Parannus – iloinen valinta

Rakkaat veljeni ja sisareni, kun olin 12-vuotias, perheemme asui Göteborgissa, Etelä-Ruotsin rannikkokaupungissa. Sivumennen sanoen se on tänä kesänä menehtyneen rakkaan työtoverimme, vanhin Per G. Malmin kotikaupunki.¹ Kaipaamme häntä. Olemme kiitollisia hänen jaloudestaan ja hänen jalosta palvelutyöstään sekä hänen aivan hurmaavan perheensä esimerkistä. Ja me varmastikin rukoilemme heille Jumalan runsaimpia siunauksia.

Viisikymmentä vuotta sitten kävimme kirkossa eräässä isossa peruskorjatussa talossa. Eräänä sunnuntaina ystäväni Steffan², seurakunnan kahdesta diakonista toinen, tervehti minua kirkossa varsin innokkaana. Menimme kappelisalin vieressä olevaan lisätilaan, ja hän veti taskustaan esiin sähikäisen ja tulitikkuja. Nuorelle tyypillisen mahtailevaan tapaan otin sähikäisen ja sytytin sen pitkän harmaan sytytyslangan. Aioin sammuttaa langan, ennen kuin sähikäinen räjähtäisi. Mutta kun sitä yrittäessäni poltin sormeni, sähikäinen tipahti. Steffan ja minä katsoimme kauhuissamme, kun sytytyslanka jatkoi palamista.

Sähikäinen räjähti, ja rikinkatkuinen savu levisi lisätilaan ja kappelisaliin. Keräsimme kiireesti eri puolille lentäneet sähikäisen jäännökset ja avasimme ikkunat yrittäessämme saada hajun hälvenemään toivoen sinisilmäisesti, ettei kukaan huomaisi. Onneksi kukaan ei loukkaantunut eikä mitään vahinkoa tapahtunut.

Kun jäsenet tulivat kokoukseen, he panivat merkille läpitunkevan katkun. Sitä oli vaikea olla huomaamatta. Haju häiritsi keskittymistä kokouksen pyhään luonteeseen. Koska Aaronin pappeuden haltijoita oli niin vähän, ajatuksiani voisi lähinnä kuvailla jakautuneiksi: olin jakamassa sakramenttia, mutta en tuntenut itseäni kelvolliseksi nauttimaan sitä. Kun minulle tarjottiin sakramenttitarjotinta, en ottanut leipää enkä vettä. Minusta tuntui kauhealta. Minua hävetti, ja tiesin, että se, mitä olin tehnyt, ei miellyttänyt Jumalaa.

Kirkon jälkeen seurakunnanjohtaja Frank Lindberg, arvostettu vanhempi mies, jolla oli hopeanharmaat hiukset, pyysi minut toimistoonsa. Kun olin istuutunut, hän katsoi minua ystävällisesti ja sanoi huomanneensa, etten ollut nauttinut sakramenttia. Hän kysyi syytä siihen. Epäilen, että hän tiesi syyn. Olin varma siitä, että jokainen tiesi, mitä olin tehnyt. Kun olin kertonut hänelle, hän kysyi, miltä minusta tuntui. Kyynelten läpi kerroin hänelle takellellen, että olin pahoillani ja että tiesin tuottaneeni Jumalalle pettymyksen.

Seurakunnanjohtaja Lindberg avasi kuluneen Oppi ja liitot -kirjan ja pyysi minua lukemaan muutamia alleviivattuja jakeita. Luin ääneen seuraavat jakeet:

”Katso, se, joka on tehnyt parannuksen synneistään, se saa anteeksi, enkä minä, Herra, muista niitä enää.

Tästä te voitte tietää, tekeekö ihminen parannuksen synneistänsä – katso, hän tunnustaa ne ja hylkää ne.”³

En koskaan unohda seurakunnanjohtaja Lindbergin myötätuntoista hymyä, kun luettuani nostin katseeni. Jonkin verran liikutusta äänessään hän sanoi minulle, että hänestä tuntui, että minä voisin hyvin taas nauttia sakramenttia. Kun lähdin hänen toimistostaan, tunsin sanoin kuvaamatonta iloa.

Sellainen ilo kuuluu luontaisesti parannuksen seurauksiin. Sanalla metanoeo ’tehdä parannus’ on sivumerkitys ’ymmärtää jälkeenpäin’, ja se viittaa ”muutokseen”.⁴ Vastaava ruotsinkielinen sana on omvänd, mikä tarkoittaa yksinkertaisesti ’kääntyä ympäri’.⁵ Kristitty kirjailija C. S. Lewis kirjoitti muutoksen tarpeesta ja keinosta. Hän huomautti, että parannukseen sisältyy se, että ihminen ”palautetaan takaisin oikealle tielle. Virheellinen loppusumma voidaan korjata”, hän sanoi, ”mutta vain seuraamalla laskutoimitusta taaksepäin, kunnes virhe löytyy, ja laskemalla siitä kohdasta loppuun uudelleen. Koskaan sitä ei voida korjata vain menemällä eteenpäin.”⁶ Käytöksemme muuttaminen ja palaaminen ”oikealle tielle” ovat osa parannusta, mutta vain osa. Todelliseen parannukseen sisältyy myös sydämemme ja tahtomme kääntäminen Jumalaan ja synnin hylkääminen.⁷ Kuten Hesekielissä selitetään, parannuksenteko on sitä, että ”kääntyy synneistään ja tekee niin kuin oikein ja hyvin on, palauttaa vaatimansa pantin – –, vaeltaa elämän käskyjen tietä eikä enää tee vääryyttä”⁸.

Silti tämäkin on epätäydellinen kuvaus. Se ei tuo asianmukaisesti esiin sitä voimaa, joka mahdollistaa parannuksenteon – Vapahtajamme sovitusuhria. Todelliseen parannukseen täytyy sisältyä usko Herraan Jeesukseen Kristukseen, usko siihen, että Hän voi muuttaa meidät, usko siihen, että Hän voi antaa meille anteeksi, ja usko siihen, että Hän auttaa meitä välttämään tekemästä lisää virheitä. Tämän kaltainen usko saa Hänen sovituksensa vaikuttamaan meidän elämässämme. Kun me ”ymmärrämme jälkeenpäin” ja ”käännymme ympäri” Vapahtajan avulla, me voimme tuntea toivoa Hänen lupauksistaan ja anteeksiannon iloa. Ilman Lunastajaa luontainen toivo ja ilo haihtuvat ja parannuksenteosta tulee vain onnetonta käytöksen muuttamista. Mutta osoittamalla uskoa Häneen me koemme kääntymyksen Hänen kykyynsä ja halukkuuteensa antaa synnit anteeksi.

Presidentti Boyd K. Packer vahvisti parannuksen toiveikkaat lupaukset viimeisessä yleiskonferenssissaan huhtikuussa 2015. Hän kuvaili Vapahtajan sovituksen parantamisvoimaa opetuksessa, jota pidän puolen vuosisadan mittaisen apostolisen palvelun tuoman viisauden kiteytymänä. Presidentti Packer sanoi: ”Sovitus ei jätä jälkiä, ei merkkejä. Se, mikä on korjattu, on korjattu. – – Se vain parantaa, ja minkä se parantaa, se pysyy parantuneena.”⁹

Hän jatkoi:

”Sovitus, joka voi lunastaa meistä jokaisen, ei kanna arpia. Se merkitsee sitä, että olimmepa tehneet mitä tahansa tai olimmepa olleet missä tahansa tai olipa jotakin tapahtunut miten tahansa, niin jos me teemme todellisen parannuksen, [Vapahtaja] on luvannut, että Hän sovittaisi teot. Ja kun Hän on sovittanut, se on selvittänyt asian. – –

[Sovitus] voi pestä puhtaaksi jokaisen tahran riippumatta siitä, kuinka vaikea se on, kuinka pitkään se on ollut tai kuinka monta kertaa se on toistunut.”¹⁰

Vapahtajan sovituksen ulottuvuus on laajuudessaan ja syvyydessään ääretön teitä ja minua varten. Mutta meitä ei koskaan pakoteta ottamaan sitä vastaan. Kuten profeetta Lehi selitti, kun olemme ”saaneet kylliksi opetusta [erottaaksemme] hyvän pahasta”¹¹, me olemme ”vapaita valitsemaan vapauden ja iankaikkisen elämän kaikkien ihmisten suuren Välimiehen kautta, tai valitsemaan orjuuden ja kuoleman”¹². Toisin sanoen parannus on valinta.

Me voimme tehdä – ja toisinaan teemmekin – toisenlaisia valintoja. Sellaiset valinnat eivät ehkä vaikuta luontaisesti vääriltä, mutta ne estävät meitä tulemasta todella katuviksi ja siten tekevät tyhjiksi pyrkimyksemme todelliseen parannukseen. Esimerkiksi saatamme päättää syytellä muita. Kaksitoistavuotiaana Göteborgissa olisin voinut syyttää Steffania. Juuri hän oli alkujaan tuonut ison sähikäisen ja tulitikut kirkkoon. Mutta muiden syyttäminen, vaikkakin perustellusti, antaa meidän puolustella omaa käyttäytymistämme. Niin tehdessämme me siirrämme vastuun omista teoistamme muille. Kun vastuu siirtyy, me väheksymme sekä tarvetta että kykyämme toimia. Teemme itsestämme onnettomia uhreja sen sijaan että olisimme toimijoita, jotka pystyvät itsenäiseen toimintaan.¹³

Toinen valinta, joka on esteenä parannuksenteolle, on virheidemme vähätteleminen. Göteborgin sähikäistapauksessa kukaan ei loukkaantunut, mitään pysyvää vahinkoa ei tapahtunut ja kokous pidettiin joka tapauksessa. Olisi ollut helppoa sanoa, ettei ollut mitään syytä tehdä parannusta. Mutta virheidemme vähätteleminen, vaikka mitään välittömiä seurauksia ei olisikaan näkyvissä, poistaa motivaation muutoksen tekemiseen. Tämä ajattelu estää meitä näkemästä, että virheillämme ja synneillämme on iankaikkisia seurauksia.

Vielä toinen tapa on ajatella, ettei synneillämme ole merkitystä, koska Jumala rakastaa meitä riippumatta siitä, mitä teemme. On houkuttelevaa uskoa, mitä petollinen Nehor opetti Sarahemlan kansalle: ”Että koko ihmissuku pelastuu viimeisenä päivänä ja ettei sen tarvinnut pelätä eikä vapista, – – ja lopulta kaikilla ihmisillä on iankaikkinen elämä.”¹⁴ Mutta tämä viettelevä ajatus on väärä. Jumala tosiaan rakastaa meitä. Sillä, mitä me teemme, on kuitenkin väliä Hänelle ja meille. Hän on antanut selkeät ohjeet siihen, kuinka meidän tulee käyttäytyä. Nimitämme niitä käskyiksi. Hänen hyväksyntänsä ja meidän iankaikkinen elämämme riippuvat meidän käytöksestämme, myös meidän halukkuudestamme tavoitella nöyrästi todellista parannusta.¹⁵

Lisäksi me luovumme todellisesta parannuksenteosta, kun päätämme irrottaa Jumalan Hänen käskyistään. Jos sakramentti ei olisi pyhä, niin eihän sillä olisi väliä, vaikka sähikäisen aiheuttama katku häiritsikin sitä sakramenttikokousta Göteborgissa. Meidän tulee varoa, ettemme väheksy synnillistä käytöstä heikentämällä Jumalan osuutta Hänen antamissaan käskyissä tai sivuuttamalla sen. Todellinen parannus edellyttää Vapahtajan jumalallisuuden ja Hänen myöhempien aikojen työnsä totuudellisuuden tunnustamista.

Valitkaamme verukkeiden sijaan parannus. Parannuksen avulla me voimme mennä itseemme kuten vertauksen tuhlaajapoika¹⁶ ja pohtia tekojemme iankaikkista vaikutusta. Kun ymmärrämme, kuinka syntimme voivat vaikuttaa iankaikkiseen onneemme, meistä paitsi tulee todella katuvia me myös pyrimme tulemaan paremmiksi. Kohdatessamme kiusauksen me todennäköisemmin kysymme itseltämme William Shakespearen sanoin:

Jos lelun vuoksi olemme menettäneet näkemyksen iankaikkisuudesta, me voimme päättää tehdä parannuksen. Jeesuksen Kristuksen sovituksen ansiosta meillä on uusi tilaisuus. Vertauskuvallisesti voimme vaihtaa alun perin harkitsemattomasti ostamamme lelun ja saada jälleen iankaikkisuuden toivon. Kuten Vapahtaja on selittänyt: ”Sillä katso, Herra, teidän Lunastajanne, kärsi kuoleman lihassa; ja niin hän kärsi kaikkien ihmisten tuskan, jotta kaikki ihmiset voisivat tehdä parannuksen ja tulla hänen luoksensa.”¹⁸

Jeesus Kristus voi antaa anteeksi, koska Hän on maksanut meidän syntiemme hinnan.¹⁹

Lunastajamme valitsee anteeksiantamisen vertaansa vailla olevan myötätuntonsa, armonsa ja rakkautensa vuoksi.

Vapahtajamme haluaa antaa anteeksi, koska se on yksi Hänen jumalallisista ominaisuuksistaan.

Ja hyvän paimenen tavoin – joka Hän onkin – Hän riemuitsee, kun me päätämme tehdä parannuksen.²⁰

Samalla kun tunnemme Jumalan mielen mukaista murhetta teoistamme²¹, kun päätämme tehdä parannuksen, me kutsumme heti Vapahtajan elämäämme. Kuten Amulek on opettanut: ”[Tulkaa älkääkä enää paaduttako] sydäntänne, sillä katso, nyt on teidän pelastuksenne aika ja päivä; ja sen tähden, jos te teette parannuksen ettekä paaduta sydäntänne, suuri lunastussuunnitelma toteutuu heti teidän kohdallanne.”²² Me voimme tuntea Jumalan mielen mukaista murhetta teoistamme ja samanaikaisesti tuntea iloa saadessamme apua Vapahtajalta.

Se tosiseikka, että me voimme tehdä parannuksen, on evankeliumin hyvä sanoma!²³ Syyllisyys voidaan pyyhkiä pois.²⁴ Me voimme täyttyä ilolla, saada syntimme anteeksi ja tuntea omantunnonrauhaa.²⁵ Me voimme vapautua epätoivon tuntemuksista ja synnin orjuudesta. Me voimme täyttyä Jumalan ihmeellisellä valolla emmekä enää tunne tuskaa.²⁶ Vapahtajamme ansiosta parannus on paitsi mahdollinen myös iloinen asia. Muistan yhä ne tuntemukset, jotka valtasivat minut seurakunnanjohtajan toimistossa sen sähikäisepisodin jälkeen. Tiesin, että olin saanut anteeksi. Syyllisyyden tuntemukseni hävisivät, synkkä mielialani koheni, ja sydämeni tuntui keveältä.

Veljet ja sisaret, kun päätämme tämän konferenssin, kutsun teitä tuntemaan enemmän iloa elämässänne: iloa siitä tiedosta, että Jeesuksen Kristuksen sovitus on todellinen; iloa Vapahtajan kyvystä, auliudesta ja halusta antaa anteeksi; ja iloa päättäessänne tehdä parannuksen. Noudattakaamme kehotusta ”riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteist䔲⁷. Päättäkäämme tehdä parannus, hylätä syntimme sekä kääntää sydämemme ja tahtomme ympäri seurataksemme Vapahtajaamme. Todistan siitä, että Hän todella elää. Minä olen Hänen vertaansa vailla olevan myötätuntonsa, armonsa ja rakkautensa todistaja ja jatkuva vastaanottaja. Rukoilen, että Hänen sovituksensa lunastavat siunaukset voivat olla teidän nyt – ja yhä uudelleen läpi elämänne²⁸, kuten ne ovat olleet omalla kohdallani. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.