”Sillä minä elän ja tekin tulette elämään”

Vanhin Shayne M. Bowen

seitsemänkymmenen koorumista


Shayne M. Bowen
Hänen, Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen, ansiosta nuo murheen, yksinäisyyden ja epätoivon tunteet katoavat eräänä päivänä ilon täyteydessä.

Palvellessani nuorena lähetyssaarnaajana Chilessä toverini ja minä tapasimme lähetysseurakunnassa seitsenhenkisen perheen. Äiti kävi kirkossa joka viikko lastensa kanssa. Oletimme, että he olivat olleet kirkon jäseniä jo pitkään. Useiden viikkojen kuluttua saimme tietää, ettei heitä ollut kastettu.

Otimme heti yhteyttä perheeseen ja kysyimme, voisimmeko tulla heidän kotiinsa opettamaan heitä. Isä ei ollut kiinnostunut oppimaan evankeliumia, mutta hänellä ei ollut mitään sitä vastaan, että opettaisimme hänen perhettään.

Sisar Ramirez edistyi nopeasti oppiaiheiden myötä. Hän oli innokas oppimaan kaikki opettamamme opit. Eräänä iltana keskustellessamme lapsikasteesta opetimme, että pienet lapset ovat viattomia eivätkä tarvitse kastetta. Me kehotimme häntä lukemaan Mormonin kirjasta:

”Katso, minä sanon sinulle, että tätä teidän tulee opettaa – parannusta ja kastetta niille, jotka ovat vastuullisia ja kykeneviä tekemään syntiä; niin, opettakaa vanhemmille, että heidän täytyy tehdä parannus ja ottaa kaste ja nöyrtyä pienten lastensa tavoin, niin he kaikki pelastuvat pienine lapsineen.

Eivätkä heidän pienet lapsensa tarvitse parannusta eivätkä kastetta. Katso, kaste on parannukseksi, jotta käskyt täytettäisiin syntien anteeksisaamiseksi.

Mutta pienet lapset ovat eläviä Kristuksessa maailman perustamisesta asti; ellei niin ole, Jumala on puolueellinen Jumala ja myös muuttuvainen Jumala ja erottelee ihmisiä, sillä kuinka monet pienet lapset ovatkaan kuolleet ilman kastetta!”1

Luettuaan tämän kohdan sisar Ramirez alkoi nyyhkyttää. Toverini ja minä olimme hämmentyneitä. Kysyin: ”Sisar Ramirez, olemmeko me sanoneet tai tehneet jotakin, mikä on loukannut sinua?”

Hän sanoi: ”Voi ei, vanhin, ette te ole tehneet mitään väärää. Kuusi vuotta sitten sain poikavauvan. Hän kuoli ennen kuin ehdimme saada hänet kastetuksi. Pappimme sanoi meille, että koska häntä ei ollut kastettu, hän olisi helvetin esikartanossa koko iankaikkisuuden. Kuusi vuotta olen kantanut tuota tuskaa ja syyllisyyttä. Luettuani tämän kohdan minä tiedän Pyhän Hengen voimasta, että se on totta. Olen tuntenut, että minulta on otettu suuri taakka, ja nämä ovat ilon kyyneliä.”

Mieleeni muistuivat profeetta Joseph Smithin opetukset. Hän opetti tätä lohdullista oppia: ”Herra ottaa pois monia jo lapsuudessa, jotta he välttyisivät ihmisten kateudelta ja tämän nykyisen maailman murheilta ja pahuudelta. He olivat liian puhtaita, liian suloisia elämään maan päällä. Sen tähden meillä ei, asiaa oikein tarkasteltuamme, ole syytä murehtia vaan riemuita siitä, että heidät on vapautettu pahasta ja että me saamme heidät pian jälleen.”2

Tosi oppi, jonka rakastava taivaallinen Isä ilmoitti elävän profeetan kautta, toi tälle piinatulle naiselle suloista rauhaa hänen kärsittyään kuusi vuotta lähes kestämätöntä murhetta ja tuskaa. Tarpeetonta sanoakaan, että sisar Ramirez ja hänen lapsistaan ne, jotka olivat täyttäneet kahdeksan vuotta, kastettiin.

Muistan, kuinka kirjoitin kotiin ilmaisten kiitollisuuden, jota olin tuntenut sydämessäni tästä tiedosta ja niin monista muista Jeesuksen Kristuksen palautetun evankeliumin selkeistä ja kallisarvoisista totuuksista. En koskaan kuvitellut, kuinka tämä suurenmoinen tosi periaate vaikuttaisi minuun tulevina vuosina ja osoittautuisi omaksi Gileadin balsamikseni.

Haluaisin puhua niille, jotka ovat menettäneet lapsen ja ovat esittäneet kysymyksen: ”Miksi minä?” tai kenties jopa epäilleet omaa uskoaan rakastavaan taivaalliseen Isään. Rukoilen, että Pyhän Hengen voimalla voin tuoda jossakin määrin toivoa, rauhaa ja ymmärrystä. Toiveenani on olla välikappaleena palauttamassa uskonne rakastavaan taivaalliseen Isäämme, joka tietää kaiken ja sallii meidän kokea koettelemuksia, jotta me voimme tulla tuntemaan Hänet ja rakastamaan Häntä sekä ymmärtämään, että ilman Häntä meillä ei ole mitään.

Helmikuun 4. päivänä vuonna 1990 syntyi kolmas poikamme, joka oli kuudes lapsemme. Annoimme hänelle nimen Tyson. Hän oli soma pieni poika, ja perhe tervehti häntä avoimin sydämin ja avosylin. Hänen veljensä ja sisarensa olivat hänestä hyvin ylpeitä. Me kaikki ajattelimme, että hän oli täydellisin pieni poika, mitä koskaan on syntynyt.

Kun Tyson oli kahdeksan kuukauden ikäinen, hän veti henkeensä liidunpalan, jonka oli löytänyt matolta. Liitu juuttui Tysonin kurkkuun, ja hän lakkasi hengittämästä. Hänen isoveljensä toi Tysonin yläkertaan huutaen hädissään: ”Vauva ei hengitä, vauva ei hengitä.” Aloimme antaa tekohengitystä ja soitimme hätänumeroon.

Ambulanssi tuli ja kiidätti Tysonin sairaalaan. Odotushuoneessa me rukoilimme edelleen hartaasti pyytäen Jumalalta ihmettä. Ikuisuudelta tuntuneen ajan kuluttua lääkäri tuli huoneeseen ja sanoi: ”Olen hyvin pahoillani. Emme voi tehdä mitään enempää. Voitte olla täällä niin kauan kuin haluatte.” Sitten lääkäri lähti.

Kun menimme huoneeseen, jossa Tyson makasi, näimme elottoman pienen nyyttimme. Oli kuin hänen pientä ruumistaan olisi ympäröinyt taivaallinen hehku. Hän oli niin säteilevä ja puhdas.

Sillä hetkellä tuntui kuin elämästämme olisi hävinnyt tarkoitus. Kuinka voisimme palata toisten lasten luo ja yrittää jotenkin selittää, ettei Tyson tulisi kotiin?

Puhun omasta puolestani, kun kerron tämän kokemuksen loppuun. Enkelimäinen vaimoni ja minä koimme tämän koettelemuksen yhdessä, mutta en kykene ilmaisemaan äidin tunteita enkä edes yritä tehdä niin.

On mahdotonta kuvailla niitä sekalaisia tunteita, joita koin siinä vaiheessa elämääni. Suurimman osan aikaa tuntui kuin olisin keskellä pahaa unta ja heräisin pian ja tämä kauhea painajainen olisi ohi. En nukkunut moneen yöhön. Usein öisin vaelsin huoneesta toiseen varmistaen, että muut lapsemme olivat kaikki turvassa.

Syyllisyyden tunteet raastoivat sieluani. Tunsin suurta syyllisyyttä. Tunsin olevani viheliäinen. Olin hänen isänsä. Minun olisi pitänyt tehdä enemmän hänen suojelemisekseen. Kunpa olisin tehnyt sitä tai tätä. Vielä joskus nykyäänkin, 22 vuotta myöhemmin, nuo tunteet alkavat hiipiä sydämeeni, ja minun pitää päästä nopeasti niistä eroon, koska ne voivat olla tuhoisia.

Noin kuukausi Tysonin kuoleman jälkeen minulla oli puhuttelu vanhin Dean L. Larsenin kanssa. Hän kuunteli minua kaikessa rauhassa, ja olen aina oleva kiitollinen hänen neuvoistaan ja rakkaudestaan. Hän sanoi: ”En usko, että Herra haluaisi sinun rankaisevan itseäsi pienen poikasi kuoleman johdosta.” Tunsin taivaallisen Isäni rakkauden yhden Hänen valitun palvelijansa välityksellä.

Kiduttavat ajatukset ahdistivat minua kuitenkin edelleen, ja pian aloin tuntea vihaa. ”Tämä ei ole reilua! Kuinka Jumala voi tehdä tämän minulle? Miksi minä? Mitä minä tein ansaitakseni tämän?” Tunsin jopa suuttuvani ihmisille, jotka yrittivät vain lohduttaa meitä. Muistan ystävien sanoneen: ”Tiedän, miltä sinusta tuntuu.” Ajattelin itsekseni: ”Teillä ei ole aavistustakaan siitä, miltä minusta tuntuu. Jättäkää minut vain rauhaan.” Pian huomasin, että myös itsesääli voi olla hyvin heikentävää. Häpesin sitä, että minulla oli epäystävällisiä ajatuksia rakkaita ystäviä kohtaan, jotka yrittivät vain auttaa.

Kun tunsin syyllisyyden, vihan ja itsesäälin valtaavan mieleni, rukoilin, että sydämeni voisi muuttua. Hyvin henkilökohtaisten, pyhien kokemusten kautta Herra antoi minulle uuden sydämen, ja vaikka yhä oli yksinäistä ja tuskallista, koko ajattelutapani muuttui. Sain tietää, ettei minua ollut ryöstetty vaan pikemminkin minua odotti suuri siunaus, jos osoittautuisin uskolliseksi.

Elämäni alkoi muuttua, ja kykenin katsomaan eteenpäin toiveikkaana sen sijaan että olisin katsonut taaksepäin epätoivoisena. Todistan, että tämä elämä ei ole loppu. Henkimaailma on todellinen. Profeettojen opetukset elämästä kuoleman jälkeen ovat totta. Tämä elämä on vain siirtymävaihe eteenpäin matkallamme takaisin taivaallisen Isämme luo.

Tyson on pysynyt hyvin kiinteänä osana perhettämme. Vuosien varrella on ollut suurenmoista nähdä rakastavan taivaallisen Isän armo ja hyvyys, kun Hän on antanut perheemme tuntea hyvin konkreettisin tavoin Tysonin vaikutuksen. Todistan, että väliverho on ohut. Samat uskollisuuden, rakkauden ja perheykseyden tunteet eivät pääty, kun rakkaamme siirtyvät toiselle puolen, vaan sen sijaan nuo tunteet voimistuvat.

Joskus ihmiset kysyvät: ”Kuinka kauan kesti, ennen kuin pääsit sen yli?” Totuus on, ettei sen yli pääse kuin vasta sitten kun on jälleen yhdessä edesmenneiden rakkaitten kanssa. Minä koen ilon täyteyden vasta sitten kun olemme jälleen yhdessä ensimmäisen ylösnousemuksen aamuna.

”Sillä ihminen on henki. Aineet ovat iankaikkisia, ja henki ja aine erottamattomasti yhteen liitettyinä saavat ilon täyteyden;

ja kun ne ovat erillään, ihminen ei voi saada ilon täyteyttä.”3

Mutta siihen asti, kuten Vapahtaja opetti, me voimme jatkaa eteenpäin iloisella mielellä.4

Olen oppinut, että katkera, miltei kestämätön tuska voi tulla suloiseksi, kun käännytte taivaallisen Isänne puoleen ja pyydätte Häneltä lohtua, jota saa Hänen suunnitelmastaan, Hänen Pojaltaan Jeesukselta Kristukselta ja Hänen Lohduttajaltaan, joka on Pyhä Henki.

Mikä loistava siunaus se onkaan elämässämme. Eikö olisikin murheellista, ellemme tuntisi suurta surua, kun menetämme lapsen? Kuinka kiitollinen olenkaan taivaalliselle Isälleni, että Hän antaa meidän rakastaa syvästi ja rakastaa iankaikkisesti. Kuinka kiitollinen olenkaan iankaikkisista perheistä. Kuinka kiitollinen olenkaan, että Hän on ilmoittanut jälleen kerran elävien profeettojensa välityksellä loistavan lunastussuunnitelman.

Muistatteko ne tunteet, joita koitte sydämessänne rakkaanne hautajaisissa, kun ajoitte pois hautausmaalta ja katsoitte taaksenne ja nähdessänne tuon yksinäisen arkun mietitte, mahtaako sydämenne särkyä.

Todistan, että Hänen, Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen, ansiosta nuo murheen, yksinäisyyden ja epätoivon tunteet katoavat eräänä päivänä ilon täyteydessä. Todistan, että me voimme luottaa Häneen, kun Hän sanoi:

”En minä jätä teitä orvoiksi, vaan tulen luoksenne.

Vielä vähän aikaa, eikä maailma enää näe minua, mutta te näette, sillä minä elän ja tekin tulette elämään.”5

Todistan, että niin kuin julkaisussa Saarnatkaa minun evankeliumiani sanotaan, ”kun me luotamme Jeesuksen Kristuksen sovitukseen, Hän voi auttaa meitä kestämään koettelemuksemme, sairautemme ja tuskamme. Me voimme täyttyä ilolla, rauhalla ja lohdutuksella. Jeesuksen Kristuksen sovitus voi oikaista kaiken sen, mikä on elämässä epäoikeudenmukaista.”6

Todistan, että tuona ensimmäisen ylösnousemuksen kirkkaana, loistavana aamuna teidän rakkaanne ja minun tulevat esiin haudasta, kuten Herra itse on luvannut, ja me koemme ilon täyteyttä. Koska Hän elää, he ja me tulemme myös elämään. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Show References

  1.  

    1.  Moroni 8:10–12.

  2.  

    2.  Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph Smith, 2007, s. 182–183.

  3.  

    3.  OL 93:33–34.

  4.  

    4. Ks. Joh. 16:33.

  5.  

    5.  Joh. 14:18–19.

  6.  

    6.  Saarnatkaa minun evankeliumiani – lähetystyöpalvelun opas, 2005, s. 52.