Huomatkaa siunaukset

Presidentti Thomas S. Monson


Thomas S. Monson
Taivaallinen Isämme on tietoinen tarpeistamme ja auttaa meitä, kun me huudamme Hänen puoleensa saadaksemme apua.

Rakkaat veljeni ja sisareni, tässä konferenssissa tulee kuluneeksi 49 vuotta siitä, kun minut hyväksyttiin 4. lokakuuta 1963 kahdentoista apostolin koorumin jäseneksi. 49 vuotta on pitkä aika. Monella tapaa tuntuu kuitenkin olevan hyvin lyhyt aika siitä, kun seisoin tabernaakkelin puhujakorokkeella ja pidin aivan ensimmäisen yleiskonferenssipuheeni.

Paljon on muuttunut vuoden 1963 lokakuun 4. päivän jälkeen. Me elämme ainutlaatuista aikaa maailmanhistoriassa. Meitä on siunattu niin todella paljolla. Ja kuitenkin joskus on vaikea katsoa ympärillämme olevia ongelmia ja sallivuutta ja olla lannistumatta. Olen huomannut, että jos me kielteisten asioiden vatvomisen sijaan otamme hieman etäisyyttä ja mietimme elämässämme olevia siunauksia, myös näennäisen pieniä, joskus huomaamatta jääneitä siunauksia, me voimme kokea suurempaa onnea.

Kun olen tarkastellut kuluneita 49:ää vuotta, olen tehnyt joitakin havaintoja. Yksi niistä on se, että lukemattomat kokemukset, joita minulla on ollut, eivät ole välttämättä olleet niitä, joita pidettäisiin poikkeuksellisina. Itse asiassa ne ovat tapahtuessaan näyttäneet usein vähäpätöisiltä ja jopa tavanomaisilta. Ja kuitenkin ne ovat jälkeenpäin ajatellen rikastuttaneet ja siunanneet monen elämää – eivätkä vähiten omaani. Suosittelisin tätä samaa harjoitusta teille, nimittäin sitä, että tarkastelette omaa elämäänne ja kiinnitätte erityistä huomiota suuriin ja pieniin siunauksiin, joita olette saaneet.

Omia vuosiani tarkastellessani tietoni siitä, että rukoukset kuullaan ja niihin vastataan, on vahvistunut jatkuvasti. Me tunnemme Mormonin kirjan 2. Nefin kirjasta löytyvän totuuden: ”Ihmiset ovat, jotta heillä voisi olla ilo.”1 Todistan, että suuri osa tuosta ilosta tulee siitä, että tunnistamme sen, että voimme kommunikoida taivaallisen Isämme kanssa rukouksen välityksellä ja että nuo rukoukset kuullaan ja niihin vastataan – ei ehkä sillä tavoin ja silloin kun me odotimme niihin vastattavan, mutta niihin tullaan vastaamaan, ja niihin vastaa taivaallinen Isä, joka täydellisesti sekä tuntee meidät että rakastaa meitä ja joka haluaa, että olemme onnellisia. Eikö Hän ole luvannut meille: ”Ole nöyrä, niin Herra, sinun Jumalasi, johdattaa sinua kädestä ja antaa sinulle vastauksen rukouksiisi”2?

Muutamien seuraavien minuuttien ajan, jotka minulle on varattu, haluaisin kertoa teille vain ihan pienen otannan niistä kokemuksistani, joissa rukoukset kuultiin ja niihin vastattiin ja jotka jälkeenpäin ajatellen toivat siunauksia niin minun elämääni kuin muidenkin elämään. Päiväkirjani, jota olen pitänyt kaikki nämä vuodet, on auttanut joidenkin yksityiskohtien kanssa, joita en todennäköisesti muuten pystyisi kertomaan.

Vuoden 1965 alkupuolella sain tehtäväksi osallistua vaarnakonferensseihin sekä pitää muita kokouksia ympäri eteläisen Tyynenmeren alueen. Tämä oli ensimmäinen vierailuni tuohon maailman kolkkaan, ja se oli aikaa, joka ei unohdu milloinkaan. Tämän tehtävän kuluessa tapahtui paljon sellaista, mikä oli luonteeltaan hengellistä, tavatessani johtajia, jäseniä ja lähetyssaarnaajia.

Helmikuun viikonloppuna 20.–21. päivä lauantaina ja sunnuntaina olimme Brisbanessa Australiassa pitämässä Brisbanen vaarnan tavanomaisia konferenssikokouksia. Lauantaina kokousten kuluessa minut esiteltiin viereisen alueen piirinjohtajalle. Kätellessäni häntä minulle tuli voimakas tunne siitä, että minun tuli puhua hänen kanssaan ja antaa neuvoja, joten kysyin häneltä, voisiko hän olla mukanani sunnuntain aamukokouksessa, jotta se olisi mahdollista.

Sunnuntain kokouksen jälkeen meillä oli tilaisuus keskustella. Me puhuimme hänen monista tehtävistään piirinjohtajana. Kun teimme niin, tunsin innoitusta tarjota hänelle tiettyjä ehdotuksia, jotka koskivat lähetystyötä ja sitä, kuinka hän ja hänen piirinsä jäsenet voisivat auttaa kokoaikaisia lähetyssaarnaajia heidän työssään hänen alueellaan. Sain myöhemmin tietää, että tämä mies oli rukoillut opastusta tässä asiassa. Hänelle keskustelumme oli erityinen todistus siitä, että hänen rukouksensa kuultiin ja että niihin vastattiin. Tämä oli näennäisen vähäpätöinen tapaaminen, mutta olen vakuuttunut, että Henki ohjasi sitä ja että se vaikutti tuon piirinjohtajan elämään ja palvelustehtävään, hänen piirinsä jäsenten elämään ja alueella palvelevien lähetyssaarnaajien menestykseen.

Veljeni ja sisareni, Herran tarkoitukset täytetään usein, kun me kiinnitämme huomiota Hengen johdatukseen. Uskon, että mitä enemmän me toimimme saamamme innoituksen ja vaikutelmien mukaan, sitä enemmän Herra uskoo meille Hänen tehtäviään.

Olen oppinut, kuten olen aiemmissa puheissa maininnut, etten koskaan viivyttele kehotuksen noudattamisessa. Monia vuosia sitten olin kerran uimassa matkaa vanhassa Deseretin urheiluhallissa Salt Lake Cityssä, kun tunsin innoitusta mennä yliopiston sairaalaan katsomaan hyvää ystävääni, joka oli menettänyt alaraajojensa hallinnan pahanlaatuisen kasvaimen ja sitä seuranneen leikkauksen vuoksi. Lähdin heti altaalta, pukeuduin ja olin pian matkalla katsomaan tätä hyvää miestä.

Kun saavuin hänen huoneeseensa, huomasin sen olevan tyhjä. Kysyttyäni asiasta sain tietää, että löytäisin hänet todennäköisesti sairaalan uima-allasosastolta, jota käytettiin fysioterapiaan. Niin kävikin. Ystäväni oli ohjannut itsensä sinne pyörätuolissaan ja oli ainoa ihminen tuossa hallissa. Hän oli uima-altaan kauimmaisessa päässä, lähellä syvää päätä. Huhuilin hänelle, ja hän ohjasi pyörätuolinsa luokseni tervehtiäkseen minua. Meillä oli miellyttävä juttutuokio, jonka jälkeen saatoin hänet takaisin hänen sairaalahuoneeseensa, jossa annoin hänelle siunauksen.

Sain myöhemmin tietää ystävältäni, että hän oli ollut täysin epätoivoinen tuona päivänä ja että hän oli harkinnut oman henkensä riistämistä. Hän oli rukoillut huojennusta, mutta hänestä oli alkanut tuntua, ettei hänen rukouksiinsa vastattu. Hän meni altaalle ajatellen, että tämä olisi keino päättää hänen kurjuutensa – ohjata pyörätuoli altaan syvään päähän. Minä olin saapunut ratkaisevalla hetkellä, reagoiden siihen, minkä tiedän olleen innoitusta korkeudesta.

Ystäväni sai elää vielä monta vuotta – onnen ja kiitollisuuden täyttämiä vuosia. Kuinka iloinen olenkaan, että sain olla välineenä Herran käsissä tuona ratkaisevana päivänä sillä uima-altaalla.

Eräässä toisessa tilanteessa, kun sisar Monson ja minä olimme ajamassa kotiin vierailtuamme ystävien luona, minä tunsin innoitusta, että meidän tulisi mennä kaupunkiin, jonne oli monen kilometrin ajomatka, vierailemaan iäkkään lesken luona, joka oli joskus asunut seurakunnassamme. Hänen nimensä oli Zella Thomas. Hän oli siihen aikaan asukkaana vanhainkodissa. Tapasimme hänet tuona varhaisena iltapäivänä erittäin heikkona mutta makaamassa levollisesti sängyllään.

Zella oli ollut pitkään sokea, mutta hän tunnisti heti äänemme. Hän kysyi, voisinko antaa hänelle siunauksen, lisäten, että hän oli valmis kuolemaan, jos Herra halusi hänen palaavan kotiin. Huoneessa oli suloinen, rauhallinen henki, ja me kaikki tiesimme, että hänen aikansa kuolevaisuudessa ei olisi enää pitkä. Zella otti minua kädestä ja sanoi, että hän oli rukoillut hartaasti, että minä tulisin katsomaan häntä ja antamaan hänelle siunauksen. Kerroin hänelle, että olimme tulleet taivaalliselta Isältä saadun suoran innoituksen tähden. Suukotin häntä otsalle tietäen, etten kenties näkisi häntä enää kuolevaisuudessa. Niin kävikin, sillä hän kuoli seuraavana päivänä. Se, että pystyin antamaan hiukan lohtua ja rauhaa ihanalle Zellallemme, oli siunaus hänelle ja minulle.

Tilaisuus olla siunauksena muiden elämässä tulee usein yllättäen. Eräänä erittäin kylmänä lauantai-iltana vuosien 1983–1984 talven aikana sisar Monson ja minä ajoimme useita kilometrejä Midwayn vuoristolaaksoon Utahissa, jossa meillä on koti. Tuona iltana lämpötila oli –31 °C, ja halusimme varmistaa, että kaikki oli kunnossa siellä sijaitsevassa kodissamme. Tarkistimme ja huomasimme kaiken olevan kunnossa, joten lähdimme palataksemme Salt Lake Cityyn. Pääsimme vain vaivaiset muutaman kilometriä valtatielle, kun automme lakkasi toimimasta. Olimme täysin jumissa. Olen harvoin, jos koskaan, ollut niin kylmissäni kuin mitä me olimme tuona iltana.

Lähdimme vastentahtoisesti kävelemään lähintä kaupunkia kohden autojen kiitäessä ohitsemme. Lopulta yksi auto pysähtyi, ja nuori mies tarjosi apuaan. Meille selvisi lopulta, että dieselöljy oli sakeutunut polttoainesäiliössämme kylmyyden takia, mikä teki automme ajamisen mahdottomaksi. Tämä ystävällinen nuori mies vei meidät takaisin Midwayn kotiimme. Yritin korvata hänelle hänen palveluksensa, mutta hän kieltäytyi kohteliaasti. Hän sanoi olevansa partiolainen ja haluavansa tehdä hyvän työn. Kerroin hänelle, kuka olen, ja hän osoitti olevansa kiitollinen etuoikeudesta auttaa. Olettaen hänen olevan suunnilleen lähetystyöikäinen kysyin häneltä, josko hänellä oli suunnitelmissa palvella lähetystyössä. Hän sanoi, ettei ollut aivan varma, mitä halusi tehdä.

Seuraavana maanantaiaamuna kirjoitin kirjeen tälle nuorelle miehelle ja kiitin häntä hänen ystävällisyydestään. Kirjeessä kannustin häntä palvelemaan kokoaikaisessa lähetystyössä. Liitin mukaan erään kirjani ja alleviivasin lähetystyöpalveluun liittyvät luvut.

Noin viikkoa myöhemmin tuon nuoren miehen äiti soitti minulle ja kertoi, että hänen poikansa oli erinomainen nuori mies mutta tiettyjen hänen elämässään olevien vaikutusten takia hänen pitkäaikainen halunsa palvella lähetystyössä oli heikentynyt. Äiti antoi ymmärtää, että hän ja pojan isä olivat paastonneet ja rukoilleet, että pojan sydän muuttuisi. He olivat laittaneet hänen nimensä Utahissa sijaitsevan Provon temppelin rukousluetteloon. He toivoivat, että jotenkin, jollakin tavoin, hänen sydäntään kosketettaisiin ja hänen halunsa palvella lähetystyössä ja palvella Herraa uskollisesti palaisi. Äiti halusi minun tietävän, että hän piti noita kylmän illan tapahtumia vastauksena heidän rukouksiinsa poikansa puolesta. Sanoin: ”Olen samaa mieltä.”

Muutamia kuukausia myöhemmin ja oltuamme lisää yhteydessä tämän nuoren miehen kanssa sisar Monson ja minä olimme ikionnellisia, kun voimme osallistua hänen läksiäisjuhlaansa ennen hänen lähtöään Vancouverin lähetyskentälle Kanadaan.

Oliko se, että tiemme kohtasivat tuona kylmänä joulukuun iltana, sattumaa? En usko niin hetkeäkään. Uskon pikemminkin, että tapaamisemme oli vastaus äidin ja isän vilpittömiin rukouksiin heidän rakkaan poikansa puolesta.

Sanon taas, veljeni ja sisareni, että taivaallinen Isämme on tietoinen tarpeistamme ja auttaa meitä, kun me huudamme Hänen puoleensa saadaksemme apua. Uskon, ettei mikään huolenaiheemme ole liian pieni tai vähäpätöinen. Herra on mukana jopa elämämme yksityiskohdissa.

Haluaisin päättää kertomalla erään kokemuksen, jolla oli vaikutusta satoihin. Se tapahtui Kansas Cityn temppelin kunniaksi järjestetyssä kulttuurijuhlassa vain viisi kuukautta sitten. Kuten niin monien elämässämme tapahtuvien asioiden kanssa, tämäkin vaikutti tapahtuessaan jälleen yhdeltä kokemukselta, jossa kaikki lopulta järjestyi. Kuitenkin, kun sain tietää temppelin pyhittämistä edeltävänä iltana pidettyyn kulttuurijuhlaan liittyneistä olosuhteista, tajusin, ettei sen illan esitys ollut tavallinen. Se oli ennemminkin melkoisen hätkähdyttävä.

Kuten kaikissa temppelin pyhittämisen yhteydessä pidettävissä kulttuuritapahtumissa, Kansas Cityn Missourin temppelipiirin alueen nuoret olivat harjoitelleet esitystä erillisissä ryhmissä omilla alueillaan. Suunnitelma oli, että kaikki tapaisivat toisensa isossa, vuokratussa kuntakeskuksessa lauantaiaamuna ennen esiintymistä, jotta he voisivat opetella, milloin ja mistä tulla sisään, missä heidän tulisi seistä, paljonko etäisyyttä heidän välillään tulisi olla ja kuka olisi heidän vieressään, kuinka he poistuisivat esiintymislavalta ja niin edelleen – paljon yksityiskohtia, jotka heidän tuli oppia päivän aikana sillä aikaa kun ohjelmasta vastaavat yhdistäisivät eri kohtaukset niin, että lopullinen esitys olisi hiottu ja ammattimainen.

Sinä päivänä oli kuitenkin yksi iso ongelma. Koko tuotanto oli riippuvainen ennalta nauhoitetuista osioista, joita näytettäisiin isolla näytöllä nimeltä Jumbotron. Nuo nauhoitetut osiot olivat ratkaisevan tärkeitä koko tuotannolle. Ne eivät vain liittäisi esitystä yhteen kokonaisuudeksi, vaan jokainen televisioitu osio esittelisi seuraavan esityksen. Nuo video-osiot loivat puitteet, joiden varaan koko tuotanto rakentui. Eikä Jumbotron toiminut.

Teknikot tekivät kuumeisesti töitä ratkaistakseen ongelman samalla kun nuoret, joita oli sadoittain, odottivat menettäen kallisarvoista harjoitusaikaa. Tilanne alkoi vaikuttaa mahdottomalta.

Esityksen käsikirjoittaja ja ohjaaja Susan Cooper selitti myöhemmin: ”Kun siirryimme suunnitelmasta A suunnitelmaan B ja sitten Ö, tiesimme, ettei se toimisi. – – Kun katsoimme aikataulua, tiesimme, ettemme pystyisi tähän itse, mutta tiesimme, että meillä oli yksi suurimmista vahvuuksista alakerrassa – kolmetuhatta nuorta. Meidän täytyi mennä alas ja kertoa [heille], mitä oli tapahtumassa, ja ammentaa voimaa heidän uskostaan.”3

Vain tuntia ennen kuin yleisö alkaisi saapua keskukseen 3 000 nuorta polvistui lattialle ja rukoili yhdessä. He rukoilivat, että ne, jotka tekivät töitä Jumbotronin parissa, saisivat innoitusta tietääkseen, mitä tehdä korjatakseen sen. He pyysivät taivaallista Isäämme täydentämään sen, mitä he itse eivät pystyisi tekemään ajanpuutteen vuoksi.

Eräs, joka kirjoitti siitä jälkeenpäin, sanoi: ”Se oli rukous, jota nuo nuoret eivät koskaan unohda, ei siksi, että lattia oli kova, vaan siksi, että Henki sulatti heidän luunsa.”4

Pian tämän jälkeen yksi teknikoista tuli kertomaan, että ongelma oli paikannettu ja korjattu. Hän piti ratkaisua onnena, mutta kaikki nuo nuoret tiesivät, mistä oli kyse.

Kun me sinä iltana saavuimme keskukseen, meillä ei ollut aavistustakaan päivän vaikeuksista. Saimme tietää niistä vasta myöhemmin. Se, mitä näimme, oli kuitenkin kaunis, hiottu esitys – yksi parhaista, mitä olen nähnyt. Nuoret säteilivät upeaa, vahvaa henkeä, jonka kaikki paikalla olleet tunsivat. He tuntuivat tietävän tarkkaan, mistä tulla sisään, missä seistä ja miten olla vuorovaikutuksessa kaikkien muiden ympärillään olevien esiintyjien kanssa. Kun sain tietää, että heidän harjoituksensa oli jäänyt lyhyeksi eikä monia osioita ollut harjoiteltu koko ryhmän kanssa, olin ällistynyt. Kukaan ei olisi tiennyt sitä. Herra oli tosiaan täydentänyt sen, mikä oli jäänyt vajaaksi.

En koskaan lakkaa ihmettelemästä sitä, kuinka Herra voi kannustaa ja ohjata valtakuntansa jokaista osaa, ja silti Hänellä on aikaa antaa innoitusta yhtä henkilöä varten – tai yhtä kulttuurijuhlaa tai yhtä Jumbotronia varten. Se tosiasia, että Hän pystyy siihen, että Hän tekee sen, on todistuksena minulle.

Veljeni ja sisareni, Herra on meidän kaikkien elämässä. Hän rakastaa meitä. Hän haluaa siunata meitä. Hän haluaa meidän tavoittelevan Hänen apuaan. Kun Hän ohjaa ja opastaa meitä ja kun Hän kuulee rukouksemme ja vastaa niihin, me koemme sitä onnea, jota Hän haluaa meidän saavan, tässä ja nyt. Rukoilen, että me olisimme tietoisia Hänen siunauksistaan elämässämme. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.

Show References

  1.  

    1.  2. Nefi 2:25.

  2.  

    2.  OL 112:10.

  3.  

    3. Susan Cooper, julkaisussa Maurine Proctor, ”Nothing’s Too Hard for the Lord: The Kansas City Cultural Celebration”, Meridian Magazine, 9. toukokuuta 2012, ldsmag.com.

  4.  

    4. Proctor, ”Nothing’s Too Hard for the Lord: The Kansas City Cultural Celebration”.