2010–2019
Parannus on aina myönteinen asia
Lokakuu 2017


Parannus on aina myönteinen asia

Sillä hetkellä, kun astumme parannuksen polulle, me kutsumme Vapahtajan lunastavan voiman omaan elämäämme.

Useita vuosia sitten presidentti Gordon B. Hinckley oli katsomassa erästä yliopiston jalkapallopeliä. Hän oli paikalla ilmoittamassa, että stadion nimettäisiin joukkueen pitkäaikaisen, rakastetun valmentajan mukaan, joka oli jäämässä eläkkeelle. Joukkue halusi kiihkeästi voittaa pelin tuottaakseen kunniaa valmentajalleen. Presidentti Hinckley kutsuttiin pukuhuoneeseen lausumaan muutamia kannustuksen sanoja. Hänen sanojensa innoittamana sinä päivänä tuo joukkue meni ja voitti pelin sekä päätti koko kauden voitollisesti.

Tänään haluaisin puhua niille, jotka saattavat kantaa huolta siitä, etteivät he ole voitokkaita elämässä. Totuus on tietenkin, että me ”kaikki [olemme] tehneet syntiä ja [olemme] vailla Jumalan kirkkautta”1. Vaikka urheilussa saattaakin olla voitokkaita kausia ilman yhtään häviötä, sellaisia ei ole elämässä. Mutta todistan, että Vapahtaja Jeesus Kristus on toteuttanut täydellisen sovituksen ja antanut meille parannuksen lahjan – tien takaisin täydelliseen toivon kirkkauteen ja voitokkaaseen elämään.

Parannus tuo ilon

Liian usein ajattelemme parannuksen olevan jotakin kurjaa ja masentavaa. Mutta Jumalan suunnitelma on onnensuunnitelma, ei kurjuudensuunnitelma! Parannus on kohottavaa ja jalostavaa. Synti on se, joka tuo murheen.2 Parannus on meidän pakoreittimme! Kuten vanhin D. Todd Christofferson on selittänyt: ”Ilman parannusta ei elämässä tapahdu todellista edistymistä tai kohenemista. – – Vain parannuksen tekemällä me voimme saada osaksemme Jeesuksen Kristuksen sovittavan armon ja pelastuksen. Parannus – – vie meitä kohti vapautta, luottamusta ja rauhaa.”3 Sanomani kaikille – varsinkin nuorille – on se, että parannus on aina myönteinen asia.

Kun puhumme parannuksesta, emme puhu ainoastaan pyrkimyksistä kehittää itseään. Todellinen parannus on sitäkin enemmän – siihen innoittaa usko Herraan Jeesukseen Kristukseen ja Hänen voimaansa antaa syntimme anteeksi. Kuten vanhin Dale G. Renlund on opettanut meille: ”Ilman Lunastajaa – – parannuksenteosta tulee vain onnetonta käytöksen muuttamista.”4 Voimme yrittää muuttaa käytöstämme omin voimin, mutta vain Vapahtaja voi poistaa tahramme ja kohottaa taakkojamme niin että voimme kulkea kuuliaisuuden tietä luottavaisina ja voimakkaina. Parannuksesta saatava ilo on enemmän kuin iloa siitä, että elää kunnollisesti. Se on iloa anteeksiannosta, uudelleen puhdistumisesta ja siitä, että pääsemme lähemmäksi Jumalaa. Kun on kerran kokenut sitä iloa, mikään vähäisempi ei kelpaa.

Todellinen parannus innoittaa meitä tekemään kuuliaisuudestamme sitoumuksen – liiton, joka alkaa kasteesta ja joka uudistetaan joka viikko Herran ehtoollisella, sakramentissa. Siinä meille luvataan, että Hänen Henkensä voi olla aina meidän kanssamme5 ja että saamme tuntea kaikkea sitä iloa ja rauhaa, jotka tulevat Hänen jatkuvasta kumppanuudestaan. Tämä on parannuksen hedelmä, ja juuri tämä tekee parannuksesta iloisen asian!

Parannus vaatii sinnikkyyttä

Rakastan vertausta tuhlaajapojasta.6 Siinä ratkaisevassa hetkessä, jolloin tuhlaajapoika ”meni itseensä”, on jotakin sydämeenkäyvää. Istuessaan sikolätissä ja toivoessaan, että voisi ”nälkäänsä – – syödä palkoja, sikojen ruokaa”, hän viimein käsitti, että hän oli tuhlannut paitsi isänsä antaman perinnön myös oman elämänsä. Uskoen siihen, että hänen isänsä voisi ottaa hänet takaisin – ellei omana poikanaan niin ainakin palvelijana – hän päätti jättää taakseen kapinallisen menneisyytensä ja palata kotiin.

Olen usein miettinyt pojan pitkää matkaa kotiin. Oliko siinä hetkiä, jolloin hän epäröi ja mietti: ”Kuinka isäni ottaa minut vastaan?” Kenties hän jopa otti muutamia askelia takaisinpäin kohti sikoja. Kuvitelkaa, kuinka erilainen kertomus olisi, mikäli hän olisi lannistunut. Mutta usko sai hänet jatkamaan kulkua, ja usko sai hänen isänsä jatkamaan tähyilemistä ja odottamista kärsivällisesti, kunnes viimein:

”Kun poika vielä oli kaukana, isä näki hänet ja heltyi. Hän juoksi poikaa vastaan, sulki hänet syliinsä ja suuteli häntä.

Poika sanoi hänelle: ’Isä, minä olen tehnyt syntiä taivasta vastaan ja sinua vastaan. En ole enää sen arvoinen, että minua kutsutaan pojaksesi.’

Mutta isä sanoi palvelijoilleen: ’Hakekaa joutuin parhaat vaatteet ja pukekaa hänet niihin, pankaa hänelle sormus sormeen ja kengät jalkaan. – –

Minun poikani oli kuollut mutta heräsi eloon, hän oli kadoksissa, mutta nyt hän on löytynyt.’”

Parannus on jokaista varten

Veljet ja sisaret, me olemme kaikki tuhlaajapoikia. Meidän kaikkien on ”mentävä itseemme” – tavallisesti useammin kuin kerran – ja valittava se tie, joka johtaa takaisin kotiin. Se on valinta, jonka teemme päivittäin, läpi elämämme.

Usein yhdistämme parannuksen vakaviin synteihin, jotka edellyttävät ”voimallista muutosta”7. Mutta parannus on jokaista varten – niitä, jotka lankeavat ”kielletyille poluille ja [joutuvat] hukkaan”8, sekä niitä, jotka ”[ovat] päässeet tälle kaidalle ja kapealle polulle” ja joiden tulee nyt ”ponnistella eteenpäin”9. Parannus sekä tuo meidät oikealle tielle että pitää meidät oikealla tiellä. Se on niille, jotka ovat vasta alkamassa uskoa, niille, jotka ovat uskoneet kaiken aikaa, ja niille, joiden tulee jälleen alkaa uskoa. Kuten vanhin David A. Bednar on opettanut: ”Useimmat meistä ymmärtävät selkeästi, että sovitus on syntisiä varten. En ole kuitenkaan yhtä varma siitä, että me tiedämme ja ymmärrämme sovituksen olevan myös pyhiä varten – niitä hyviä ihmisiä varten, jotka ovat kuuliaisia, kelvollisia ja – – pyrkivät tulemaan paremmiksi.”10

Äskettäin olin käymässä lähetyssaarnaajien koulutuskeskuksessa, kun sinne saapui aivan uusien lähetyssaarnaajien ryhmä. Liikutuin syvästi katsellessani heitä ja huomatessani heidän silmissään valon. He näyttivät niin aurinkoisilta, onnellisilta ja innokkailta. Sitten mieleeni tuli ajatus: ”He ovat kokeneet parannukseen johtavaa uskoa. Siksi he ovat täynnä iloa ja toivoa.”

En usko tämän tarkoittavan, että heillä kaikilla oli menneisyydessään vakavia rikkomuksia, mutta ajattelen kylläkin, että he tiesivät, kuinka tehdään parannus. He olivat oppineet, että parannus on myönteinen asia, ja he olivat valmiita ja innokkaita viemään tämän iloisen sanoman maailmalle.

Näin tapahtuu, kun tunnemme parannuksen iloa. Pohtikaa esimerkkiä Enosista. Hänellä oli oma ”itseen menemisen” hetkensä, ja kun hänen ”[syyllisyytensä] oli pyyhitty pois”, hänen sydämensä kääntyi heti muiden hyvinvoinnin puoleen. Enos käytti loppuelämänsä siihen, että hän kutsui kaikkia ihmisiä tekemään parannuksen ja ”[riemuitsemaan] siitä enemmän kuin siitä, mikä on maailmasta”.11 Parannus tekee niin: se kääntää sydämemme lähimmäiseemme, koska tiedämme, että tuntemamme ilo on tarkoitettu jokaiselle.

Parannus on elinikäinen pyrkimys

Minulla on eräs ystävä, joka varttui vähemmän aktiivisessa myöhempien aikojen pyhiin kuuluvassa perheessä. Kun hän oli nuori aikuinen, hänkin ”meni itseensä” ja päätti valmistautua lähetystyöhön.

Hänestä tuli erinomainen lähetyssaarnaaja. Kun oli hänen viimeinen päivänsä ennen kotiinpaluuta, lähetysjohtaja puhutteli hänet ja pyysi häntä lausumaan todistuksensa. Hän teki niin, ja hänen syleiltyään kyynelsilmin lähetysjohtajaa tämä sanoi: ”Vanhin, mikäli et jatka niiden asioiden tekemistä, jotka alun perin rakensivat todistuksesi, saatat jo kuukausien kuluessa unohtaa tai kieltää kaiken, mistä olet juuri todistanut.”

Ystäväni kertoi minulle myöhemmin, että lähetystyöstä palattuaan hän on rukoillut ja lukenut pyhiä kirjoituksia päivittäin. Se, että häntä on jatkuvasti ravittu Jumalan hyvällä sanalla, on pitänyt hänet oikealla tiellä.12

Te, jotka olette valmistautumassa kokoaikaiseen lähetystyöhön, ja te, jotka olette palaamassa sieltä, kuunnelkaa tarkasti! Ei riitä, että vain saa todistuksen. Se täytyy säilyttää, ja sitä täytyy vahvistaa. Kuten jokainen lähetyssaarnaaja tietää, jos lakkaa polkemasta, pyörä kaatuu, ja jos lakkaa ruokkimasta todistusta, se heikkenee. Tämä sama periaate pätee parannukseen – se on elinikäinen pyrkimys, ei kerran elämässä tapahtuva kokemus.

Kaikkia niitä, jotka etsivät anteeksiantoa – nuoria, nuoria naimattomia aikuisia, vanhempia, isovanhempia ja kyllä, jopa isoisovanhempia – kehotan palaamaan kotiin. Nyt on aika aloittaa. Älkää lykätkö parannuksen aikaanne.13

Sitten kun olette tehneet sen päätöksen, jatkakaa kulkua sitä tietä pitkin. Isämme odottaa ja haluaa ottaa teidät vastaan. Hänen käsivartensa ovat ojennettuina teille ”kaiken päivää”14. Palkinto on vaivan arvoinen.

Muistakaa nämä Nefin sanat: ”Teidän täytyy ponnistella eteenpäin lujina Kristuksessa, niin että teillä on täydellinen toivon kirkkaus ja rakkaus Jumalaa ja kaikkia ihmisiä kohtaan. Ja nyt, jos te ponnistelette eteenpäin kestiten itseänne Kristuksen sanalla ja kestätte loppuun asti, katso, näin sanoo Isä: Te saatte iankaikkisen elämän.”15

Toisinaan matka tuntuu pitkältä – onhan tämä matka kohti iankaikkista elämää. Mutta se voi olla iloinen matka, jos kuljemme sitä uskossa Jeesukseen Kristukseen ja tuntien toivoa Hänen sovituksestaan. Todistan, että sillä hetkellä, kun astumme parannuksen polulle, me kutsumme Vapahtajan lunastavan voiman omaan elämäämme. Tuo voima tekee käynnistämme vakaata, se laajentaa näkemystämme ja syventää päättäväisyyttämme jatkaa kulkemista eteenpäin askel askeleelta aina siihen loistavaan päivään asti, jolloin vihdoin palaamme taivaalliseen kotiimme ja kuulemme taivaan Isämme sanovan meille: ”Hyvin tehty!”16 Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.