiesin heti, että halusin jonakin päivänä tulla takaisin ja kiivetä Windy Ridgelle.
Sitä seuranneina vuosina kuulin usein isän puhuvan Windy Ridgestä, mutta emme koskaan palanneet sinne – ennen kuin 20 vuotta myöhemmin soitin isälle ja sanoin: ”Lähdetään Windylle.” Jälleen kerran satuloimme hevosemme ja lähdimme kiipeämään vuorenrinnettä. Olin nyt kolmissakymmenissä ja kokenut ratsastaja. Silti yllätyin tuntiessani samaa hermostuneisuutta kuin olin tuntenut 12-vuotiaana poikana. Mutta isä tunsi tien, ja minä seurasin häntä.
Viimein pääsimme Windyn huipulle. Näköala oli lumoava, ja pakahduttava tunne mielessäni oli, että halusin tulla takaisin – en enää itseni vuoksi vaan vaimoni ja lasteni vuoksi. Halusin heidän kokevan saman, mitä olin itse kokenut.
Vuosien varrella minulla on ollut monia mahdollisuuksia johtaa poikiani ja muita nuoria miehiä vuorten huipuille aivan kuten isä johti minua. Nämä kokemukset ovat saaneet minut pohtimaan, mitä johtaminen tarkoittaa – ja mitä seuraaminen tarkoittaa.
Jeesus Kristus, paras johtaja ja paras seuraaja
Jos kysyisin teiltä, kuka on paras koskaan elänyt johtaja, mitä sanoisitte? Vastaus on tietenkin Jeesus Kristus. Hän antaa täydellisen esimerkin jokaisesta kuviteltavissa olevasta johtamistaidon ominaisuudesta.
Mutta mitä jos kysyisin teiltä: ”Kuka on paras koskaan elänyt seuraaja” – eikö vastaus olisi jälleen Jeesus Kristus? Hän on paras johtaja, koska Hän on paras seuraaja – Hän seuraa Isäänsä täydellisesti kaikessa.
Maailma opettaa, että johtajien täytyy olla suuria. Herra opettaa, että heidän täytyy olla sävyisiä. Maailmalliset johtajat saavat voimaa ja vaikutusvaltaa kykyjensä, taitojensa ja vaurautensa ansiosta. Kristuksen kaltaiset johtajat saavat voimaa ja vaikutusvaltaa ”taivuttelemalla, pitkämielisyydellä, lempeydellä, sävyisyydellä ja vilpittömällä rakkaudella”1.
Jumalan silmissä parhaat johtajat ovat aina olleet parhaita seuraajia.
Saanen kertoa kaksi kokemusta, jotka sain ollessani äskettäin tekemisissä kirkon nuorten miesten kanssa. Ne ovat opettaneet minulle johtamista ja seuraamista.
Me kaikki olemme johtajia
Äskettäin vaimoni ja minä osallistuimme sakramenttikokoukseen muualla kuin kotiseurakunnassamme. Juuri ennen kokouksen alkua eräs nuori mies tuli luokseni ja kysyi, auttaisinko sakramentin jakamisessa. Sanoin: ”Teen sen mielelläni.”
Istuuduin muiden diakonien viereen ja kysyin siltä, joka istui vieressäni: ”Mikä on minun tehtäväni?” Hän kertoi minulle, että minun piti aloittaa jakaminen kappelin takaa keskiosasta ja että hän olisi vastaavasti toisella puolella, ja yhdessä me etenisimme eteen.
Sanoin: ”En ole tehnyt tätä pitkään aikaan.”
Hän vastasi: ”Ei se mitään. Kyllä sinä pärjäät. Minusta tuntui samalta silloin kun aloitin.”
Myöhemmin koorumin nuorin diakoni, joka oli asetettu vain viikkoja aiemmin, piti puheen sakramenttikokouksessa. Kokouksen jälkeen muut diakonit kokoontuivat hänen ympärilleen kertomaan, kuinka ylpeitä he olivat tästä oman kooruminsa jäsenestä.
Kun keskustelin heidän kanssaan tuona päivänä, sain tietää, että kaikki Aaronin pappeuden koorumien jäsenet siinä seurakunnassa ottavat joka viikko yhteyttä muihin nuoriin miehiin ja kutsuvat heitä osallistumaan koorumeihinsa.
Nuo nuoret miehet olivat kaikki hienoja johtajia. Ja heillä oli selvästikin taustajoukkonaan suurenmoisia Melkisedekin pappeuden haltijoita, vanhempia ja muita, jotka kouluttivat heitä heidän velvollisuuksissaan. Tällaiset huolehtivat aikuiset näkevät nuoret miehet sekä sellaisina, jollaisia he ovat, että myös sellaisina, jollaisia heistä voi tulla. Kun he puhuvat nuorille miehille tai nuorista miehistä, he eivät juutu heidän puutteisiinsa. Sen sijaan he tähdentävät heidän osoittamiaan hienoja johtamistaidon ominaisuuksia.
Nuoret miehet, tällä tavoin Herra näkee teidät. Kehotan teitä näkemään itsenne tällä tavalla. Elämässänne tulee aikoja, jolloin teidät kutsutaan johtamaan. Toisinaan teidän odotetaan seuraavan. Mutta sanomani teille tänään on, että olipa kutsumuksenne mikä tahansa, te olette aina johtajia ja te olette aina seuraajia. Johtaminen on osa opetuslapseutta – se on yksinkertaisesti sitä, että autatte muita tulemaan Kristuksen luokse, sillä sitä tosi opetuslapset tekevät. Jos pyritte olemaan Kristuksen seuraajia, niin te voitte auttaa muita seuraamaan Häntä ja te voitte olla johtajia.
Kykynne johtaa ei tule ulospäin suuntautuneesta persoonallisuudesta, innostavista taidoista eikä edes kyvystä olla hyvä puhuja. Se tulee sitoutumisestanne seurata Jeesusta Kristusta. Se tulee halustanne, kuten Abraham sanoi, ”pyrkiä noudattamaan yhä paremmin vanhurskautta”2. Jos pystytte tekemään sen – vaikka ette olisikaan siinä täydellisiä mutta jos yritätte – silloin olette johtajia.
Pappeuden palvelutyö on johtamista
Siinä toisessa tapauksessa olin Uudessa-Seelannissa käymässä erään sellaisen yksinhuoltajaäidin kotona, jolla on kolme teini-ikäistä lasta. Vanhin poika oli 18-vuotias ja oli saanut Melkisedekin pappeuden juuri edellisenä sunnuntaina. Kysyin, oliko hän saanut jo käyttää tätä pappeutta. Hän sanoi: ”En ole varma, mitä se tarkoittaa.”
Kerroin hänelle, että hänellä oli nyt valtuus antaa pappeuden siunaus lohduksi tai parantamiseksi. Katsoin hänen äitiään, jolla ei ollut moneen vuoteen ollut vierellään Melkisedekin pappeuden haltijaa. ”Minusta olisi suurenmoista”, sanoin, ”jos antaisit äidillesi siunauksen.”
Hän vastasi: ”Minä en osaa.”
Selitin, että hän voisi panna kätensä äitinsä pään päälle, lausua äitinsä nimen, lausua, että hän antaa äidilleen siunauksen Melkisedekin pappeuden valtuudella, sanoa, mitä Henki tuo hänen mieleensä ja sydämeensä, ja päättää siunauksen Jeesuksen Kristuksen nimessä.
Seuraavana päivänä sain häneltä sähköpostiviestin. Siinä luki muun muassa: ”Annoin tänä iltana siunauksen äidilleni. – – Tunsin itseni hyvin, hyvin hermostuneeksi ja riittämättömäksi, joten rukoilin koko ajan varmistaakseni, että Henki oli kanssani, koska en voisi antaa siunausta ilman sitä. Kun aloitin, unohdin kokonaan itseni ja heikkouteni. – – [En odottanut] sitä suunnatonta hengellistä ja emotionaalista voimaa, jota tunsin. – – Jälkeenpäin rakkauden henki yllätti minut niin täysin, etten pystynyt hillitsemään tunteitani, joten halasin äitiäni ja itkin kuin pikkuvauva. – – Vielä nytkin kirjoittaessani tätä [tunnen] Hengen [niin voimakkaana], etten koskaan enää halua tehdä syntiä. – – Minä rakastan tätä evankeliumia.”3
Eikö olekin innoittavaa nähdä, kuinka ilmeisen tavallinen nuori mies voi saada aikaan suuria pappeuden palvelutyössä, vaikka hän tunteekin riittämättömyyttä? Sain äskettäin kuulla, että tämä nuori vanhin on saanut lähetystyökutsunsa ja menee ensi kuussa lähetyssaarnaajien koulutuskeskukseen. Uskon, että hän johtaa monia sieluja Kristuksen luokse, koska hän on oppinut, kuinka hän voi seurata Kristusta pappeuden palvelutyössään – alkaen omasta kodistaan, jossa hänen esimerkillään on syvällinen vaikutus hänen 14-vuotiaaseen veljeensä.
Veljet, tajusimmepa sitä tai emme, ihmiset katsovat meistä mallia – perheenjäsenet, ystävät, jopa tuntemattomat. Ei riitä, että me pappeudenhaltijat vain tulemme Kristuksen luokse. Meidän velvollisuutemme nyt on ”kutsua kaikkia tulemaan Kristuksen luokse”4. Me emme voi tyytyä ottamaan vastaan hengellisiä siunauksia vain itseämme varten. Meidän täytyy johtaa ihmiset, joita rakastamme, noiden samojen siunausten luo – ja meidän Jeesuksen Kristuksen opetuslasten täytyy rakastaa jokaista. Vapahtajan Pietarille antama tehtävä on tehtävä myös meille: ”Ja kun olet [kääntynyt], vahvista veljiäsi.”5
Seuratkaa Galilean Miestä
Tulee aikoja, jolloin polku edessä näyttää pimeältä, mutta seuratkaa edelleen Vapahtajaa. Hän tuntee tien. Itse asiassa Hän on tuo tie.6 Mitä vilpittömämmin tulette Kristuksen luokse, sitä syvemmin haluatte auttaa muita kokemaan sen, mitä itse olette kokeneet. Toinen sana tälle tunteelle on rakkaus, ”jonka [Isä] on suonut kaikille Poikansa Jeesuksen Kristuksen tosi seuraajille”7. Silloin huomaatte, että juuri seuratessanne Kristusta te johdatte samalla myös muita Hänen luokseen, sillä presidentti Thomas S. Monson on sanonut: ”Kun seuraamme tuota Galilean Miestä – Herraa Jeesusta Kristusta – meidän henkilökohtainen vaikutuksemme tunnetaan, olimmepa missä tahansa ja olipa kutsumuksemme mikä tahansa.”8
Todistan, että tämä on Kristuksen tosi kirkko. Meitä johtaa Jumalan profeetta, presidentti Monson – hieno johtaja, joka on myös Vapahtajan tosi seuraaja. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.