Kristuksen oppi

Vanhin D. Todd Christofferson

kahdentoista apostolin koorumista


Vanhin D. Todd Christofferson
Kirkossa nykyisin aivan kuten entisaikoinakin Kristuksen opin vakiinnuttaminen tai opillisten poikkeamien oikaiseminen riippuu jumalallisesta ilmoituksesta.

Ilmaisemme mitä syvintä kiitollisuutta ja rakkautta sisar Beckiä, sisar Allredia ja sisar Thompsonia sekä Apuyhdistyksen pääneuvottelukuntaa kohtaan.

Olemme viime aikoina nähneet yleisen kiinnostuksen kasvavan Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon uskonkäsityksiä kohtaan. Se on meille tervetullutta, sillä onhan perustehtävämme kuitenkin opettaa koko maailmalle Jeesuksen Kristuksen evankeliumia, Hänen oppiaan (ks. Matt. 28:19–20; OL 112:28). On myönnettävä, että opistamme ja siitä, mihin se perustuu, on ollut ja on yhä jonkin verran epäselvyyttä. Tästä aiheesta haluaisin puhua tänään.

Vapahtaja opetti oppiaan aikojen keskipäivänä, ja Hänen apostolinsa kamppailivat suunnattomasti sen säilyttämiseksi väärien perinteiden ja filosofioiden hyökkäystä vastaan. Uuden testamentin kirjeissä mainitaan useita tapahtumia, jotka osoittavat, että jo apostolien palvelutyön aikana oli alkanut vakava ja laajalle levinnyt luopumus.1

Sitä seuranneita vuosisatoja valaisivat yksittäiset evankeliumin valon säteet, kunnes 1800-luvulla palautuksen kirkas sarastus koitti maailmaan ja Kristuksen evankeliumi oli jälleen kerran täyteydessään ja kokonaisuudessaan maan päällä. Tämä loistava päivä alkoi silloin, kun valopatsaassa, joka oli aurinkoa kirkkaampi (ks. JS–H 16), Isä Jumala ja Hänen rakas Poikansa Jeesus Kristus kävivät nuoren Joseph Smithin luona ja aloittivat sen, mistä oli tuleva todellinen ilmoituksen virta yhdistyneenä jumalalliseen voimaan ja valtuuteen.

Näistä ilmoituksista löydämme sen, mitä voitaisiin nimittää maan päälle jälleen perustetun Jeesuksen Kristuksen kirkon ydinopiksi. Jeesus itse määritteli tuon opin näillä sanoilla, jotka on tallennettu Mormonin kirjaan – toiseen todistukseen Jeesuksesta Kristuksesta:

”Tämä on minun oppini, ja se on oppi, jonka Isä on antanut minulle; ja minä todistan Isästä, ja Isä todistaa minusta, ja Pyhä Henki todistaa Isästä ja minusta; ja minä todistan, että Isä käskee kaikkia ihmisiä kaikkialla tekemään parannuksen ja uskomaan minuun.

Ja jokainen, joka uskoo minuun ja ottaa kasteen, pelastuu; ja he ovat niitä, jotka perivät Jumalan valtakunnan.

Ja jokainen, joka ei usko minuun ja jota ei kasteta, tuomitaan.

– – Ja jokainen, joka uskoo minuun, uskoo myös Isään, ja hänelle Isä todistaa minusta, sillä hän lähettää hänelle tulen ja Pyhän Hengen. – –

Totisesti, totisesti minä sanon teille, että tämä on minun oppini, ja jokainen, joka rakentaa tälle, rakentaa minun kalliolleni, eivätkä helvetin portit voita heitä.” (3. Nefi 11:32–35, 39.)

Tämä on sanomamme, kallio, jolle rakennamme, perustus kaikelle muulle kirkossa. Kuten kaikki, mitä saamme Jumalalta, tämä oppi on puhdas, se on selkeä, se on helppo ymmärtää – jopa lapsen. Iloisin sydämin me kutsumme kaikkia ottamaan sen vastaan.

Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkossa ”me uskomme kaiken, mitä Jumala on ilmoittanut, kaiken, mitä hän nykyään ilmoittaa, ja me uskomme, että hän ilmoittaa vielä monia suuria ja tärkeitä Jumalan valtakuntaa koskevia asioita” (UK 9). Tämä tarkoittaa sitä, että vaikka onkin paljon sellaista, mitä emme vielä tiedä tai ymmärrä, niin saamamme totuudet ja oppi ovat tulleet ja tulevat edelleen jumalallisen ilmoituksen kautta. Joissakin uskontokunnissa teologit väittävät, että heillä on yhtäläinen opettamisen valtuus kuin kirkollisilla johtajilla, ja opillisista asioista voi tulla heidän välillään mielipiteiden kilpailua. Jotkut nojautuvat keskiajan ekumeenisiin kirkolliskokouksiin ja niiden uskontunnustuksiin. Toiset kiinnittävät suurimman huomion apostolien ajan jälkeisten teologien järkeilyyn tai Raamatun hermeneutiikkaan ja eksegetiikkaan eli Raamatun tulkintaan ja selitysoppiin. Me arvostamme tiedettä, joka lisää ymmärrystämme, mutta kirkossa nykyisin aivan kuten entisaikoinakin Kristuksen opin vakiinnuttaminen tai opillisten poikkeamien oikaiseminen riippuu jumalallisesta ilmoituksesta niille, joille Herra suo apostolisen valtuuden.2

Vuonna 1954 presidentti J. Reuben Clark jr., joka oli tuolloin neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, selitti opin vakiinnuttamista kirkossa ja kirkon presidentin merkittävää roolia siinä. Puhuessaan ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista apostolin koorumin jäsenistä hän sanoi: ”[Meidän] tulee [pitää] mielessä, että joillekuille johtaville auktoriteeteille on annettu erityiskutsumus; heillä on erityinen lahja; heidät on hyväksytty profeetoiksi, näkijöiksi ja ilmoituksensaajiksi, mikä suo heille erityisen hengellisen lahjan heidän opettaessaan ihmisiä. Kirkon presidentin alaisuudessa, jolla on ylin valta ja valtuus, heillä on oikeus, voima ja valtuus julistaa Jumalan mieltä ja tahtoa Hänen kansalleen. Muille johtaville auktoriteeteille ei ole annettu tätä erityistä hengellistä lahjaa ja valtuutta koskemaan heidän opetustaan. Heillä on siitä johtuva rajoitus, ja tuo voimassa ja valtuudessa opettamisen rajoitus koskee jokaista muuta kirkon virkailijaa ja jäsentä, sillä kenellekään heistä ei ole annettu hengellistä lahjaa olla profeetta, näkijä ja ilmoituksensaaja. Lisäksi, kuten juuri on todettu, kirkon presidentillä on vielä erityinen hengellinen lahja tässä suhteessa, sillä hän on profeetta, näkijä ja ilmoituksensaaja koko kirkolle.”3

Kuinka Vapahtaja ilmoittaa tahtonsa ja oppinsa profeetoille, näkijöille ja ilmoituksensaajille? Hän voi toimia sanansaattajan välityksellä tai omassa persoonassaan. Hän voi puhua omalla äänellään tai Pyhän Hengen äänellä, Hengen puheena hengelle. Se voi ilmetä sanoina tai tunteina, jotka välittävät ymmärrystä, jota on vaikea ilmaista sanoin (ks. 1. Nefi 17:45; OL 9:8). Vapahtaja voi puhua palvelijoilleen henkilökohtaisesti tai näiden neuvostolle (ks. 3. Nefi 27:1–8).

Lainaan kahta kuvausta Uudesta testamentista. Ensimmäinen oli ilmoitus, joka annettiin kirkon johtajalle. Apostolien tekojen kirjan alkupuolella saamme tietää, että Jeesuksen palvelutehtävän mallia noudattaen Kristuksen apostolit julistivat evankeliumin sanomaa vain juutalaisille (ks. Matt. 15:24), mutta nyt Herran aikataulussa oli tullut muutoksen aika. Joppessa Pietari näki unen, jossa erilaisia eläimiä laskettiin maahan taivaasta suuressa purjekankaassa, ”neljästä kulmastaan kannateltuna” (Ap. t. 10:11), ja hänelle annettiin käsky: ”Teurasta ja syö” (Ap. t. 10:13). Pietari kieltäytyi, koska ainakin jotkin eläimistä olivat Mooseksen lain mukaan epäpuhtaita tai kiellettyjä, eikä Pietari ollut koskaan rikkonut käskyä olla syömättä sellaisia. Siitä huolimatta ääni sanoi Pietarille hänen unessaan: ”Minkä Jumala on puhdistanut, sitä älä sinä sano epäpuhtaaksi” (Ap. t. 10:15).

Tämän unen tarkoitus selkeni, kun pian sen jälkeen muutamat roomalaisen sadanpäämiehen Corneliuksen lähettämät miehet saapuivat Pietarin asunnolle pyytäen, että tämä tulisi opettamaan heidän päällikköään. Cornelius oli kutsunut koolle melkoisen joukon sukulaisia ja ystäviä, ja löytäessään heidät innokkaina odottamassa sanomansa vastaanottamista Pietari sanoi:

”Jumala on – – osoittanut minulle, ettei ketään ihmistä saa pitää epäpuhtaana tai saastaisena.

– – Nyt minä todella käsitän, ettei Jumala erottele ihmisiä.

Hän hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa hänen tahtoaan, kuului tämä mihin kansaan tahansa.” (Ap. t. 10:28, 34–35; ks. myös jakeet 17–24.)

”Pietarin vielä puhuessa laskeutui Pyhä Henki kaikkiin, jotka olivat hänen sanojaan kuulemassa.

Kaikki Pietarin mukana tulleet – – ihmettelivät sitä, että Pyhän Hengen lahja vuodatettiin myös pakanoihin – –.

Silloin Pietari sanoi:

’Kuka voi estää kastamasta vedellä näitä, jotka ovat saaneet Pyhän Hengen niin kuin mekin?’” (Ap. t. 10:44–47.)

Tällä Pietarille antamallaan kokemuksella ja ilmoituksella Herra muutti kirkon käytännön ja soi opetuslapsilleen kokonaisvaltaisempaa ymmärrystä opista. Ja niin evankeliumin saarnaaminen laajeni käsittämään koko ihmiskunnan.

Myöhemmin Apostolien tekojen kirjassa on toinen hieman samankaltainen esimerkki, joka tällä kertaa osoittaa, kuinka ilmoitus oppia koskevissa asioissa voi tulla neuvostolle. Heräsi kiistaa siitä, pitäisikö Mooseksen lakiin kuuluva ympärileikkaus ulottaa käskyksi evankeliumissa ja Kristuksen kirkossa (ks. Ap. t. 15:1, 5). ”Apostolit ja vanhimmat kokoontuivat käsittelemään tätä kysymystä” (Ap. t. 15:6). Tietomme tästä neuvostosta ovat tietenkin epätäydellisiä, mutta meille kerrotaan, että ”kun väittelyä oli kestänyt pitkään” (Ap. t. 15:7), Pietari, joka oli vanhin apostoli, nousi ja julisti sen, mitä Pyhä Henki oli hänelle vahvistanut. Hän muistutti neuvostoa siitä, että kun evankeliumia alettiin saarnata Corneliuksen talossa pakanoille, joita ei ollut ympärileikattu, he saivat Pyhän Hengen aivan kuten ympärileikatut juutalaiset käännynnäisetkin. Jumala, hän sanoi, ”ei tehnyt mitään eroa heidän ja meidän välillämme, vaan puhdisti heidän sydämensä uskolla.

Miksi te siis nyt uhmaatte Jumalaa ja panette opetuslasten harteille ikeen, jota eivät meidän isämme emmekä me itse ole jaksaneet kantaa?

Mehän uskomme, että meidät pelastaa yksin Herran Jeesuksen armo, samalla tavoin kuin heidät.” (Ap. t. 15:9–11; ks. myös jae 8.)

Sen jälkeen kun Paavali, Barnabas ja kenties muutkin puhuivat kannattaen Pietarin julistusta, Jaakob esitti, että päätös lähetettäisiin kirjeellä tiedoksi kirkolle, ja neuvosto oli yksimielinen (ks. Ap. t. 15:25; ks. myös jakeet 12–23). Päätöksensä ilmoittavassa kirjeessä apostolit sanoivat, että ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi” (Ap. t. 15:28) eli toisin sanoen tämä päätös tehtiin Pyhän Hengen antaman jumalallisen ilmoituksen nojalla.

Näitä samoja malleja noudatetaan nykyään Jeesuksen Kristuksen palautetussa kirkossa. Kirkon presidentti voi ilmoittaa tai tulkita oppeja saamansa ilmoituksen perusteella (ks. esim. OL 53). Opillisia selityksiä voidaan saada myös ensimmäisen presidenttikunnan ja kahdentoista apostolin koorumin yhteisen neuvoston kautta (ks. esim. VJ 2). Neuvoston keskusteluun sisältyy usein kanonisoitujen pyhien kirjoitusten, kirkon johtohenkilöiden opetusten sekä aiemman käytännön puntaroimista. Mutta viime kädessä – aivan kuten Uuden testamentin kirkossa – tavoitteena ei ole pelkästään yhteisymmärrys neuvoston jäsenten kesken vaan Jumalalta saatava ilmoitus. Se on prosessi, johon sisältyy sekä järjen käyttöä että uskoa Herran mielen ja tahdon selville saamiseksi.4

Samalla tulee muistaa, ettei jokainen kirkon jonkun entisen tai nykyisen johtohenkilön lausunto ole välttämättä oppia. Kirkossa ymmärretään yleisesti, että jonkun johtohenkilön jossakin yksittäisessä tilanteessa antama lausunto edustaa usein henkilökohtaista, vaikkakin harkittua mielipidettä, jota ei ole tarkoitettu viralliseksi tai koko kirkkoa sitovaksi. Profeetta Joseph Smith opetti, että ”profeetta [on] profeetta vain silloin kun hän toimii profeettana”5. Presidentti Clark, jota lainasin aiemmin, on huomauttanut:

”Tätä asiaa valaisee yksinkertainen kertomus, jonka isäni kertoi minulle, kun olin poikanen. En tiedä, millä valtuudella, mutta se havainnollistaa asiaa. Hän kertoi, että [Johnstonin] armeijan tulon aiheuttamassa kiihtymyksessä veli Brigham piti ihmisille aamukokouksessa saarnan, joka oli täynnä uhmaa lähestyvää armeijaa kohtaan, ja julisti aikomuksen nousta vastarintaan ja ajaa se takaisin. Iltapäivän kokouksessa hän nousi ja sanoi, että aamulla oli puhunut Brigham Young mutta että nyt puhuisi Herra. Sitten hän piti saarnan, jonka viesti oli aamuisen puheen vastakohta. 

– – Kirkko tietää Pyhän Hengen jäsenistölle antaman todistuksen avulla, ilmaisevatko johtavat veljet näkemyksiään, ’kuten Pyhä Henki heitä innoittaa’, ja aikanaan tuo tieto tulee ilmi.”6

Profeetta Joseph Smith vahvisti Vapahtajan keskeisen roolin opissamme yhdellä ratkaisevalla ajatuksella: ”Uskontomme perusperiaatteet ovat apostolien ja profeettojen todistus Jeesuksesta Kristuksesta, että Hän kuoli, Hänet haudattiin ja Hän nousi kuolleista kolmantena päivänä ja astui taivaaseen. Kaikki muu uskontoomme liittyvä on vain tämän lisänä.”7 Joseph Smithin todistus Jeesuksesta on, että Hän elää, sillä Joseph Smith näki Hänet, ”tosiaankin Jumalan oikealla puolella; ja [kuuli] äänen todistavan, että hän on Isän Ainosyntyinen” (OL 76:23; ks. myös jae 22). Pyydän kaikkia, jotka kuulevat tai lukevat tämän sanoman, tavoittelemaan rukoillen ja pyhiä kirjoituksia tutkien tuota samaa todistusta Jeesuksen Kristuksen jumalallisesta luonteesta, sovituksesta ja ylösnousemuksesta. Ottakaa vastaan Hänen oppinsa tekemällä parannus, menemällä kasteelle, ottamalla vastaan Pyhän Hengen lahja ja noudattamalla sitten koko elämänne ajan Jeesuksen Kristuksen evankeliumin lakeja ja liittoja.

Pääsiäisjuhlan lähestyessä esitän oman todistukseni siitä, että Jeesus Nasaretilainen oli ja on Jumalan Poika, muinaisten profetioiden Messias. Hän on Kristus, joka kärsi Getsemanessa, kuoli ristillä, haudattiin ja joka todella nousi jälleen kolmantena päivänä. Hän on ylösnoussut Herra, jonka kautta me kaikki tulemme nousemaan kuolleista ja jonka kautta kaikki, jotka haluavat, voivat saada lunastuksen ja korotuksen Hänen taivaalliseen valtakuntaansa. Tämä on oppimme, joka vahvistaa kaikki aiemmat todistukset Jeesuksesta Kristuksesta ja joka on lausuttu uudelleen meidän omalle ajallemme. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Näytä viitteet

  1.  

    1. Ks. Neal A. Maxwell, ”Alusta asti”, Valkeus, tammikuu 1994, s. 18–19: ”Jaakob tuomitsi kiistat ja taistelut kirkossa (ks. Jaak. 4:1). Paavali suri kirkossa ilmenevää hajaannusta ja sitä, kuinka julmat sudet eivät säästäisi laumaa (ks. 1. Kor. 11:18; Ap. t. 20:29–31). Hän tiesi luopumuksen olevan tulossa ja kirjoitti tessalonikalaisille, ettei Jeesuksen toinen tuleminen tapahtuisi, ennen kuin tulisi uskosta luopuminen, ja varoitti edelleen, että vääryyden vaikutus oli jo olemassa (ks. 2. Tess. 2:3, 7). Ennen loppua Paavali puhui siitä, kuinka laajalle luopumus oli jo levinnyt: ’Aasian maakunnassa kaikki ovat luopuneet minusta’ (2. Tim. 1:15). Laajalle levinnyt haureus ja epäjumalanpalvelus saivat apostolit puuttumaan asioihin (ks. 1. Kor. 5:9; Ef. 5:3; Juud. 7). Sekä Johannes että Paavali valittivat väärien apostolien ilmaantumista (ks. 2. Kor. 11:13; Ilm. 2:2). Kirkko oli selvästi piiritystilassa. Jotkut eivät pelkästään luopuneet pois vaan sitten avoimesti vastustivat kirkkoa. Eräänkin kerran Paavali seisoi yksinään ja valitti, että ’kaikki jättivät minut yksin’ (2. Tim. 4:16). Hän valitti myös niistä, jotka villitsivät kokonaisia perheitä (ks. Tit. 1:11). Jotkut paikalliset johtajat kapinoivat, kuten silloin kun yksi mahtaileva kieltäytyi ottamasta veljiä vastaan (ks. 3. Joh. 9–10). Eipä ihme, että presidentti Brigham Young huomautti: ’On sanottu, että pappeus otettiin kirkolta, mutta niin ei ole asian laita, vaan kirkko jätti pappeuden’ (Kirkon presidenttien opetuksia: Brigham Young, 1997, s. 95).” Ajan kuluessa, kuten vanhin Maxwell asian ilmaisi, sai vallan ”järki eli kreikkalaisen filosofian traditio [joka sitten] korvasi kirkon riippuvuuden ilmoituksesta, mitä lopputulosta luultavasti edesauttoivat hyvää tarkoittavat kristityt, jotka halusivat sovittaa omat uskomuksensa senaikaisen kulttuurin päävirtauksiin.  – – Varokaamme [mekin] yhdistämästä jokaista ilmoitettua opinkohtaa vallalla olevaan viisauteen.” (Ks. ”Alusta asti”, s. 18–19.)

  2.  

    2. Sellaiset apostolit ja profeetat kuten Joseph Smith julistavat Jumalan sanaa, mutta sen lisäksi uskomme, että miehet ja naiset yleensä ja jopa lapset voivat saada opetusta ja johdatusta jumalallisen innoituksen avulla vastauksena rukoukseen ja pyhien kirjoitusten tutkimiseen. Aivan kuten muinaisten apostolien aikana, Jeesuksen Kristuksen kirkon jäsenille annetaan Pyhän Hengen lahja, joka tekee mahdolliseksi jatkuvan vuorovaikutuksen heidän taivaallisen Isänsä kanssa eli toisin sanoen henkilökohtaisen ilmoituksen (ks. Ap.t. 2:37–38). Tällä tavoin kirkosta tulee omistautuneiden, hengellisesti kypsien yksilöiden joukko, jonka usko ei ole sokeaa vaan näkevää – Pyhän Hengen kautta saatua ja vahvistettua. Se ei tarkoita sitä, että jokainen jäsen puhuisi kirkon puolesta tai voisi määritellä sen oppeja, vaan että jokainen voi saada jumalallista johdatusta käsitellessään oman elämänsä haasteita ja mahdollisuuksia.

  3.  

    3. J. Reuben Clark jr., ”When Are Church Leaders’ Words Entitled to Claim of Scripture?”, Church News, 31. heinäkuuta 1954, s. 9–10; ks. myös OL 28:1–2; 6–7; 11–13.

  4.  

    4. Neuvostoon osallistuvien on valmistauduttava ”vanhurskaudessa, pyhyydessä ja sydämen nöyryydessä, sävyisyydessä ja pitkämielisyydessä ja uskossa ja hyveellisyydessä ja tiedossa, kohtuullisuudessa, kärsivällisyydessä, jumalisuudessa, veljellisessä ystävällisyydessä ja rakkaudessa”, ja heiltä edellytetään näitä ominaisuuksia, ”koska lupauksena on, että jos heillä on näitä runsaasti, he eivät jää vaille hedelmää Herran tuntemisessa” (OL 107: 30–31).

  5.  

    5. Julkaisussa History of the Church, osa 5, s. 265.

  6.  

    6. J. Reuben Clark jr., ”Church Leaders’ Words”, s. 10. Liittyen kertomukseen, jonka hänen isänsä kertoi Brigham Youngista, presidentti Clark kirjoitti edelleen: ”En tiedä, onko näin koskaan tapahtunut, mutta sanon, että se kuvaa periaatetta – että jopa itse kirkon presidentti ei kenties aina ihmisille puhuessaan ole ’Pyhän Hengen innoittama’. Näin on tapahtunut opillisissa asioissa (usein luonteeltaan erittäin spekulatiivisissa), joissa myöhemmät kirkon presidentit ja jäsenet itse ovat tunteneet, ettei puhuja oppia julistaessaan ole ollut ’Pyhän Hengen innoittama’. Kuinka kirkko voi tietää, milloin nämä johtavien veljien seikkailunhaluiset tutkimusmatkat näihin erittäin spekulatiivisiin periaatteisiin ja oppeihin täyttävät niiden sääntöjen vaatimukset, joiden mukaan puhujat ovat olleet ’Pyhän Hengen innoittamia’? Kirkko tietää Pyhän Hengen jäsenistölle antaman todistuksen avulla, ilmaisevatko johtavat veljet näkemyksiään, ’kuten Pyhä Henki heitä innoittaa’, ja aikanaan tuo tieto tulee ilmi.” (”Church Leaders’ Words”, s. 10.)

  7.  

    7.  Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph Smith, 2007, s. 136.