Erossa mutta silti yhtä

Kesäkuussa 1994 olin innoissani ajamassa töistä kotiin katsomaan televisiosta maamme jalkapallojoukkueen peliä MM-kisoissa. Pian matkaan lähdettyäni näin kaukaa jalkakäytävällä miehen rullaavan vauhdikkaasti eteenpäin pyörätuolillaan, jonka huomasin olevan koristeltu Brasilian lipullamme. Tiesin silloin, että hänkin oli menossa kotiin katsomaan peliä!

Kun ohitimme toisemme ja katseemme kohtasivat, sekunnin murto-osan tunsin voimakasta yhteyttä sen miehen kanssa. Olimme menossa eri suuntiin, emme tunteneet toisiamme ja yhteiskunnalliset olosuhteemme ja fyysinen tilamme olivat selvästi erilaiset, mutta yhteinen intohimomme jalkapalloa kohtaan ja rakkaus maatamme kohtaan sai meidät tuntemaan juuri sillä hetkellä, että olemme yhtä. En ole nähnyt sitä miestä sen jälkeen, mutta tänään, vuosikymmeniä myöhemmin, voin yhä nähdä sen katseen ja tuntea tuon vahvan yhteyden siihen mieheen. Voitimmehan me sentään sinä vuonna sekä sen pelin että maailmanmestaruuden!

Kirkossa Herra odottaa meidän olevan yhtä eroistamme huolimatta. Hän on sanonut Opissa ja liitoissa: ”Olkaa yhtä; ja ellette te ole yhtä, te ette ole minun.”¹

Kun me kaikki astumme seurakuntakeskukseen palvelemaan Jumalaa ryhmänä, meidän tulee jättää taaksemme eroavaisuutemme, mukaan lukien etninen tausta, yhteiskunnallinen asema, poliittiset mieltymykset sekä akateemiset ja ammatilliset saavutukset, ja sen sijaan keskittyä yhteisiin hengellisiin tavoitteisiimme. Yhdessä me laulamme lauluja, pohdimme sakramentin aikana samoja liittoja ja sanomme puheiden, oppiaiheiden ja rukousten jälkeen yhtä aikaa kuuluvan ”aamenen”, mikä tarkoittaa, että yhdymme kaikki siihen, mitä on sanottu.

Nämä asiat, jotka teemme yhdessä, luovat osaltaan vahvaa ykseyden tunnetta seurakunnassa.

Se, mikä kuitenkin todella ratkaisee ykseytemme, vahvistaa sitä tai tuhoaa sen, on tapa, jolla toimimme ollessamme erossa kirkkomme jäsenistä. Kuten me kaikki tiedämme, on väistämätöntä ja normaalia, että me ennen pitkää puhumme toisistamme.

Riippuen siitä, mitä päätämme sanoa toisistamme, sanamme joko liittävät sydämemme yhteen ykseydessä², kuten Alma opetti niille, jotka hän kastoi Mormonin vesissä, tai ne murentavat sen rakkauden, luottamuksen ja hyväntahtoisuuden, jonka tulisi vallita keskuudessamme.

On kommentteja, jotka tuhoavat ykseyttä lähes huomaamatta, kuten: ”Niin, hän on hyvä piispa, mutta voi, olisittepa nähneet hänet, kun hän oli nuori mies!”

Rakentavampi versio tästä saattaisi olla: ”Piispa on todella hyvä, ja hän on kypsynyt ja viisastunut todella paljon vuosien varrella.”

Toisinaan leimaamme ihmisiä pysyvästi sanomalla jotakin sellaista kuten ”Apuyhdistyksen johtajamme on toivoton tapaus, koska hän on niin itsepäinen!” Sen sijaan voisimme sanoa: ”Apuyhdistyksen johtaja ei ole viime aikoina ollut yhtä joustava kuin tavallisesti. Ehkä hänellä on juuri nyt vaikeaa. Autetaan ja tuetaan häntä!”

Veljet ja sisaret, meillä ei ole oikeutta sanoa kenestäkään, ei edes kirkkomme piirissä olevista, että hän olisi kehno tekele! Muita koskevien sanojemme tulee sen sijaan heijastaa uskoamme Jeesukseen Kristukseen ja Hänen sovitukseensa sekä siihen, että Hänessä ja Hänen avullaan me voimme aina muuttua parempaan suuntaan.

Jotkut alkavat arvostella kirkon johtajia ja jäseniä ja joutua eripuraan heidän kanssaan asioissa, jotka ovat kovin vähäisiä.

Siten kävi Simonds Ryder -nimisen miehen kohdalla, joka liittyi kirkkoon vuonna 1831. Luettuaan itseään koskevan ilmoituksen hän hämmentyi nähdessään, että hänen nimensä oli kirjoitettu väärin Rider – kirjaimella i eikä kirjaimella y. Hänen suhtautumisensa tähän tapahtumaan vaikutti siihen, että hän kyseenalaisti profeetan, ja lopulta se johti hänet vainoamaan Josephia ja jäämään pois kirkosta.³

On myös todennäköistä, että kirkolliset johtajamme oikaisevat meitä kaikkia jossakin määrin, ja se tulee mittaamaan sitä, kuinka yhtä olemme heidän kanssaan.

Olin vasta 11-vuotias, mutta muistan, että 44 vuotta sitten seurakuntakeskukseen, jossa perheemme kävi kirkossa, oltiin tekemässä suurta remonttia. Ennen kuin työhön ryhdyttiin, pidettiin kokous, jossa paikalliset johtohenkilöt ja vyöhykkeen johtohenkilöt keskustelivat siitä, kuinka jäsenet osallistuisivat työllään tuohon hankkeeseen. Isäni, joka oli aiemmin johtanut tuota yksikköä vuosien ajan, ilmaisi hyvin vahvana mielipiteenään, että tuo työ pitäisi antaa jollekin urakoitsijalle eikä talkooväelle.

Hänen mielipiteensä torjuttiin, ja lisäksi kuulimme, että siinä tilaisuudessa häntä oli moitittu ankarasti ja julkisesti. Tämä mies, joka oli hyvin omistautunut kirkolle ja joka oli ollut sotilaana toisessa maailmansodassa Euroopassa, oli tottunut nousemaan vastarintaan ja taistelemaan sen puolesta, mihin hän uskoi! Mieleen tuli, mikä hänen suhtautumisensa saattaisi olla tämän tapauksen jälkeen. Pysyisikö hän sinnikkäästi mielipiteessään ja jatkaisiko hän jo tehdyn päätöksen vastustamista?

Olimme nähneet seurakunnassamme perheitä, jotka olivat heikentyneet evankeliumissa ja olivat lakanneet käymästä kokouksissa, koska he eivät pystyneet olemaan yhtä johtajiensa kanssa. Olin itsekin nähnyt, etteivät monet Alkeisyhdistyksen aikaiset ystävämme pysyneet uskollisina nuoruudessaan, koska heidän vanhempansa löysivät aina vikaa kirkon jäsenistä.

Isäni päätti kuitenkin olla edelleen yhtä muiden pyhien kanssa. Joitakin päiviä myöhemmin, kun seurakuntalaisia kokoontui auttamaan rakentamisessa, hän ”kutsui” perheemme tulemaan mukaansa seurakuntakeskukseen, jossa olisimme valmiita auttamaan millä tavalla tahansa.

Olin raivoissani. Olisin halunnut kysyä häneltä: ”Isä, miksi ihmeessä me menemme auttamaan rakentamisessa, jos vastustit sitä, että jäsenet hoitaisivat sen?” Mutta ilme hänen kasvoillaan esti minua tekemästä niin. Halusin olla hyvinvoiva uudelleenvihkimisessä. Niinpä onnekseni päätin pysyä hiljaa ja vain lähteä auttamaan rakentamisessa!

Isä ei saanut nähdä uutta kappelia valmiina, sillä hän kuoli ennen kuin tuo työ saatiin päätökseen, mutta perheessä me huolehdimme edelleen omasta osuudestamme, nyt äitimme johdolla, kunnes työ valmistui, ja se piti meidät ykseydessä isämme, kirkon jäsenten, johtajiemme ja – mikä tärkeintä – Herran kanssa.

Kun Jeesus rukoili Isää apostoliensa ja kaikkien meidän pyhien puolesta vain hetkiä ennen tuskallisia kokemuksiaan Getsemanessa, Hän sanoi: ”Että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa.”⁴

Veljet ja sisaret, todistan, että kun päätämme olla yhtä kirkon jäsenten ja johtajien kanssa – sekä silloin kun olemme kokoontuneet yhteen, että etenkin silloin kun olemme erossa – me tunnemme olevamme myös täydellisemmin ykseydessä taivaallisen Isämme ja Vapahtajamme kanssa. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.