Oi kuinka suuri on Jumalamme suunnitelma!
Meitä ympäröi sellainen hämmästyttävä valon ja totuuden runsaus, että mietin, arvostammeko me todella sitä, mitä meillä on.
Kuinka siunattuja me olemmekaan saadessamme kokoontua jälleen tähän maailmanlaajuiseen konferenssiin rakkaan profeettamme, presidentti Thomas S. Monsonin, ohjauksessa ja johdolla. Presidentti, me rakastamme sinua, ja me tuemme sinua koko sydämestämme!
Ammatissani lentäjänä luotin suuresti tietokonejärjestelmien tarkkuuteen ja luotettavuuteen, mutta harvoin minun piti käyttää omaa tietokonettani. Toimiessani johtajana minulla oli toimistossa avustajia ja sihteerejä, jotka auttoivat minua ystävällisesti työtehtävissä.
Kaikki tämä muuttui vuonna 1994, kun minut kutsuttiin johtavaksi auktoriteetiksi. Tehtäväni koostui monista suurenmoisista mahdollisuuksista palvella, mutta siihen sisältyi myös paljon kirkon toimistotyötä – enemmän kuin arvelin koskaan olevan mahdollista.
Järkytyksekseni pääasiallinen työkalu, jonka avulla pysyisin tehtävieni tasalla, oli oma tietokone.
Ensimmäistä kertaa elämässäni minun täytyi sukeltaa tähän outoon, mystiseen, käsittämättömään maailmaan.
Alusta alkaen tietokone ja minä emme olleet mitenkään hyvissä väleissä.
Etevät tekniikan tuntijat yrittivät opettaa minua käyttämään tietokonetta. He kirjaimellisesti seisoivat takanani, kurottautuivat olkani yli ja heidän sormensa liikkuivat nopeasti naputellen rummutussinfoniaa näppäimistöllä.
”Näetkö?” he sanoivat ylpeinä. ”Niin se tehdään.”
Minä en nähnyt. Se oli kivikkoinen siirtymävaihe.
Oppimistani esittävä kuvaaja muistutti lähinnä tiilimuuria.
Siihen tarvittiin paljon aikaa, toistoa ja kärsivällisyyttä, hyvin paljon toivoa ja uskoa, vaimoni monia vakuutteluja – ja monia litroja kevytvirvoitusjuomaa, jonka nimeä en mainitse.
Nyt 22 vuotta myöhemmin minua ympäröi tietokonetekniikka. Minulla on sähköpostiosoite, Twitter-tili ja Facebook-sivu. Omistan älypuhelimen, tabletin, kannettavan tietokoneen ja digitaalikameran. Ja vaikka tekniset taitoni eivät ehkä aivan ylläkään tavallisen seitsenvuotiaan tasolle, niin seitsenkymppiseksi pärjään ihan hyvin.
Mutta olen huomannut jotakin mielenkiintoista. Mitä taitavammaksi kehityn tekniikassa, sitä enemmän pidän sitä itsestäänselvyytenä.
Suurelta osin ihmiskunnan historiassa viestintä on tapahtunut hevosen nopeudella. Viestin lähettäminen ja vastauksen saaminen saattoivat kestää päiviä tai jopa kuukausia. Nykyään viestimme kulkevat tuhansia kilometrejä taivaalla tai tuhansia metrejä valtamerien syvyyksissä saavuttaakseen jonkun toisella puolella maapalloa, ja jos viive on edes muutamia sekunteja, me turhaudumme ja käymme kärsimättömiksi.
Se tuntuu olevan ihmisluonto: kun jokin tulee meille tutummaksi – jopa jokin ihmeellinen ja kunnioitusta herättävä asia – me menetämme kunnioituksen tunteemme ja kohtelemme asiaa arkipäiväisenä.
Pidämmekö me hengellisiä totuuksia itsestäänselvyyksinä?
Nykyajan tekniikan ja mukavuuksien pitäminen itsestäänselvyyksinä saattaa olla suhteellisen pieni asia. Mutta valitettavasti me suhtaudumme toisinaan samalla asenteella Jeesuksen Kristuksen evankeliumin iankaikkisiin ja sielua laajentaviin oppeihin. Jeesuksen Kristuksen kirkossa meille on annettu hyvin paljon. Meitä ympäröi sellainen hämmästyttävä valon ja totuuden runsaus, että mietin, arvostammeko me todella sitä, mitä meillä on.
Ajatelkaapa niitä varhaisia opetuslapsia, jotka kulkivat ja puhuivat Vapahtajan kanssa Hänen maanpäällisen palvelutyönsä aikana. Kuvitelkaa sitä kiitollisuutta ja kunnioitusta, jonka on täytynyt tulvia heidän sydämeensä ja täyttää heidän mielensä, kun he näkivät Hänen nousseen haudasta, kun he tunsivat haavat Hänen käsissään. Heidän elämänsä ei olisi koskaan entisellään!
Ajatelkaa niitä tämän taloudenhoitokauden varhaisia pyhiä, jotka tunsivat profeetta Joseph Smithin ja kuulivat hänen saarnaavan palautettua evankeliumia. Kuvitelkaa, miltä heistä on varmastikin tuntunut heidän tietäessään, että taivaan ja maan välistä verhoa oli jälleen raotettu ja valoa ja tietoa oli vuodatettu maailmaan ylhäällä olevasta taivaallisesta kodistamme.
Mutta ennen kaikkea muistelkaa, miltä teistä tuntui, kun ensi kerran uskoitte ja ymmärsitte, että te todellakin olette Jumalan lapsi; että Jeesus Kristus on kärsinyt auliisti teidän syntienne tähden, jotta te voitte jälleen puhdistua; että pappeuden voima on todellinen ja voi liittää teidät rakkaisiinne ajaksi ja koko iankaikkisuudeksi; että maan päällä on nykyään elävä profeetta. Eikö se olekin suurenmoista ja ihmeellistä?
Kun ajattelee tätä kaikkea, kuinka voisi koskaan olla mahdollista, että kaikista ihmisistä juuri me emme olisi innostuneita osallistumaan kirkkomme jumalanpalveluksiin? Tai kyllästyisimme lukemaan pyhiä kirjoituksia? Luulen, että tämä voi olla mahdollista vain, jos sydämemme on turtunut niin ettemme koe kiitollisuutta niistä pyhistä ja ylevistä lahjoista, joita Jumala on meille suonut, emmekä tunne kunnioitusta niitä kohtaan. Silmiemme edessä ja sormiemme ulottuvilla on elämää mullistavia totuuksia, mutta toisinaan me kävelemme unessa opetuslapseuden tietä. Liian usein annamme muiden jäsenten puutteellisuuksien häiritä meitä sen sijaan että noudattaisimme Mestarimme esimerkkiä. Me astelemme polkua, joka on katettu timantein, mutta pystymme tuskin erottamaan niitä tavallisista kivistä.
Tuttu sanoma
Kun olin nuori mies, ystävilläni oli tapana kysellä minulta uskonnostani. Usein aloitin selittämällä eroavuuksia, kuten viisauden sanaa. Toisinaan tähdensin samanlaisuuksia muiden kristillisten uskontojen kanssa. Mitkään näistä eivät tehneet heihin kovinkaan suurta vaikutusta. Mutta kun kerroin siitä suuresta onnensuunnitelmasta, joka taivaallisella Isällämme on meille lapsilleen, sain heidän huomionsa.
Muistan, kuinka yritin piirtää pelastussuunnitelmaa kirkkorakennuksemme luokkahuoneen liitutaululle Frankfurtissa Saksassa. Piirsin ympyröitä, jotka kuvasivat kuolevaisuutta edeltävää elämää, kuolevaisuutta ja paluuta taivaallisten vanhempiemme luo tämän elämän jälkeen.
Miten mielelläni minä teini-ikäisenä kerroinkaan tästä jännittävästä sanomasta. Kun selitin näitä periaatteita omin yksinkertaisin sanoin, sydämeni paisui kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka rakastaa lapsiaan, ja Vapahtajaa kohtaan, joka on lunastanut meidät kaikki kuolemasta ja helvetistä. Olin hyvin ylpeä tästä rakkauden, ilon ja toivon sanomasta.
Jotkut ystävistäni sanoivat, että tämä sanoma tuntui tutulta, vaikkei sellaisia asioita koskaan opetettukaan heidän uskontokasvatuksessaan. Oli aivan kuin he olisivat aina tienneet näiden asioiden olevan totta, aivan kuin minä vain suuntaisin valon asioihin, jotka olivat olleet aina ja syvään juurtuneina heidän sydämeensä.
Meillä on vastauksia!
Uskon, että jokaisella ihmisellä on sydämessään jonkinlaisia perustavaa laatua olevia kysymyksiä, jotka koskevat elämää itseään. Mistä olen tullut? Miksi olen täällä? Mitä tapahtuu kuoleman jälkeen?
Tällaisia kysymyksiä kuolevaiset ovat esittäneet aikojen alusta asti. Filosofit, oppineet ja asiantuntijat ovat käyttäneet elämänsä ja omaisuutensa vastausten etsimiseen.
Olen kiitollinen siitä, että Jeesuksen Kristuksen palautettu evankeliumi antaa vastauksia elämän monimutkaisimpiin kysymyksiin. Näitä vastauksia opetetaan Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa. Ne ovat tosia, selkeitä, suoria ja helppoja ymmärtää. Ne ovat innoitettuja, ja me opetamme niitä kolmivuotiaillemme Päivänsäteiden luokassa.
Veljet ja sisaret, me olemme iankaikkisia olentoja ilman alkua ja ilman loppua. Olemme aina olleet olemassa.1 Olemme jumalallisten, kuolemattomien ja kaikkivaltiaiden taivaallisten vanhempien kirjaimellisia henkilapsia!
Tulemme Herran Jumalamme taivaallisista tarhoista. Kuulumme Elohimin, Korkeimman Jumalan, kuninkaalliseen perheeseen. Kuljimme Hänen kanssaan kuolevaisuutta edeltävässä elämässämme. Kuulimme Hänen puhuvan, näimme omin silmin Hänen majesteettiutensa, opimme Hänen teitään.
Te ja minä osallistuimme suureen neuvonpitoon, jossa rakas Isämme esitteli meille suunnitelmansa – että tulisimme maan päälle, saisimme kuolevaisen ruumiin, opettelisimme valitsemaan hyvän ja pahan välillä sekä edistyisimme tavoin, jotka eivät muutoin olisi mahdollisia.
Kun kuljimme väliverhon läpi ja astuimme tähän elämään kuolevaisuudessa, me tiesimme, ettemme enää muistaisi edeltävää elämää. Kohtaisimme vastakohtaisuutta, vastoinkäymisiä ja koetuksia. Mutta tiesimme myös, että fyysisen ruumiin saaminen oli meille ehdottoman tärkeää. Voi, kuinka toivoimmekaan, että oppisimme nopeasti tekemään oikeat valinnat, pitäisimme puolemme Saatanan kiusauksia vastaan ja lopulta palaisimme rakkaiden taivaallisten vanhempiemme luo.
Tiesimme, että tekisimme syntiä ja virheitä – kenties jopa vakaviakin. Mutta tiesimme myös, että Vapahtajamme Jeesus Kristus oli luvannut tulla maan päälle, elää synnittömänä ja antaa vapaaehtoisesti henkensä iankaikkisena uhrina. Tiesimme, että jos antaisimme sydämemme Hänelle, turvaisimme Häneen ja pyrkisimme koko sielumme voimalla kulkemaan opetuslapseuden tietä, meidät voitaisiin pestä puhtaiksi ja voisimme jälleen kerran päästä rakkaan taivaallisen Isämme luo.
Niinpä uskoen Jeesuksen Kristuksen uhriin te ja minä hyväksyimme vapaasta tahdostamme taivaallisen Isän suunnitelman.
Siitä syystä me olemme täällä, tämän kauniin maapallon päällä – koska Jumala tarjosi meille mahdollisuuden ja me päätimme ottaa sen vastaan. Elämämme kuolevaisuudessa on kuitenkin vain väliaikaista ja päättyy fyysisen ruumiimme kuolemaan. Mutta sen ydin, keitä te ja minä olemme, ei häviä. Meidän henkemme jatkaa elämää ja odottaa ylösnousemusta – ilmaista lahjaa, jonka antavat kaikille meidän rakastava taivaallinen Isämme ja Hänen Poikansa Jeesus Kristus.2 Ylösnousemuksessa meidän henkemme ja ruumiimme yhdistetään jälleen, vapaina kivusta ja fyysisistä puutteista.
Ylösnousemuksen jälkeen tulee tuomiopäivä. Vaikka kaikki lopulta pelastuvatkin ja perivät jonkin kirkkauden valtakunnan, niin ne, jotka turvaavat Jumalaan ja pyrkivät seuraamaan Hänen lakejaan ja toimituksiaan, perivät elämän iankaikkisuuksissa, jotka ovat kirkkaudessaan käsittämättömiä ja majesteettiudessaan häkellyttäviä.
Tuomiopäivä tulee olemaan armon ja rakkauden päivä – päivä, jolloin särkyneet sydämet parannetaan, jolloin murheen kyyneleet korvataan kiitollisuuden kyynelillä, jolloin kaikki tullaan asettamaan kohdalleen.3
Kyllä, silloin tunnetaan syvää murhetta synnin vuoksi. Kyllä, silloin tunnetaan katumusta ja jopa ahdistusta niiden virheidemme, typeryytemme ja itsepäisyytemme vuoksi, joiden takia jätimme käyttämättä mahdollisuudet paljon suurempaan tulevaisuuteen.
Mutta olen varma siitä, että me emme pelkästään tyydy Jumalan tuomioon; meitä lisäksi hämmästyttää ja häkellyttää Hänen ääretön armonsa, laupeutensa, jalomielisyytensä ja rakkautensa meitä lapsiaan kohtaan. Jos halumme ja tekomme ovat hyviä, jos uskomme elävään Jumalaan, silloin me voimme odottaa sitä, mistä Moroni käytti nimitystä ”suuren Jehovan, iankaikkisen Tuomarin, mieluisa tuomioistuin”4.
Pro Tanto Quid Retribuamus
Rakkaat veljeni ja sisareni, rakkaat ystäväni, eikö sen suuren onnensuunnitelman mietiskeleminen, jonka taivaallinen Isämme on valmistanut meitä varten, täytä sydäntämme ja mieltämme ihmetyksellä ja kunnioituksella? Eikö tieto siitä loistavasta tulevaisuudesta, joka on valmistettuna kaikille, jotka panevat toivonsa Herraan, täytä meitä sanomattomalla ilolla?
Ellette ole koskaan tunteneet sellaista ihmetystä ja iloa, kutsun teitä etsimään, tutkimaan ja pohtimaan palautetun evankeliumin yksinkertaisia mutta syvällisiä totuuksia. ”Antakaa iankaikkisuuden vakavien totuuksien viipyä mielessänne.”5 Antakaa niiden todistaa teille jumalallisesta pelastussuunnitelmasta.
Mikäli olette tunteneet näitä asioita aikaisemmin, kysyn teiltä tänään: ”Voitteko nyt tuntea sellaista?”6
Hiljattain minulla oli tilaisuus matkustaa Belfastiin Pohjois-Irlantiin. Siellä ollessani huomasin Belfastin vaakunan, jossa on tunnuslause ”Pro tanto quid retribuamus” eli ”Mitä aiomme antaa kiitoksena niin paljosta?”7
Kehotan meitä kaikkia miettimään tätä kysymystä. Mitä aiomme antaa kiitoksena siitä valon ja totuuden tulvasta, jota Jumala on vuodattanut meidän yllemme?
Rakas Isämme pyytää yksinkertaisesti, että elämme vastaanottamamme totuuden mukaisesti ja että seuraamme Hänen antamaansa polkua. Olkaamme siis rohkeita ja luottakaamme Hengen johdatukseen. Kertokaamme sanoin ja teoin lähimmäisillemme Jumalan onnensuunnitelman ihmeellisestä ja kunnioitusta herättävästä sanomasta. Olkoon motiivinamme rakkautemme Jumalaa ja Hänen lapsiaan kohtaan, sillä he ovat meidän veljiämme ja sisariamme. Tämä on alkuna sille, mitä me voimme tehdä kiitoksena niin paljosta.
Jonakin päivänä ”jokainen polvi on notkistuva ja jokainen kieli tunnustava”, että Jumalan tiet ovat oikeudenmukaiset ja Hänen suunnitelmansa on täydellinen.8 Teidän ja minun kohdallamme olkoon se päivä tänään. Julistakaamme muinaisen Jaakobin kanssa: ”Oi kuinka suuri on Jumalamme suunnitelma!”9
Tästä todistan syvän kiitollisena taivaalliselle Isällemme, kun jätän teille siunaukseni, Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.