Epäitsekäs palveleminen

Ryhmänä myöhempien aikojen pyhät ovat ainutlaatuisia tuon opetuksen seuraajina – ainutlaatuisia epäitsekkään palvelemisensa laajuudessa.

Joka vuosi kymmenettuhannet myöhempien aikojen pyhät ilmoittautuvat kokoaikaiseen lähetystyöpalvelukseen. Vanhemmat ihmiset panevat syrjään eläkeläisten ajanvietteet, kodin mukavuudet sekä lasten ja lastenlasten rakkaan seuran ja lähtevät palvelemaan muukalaisia tuntemattomilla seuduilla. Nuoret miehet ja naiset siirtävät tuonnemmaksi työelämää ja opintojaan ja valmistautuvat palvelemaan siellä, minne heidät määrätään. Sadattuhannet uskolliset jäsenet osallistuvat siihen epäitsekkääseen palvelemiseen, jota kutsumme ”temppelityöksi”, jolla ei ole muuta vaikutinta kuin rakkaus lähimmäisiämme – sekä eläviä että kuolleita – kohtaan ja heidän palvelemisensa. Samaa epäitsekästä palvelutyötä tekevät lukuisat virkailijat ja opettajat vaarnoissamme ja seurakunnissamme. Kukaan heistä ei saa korvausta maallisessa mielessä, vaan he ovat sitoutuneet Kristuksen kaltaiseen lähimmäistensä palvelemiseen.

Ei ole helppoa luopua henkilökohtaisista tärkeysjärjestyksistä ja haluista. Vuosia sitten Englannissa eräs uusi lähetyssaarnaaja oli turhautunut ja lannistunut. Hän kirjoitti kotiin sanoen, että tunsi tuhlaavansa aikaansa. Hänen isänsä vastasi: ”Unohda itsesi ja ryhdy työhön”¹. Nuori vanhin Gordon B. Hinckley polvistui ja lupasi Herralle, että hän yrittäisi unohtaa itsensä ja kadottaa itsensä Herran palveluksessa². Vuosia myöhemmin, kypsänä Herran palvelijana, vanhin Hinckleyllä oli tapana sanoa: ”Se, joka elää vain itselleen, kuihtuu ja kuolee, mutta se, joka unohtaa itsensä muita palvellessaan, kukoistaa ja kasvaa tässä elämässä ja iankaikkisuudessa.”³

Viime tammikuussa presidentti Thomas S. Monson opetti Brigham Youngin yliopiston opiskelijoille, että heidän opiskeluaikaansa tulee kuulua ”hengellistä valmistautumista”, joka sisältää toisten palvelemista. Mestarin työtä luonnehti ”rakkauden asenne”, presidentti Monson sanoi. ”Hän antoi sokeille näkökyvyn, rammoille jalat ja kuolleille elämän. Ehkäpä silloin, kun kohtaamme Luojamme, meiltä ei kysytäkään ’Kuinka monta virkaa sinulla oli?’ vaan ennemminkin ’Kuinka monia ihmisiä autoit?’ Tosiasiassa”, presidentti Monson sanoi lopuksi, ”ette voi koskaan rakastaa Herraa, ennen kuin palvelette Häntä palvelemalla Hänen kansaansa.”⁴

Tuttu esimerkki itsemme kadottamisesta toisten palveluksessa – eikä tämä koske vain myöhempien aikojen pyhiä – on uhraus, jonka vanhemmat tekevät lastensa hyväksi. Äidit kokevat tuskaa sekä itselle tärkeiden asioiden ja mukavuuksien menetystä synnyttäessään ja kasvattaessaan jokaista lastaan. Isät sopeuttavat elämänsä ja tärkeysjärjestyksensä elättääkseen perheensä. Kuilu niiden välillä, jotka tekevät niin, ja niiden, jotka eivät halua tehdä niin, on kasvamassa nykypäivän maailmassa. Yksi perheeni jäsenistä kuuli äskettäin erään nuoren pariskunnan selittävän lentomatkallaan, että he päättivät lasten sijaan hankkia koiran. ”Koirista on vähemmän vaivaa”, he julistivat. ”Koirat eivät väitä vastaan, eikä meidän tarvitse koskaan laittaa niitä kotiarestiin.”

Olemme iloisia siitä, että niin monet myöhempien aikojen pyhiin kuuluvat pariskunnat kuuluvat siihen epäitsekkääseen ryhmään, joka haluaa luopua siitä, mikä heille itselleen on tärkeää, ja palvella Herraa synnyttämällä ja kasvattamalla lapsia, jotka taivaallinen Isämme uskoo heidän huostaansa. Iloitsemme myös niistä, jotka huolehtivat vammaisista perheenjäsenistä ja iäkkäistä vanhemmista. Missään tällaisessa palvelutyössä ei kysytä, mitä minä siitä hyödyn. Se kaikki vaatii henkilökohtaisen mukavuuden panemista syrjään epäitsekkään palvelemisen vuoksi. Se kaikki on vastakohtana sille kuuluisuuden, rikkauksien ja muun välittömän tyydytyksen hankkimiselle, joka on nykyään maailman tapana niin monien kohdalla.

Myöhempien aikojen pyhät ovat ainutlaatuisen sitoutuneita uhrautumaan. Nauttimalla sakramentin viikoittain me todistamme sitoumuksemme palvella Herraa ja lähimmäisiämme. Pyhissä temppelitoimituksissa teemme liiton uhrata ja pyhittää aikamme ja kykymme toisten hyvinvoinnin hyväksi.

Myöhempien aikojen pyhät tunnetaan myös kyvystään toimia yhdessä yhteisissä pyrkimyksissä. Mormonipioneerit, jotka asuttivat vuorten välisen alueen lännessä, aloittivat kunnioitetun perinteemme tehdä epäitsekästä yhteistyötä yhteiseksi hyväksi. Tätä perinnettä noudattaa nykyajan ”Auttavat kädet” -projektimme monien kansakuntien keskuudessa⁵. Viimeaikaisissa äänestyksissä myöhempien aikojen pyhät ovat yhdistyneet toisten samanmielisten kanssa avioliiton puolustamiseksi. Joillekin tuo palvelutyö on merkinnyt suuria uhrauksia ja jatkuvaa henkilökohtaista tuskaa.

Jäsentemme uskonto ja palvelu kirkossa ovat opettaneet heitä tekemään yhteistyötä, joka on hyödyksi koko yhteisölle. Sen ansiosta myöhempien aikojen pyhien vapaaehtoisia toivotaan suuresti koulutukseen, paikallishallintoon, hyväntekeväisyyteen ja lukuisiin muihin asioihin liittyvissä pyrkimyksissä, joissa tarvitaan huipputason yhteistyökykyä ja epäitsekästä ajan ja varojen uhraamista.

Jotkut katsovat jäsentemme uhrautumishalukkuuden ja yhteistyökyvyn johtuvan kirkkomme tehokkaasta oganisaatiosta tai siitä, mitä skeptikot kutsuvat virheellisesti ”sokeaksi tottelemiseksi”. Kumpikaan selitys ei pidä paikkaansa. Mikään organisaatiomme ulkoinen kopiointi tai sokean tottelemisen käyttöönotto ei voisi toistaa tämän kirkon ansioita tai sen jäsenten aikaansaannoksia. Halukkuutemme tehdä uhrauksia ja kykymme tehdä yhteistyötä ovat lähtöisin uskostamme Herraan Jeesukseen Kristukseen, johtajiemme innoitetuista opetuksista sekä tietoisesti tekemistämme sitoumuksista ja liitoista.

Valitettavasti jotkut myöhempien aikojen pyhät näyttävät luopuvan epäitsekkäästä toisten palvelemisesta ja valitsevat sen sijaan tärkeysjärjestyksensä maailman mittapuiden ja arvojen mukaan. Jeesus varoitti, että Saatana haluaa seuloa meitä kuin viljaa (ks. Luuk. 22:31; 3. Nefi 18:18), mikä tarkoittaa, että hän haluaa tehdä meistä samanlaisia kuin kaikki muut ihmiset. Mutta Jeesus opetti, että meidän, jotka seuraamme Häntä, tulee olla kallisarvoisia ja ainutlaatuisia, ”maan suola” (Matt. 5:13) ja ”maailman valo”, joka loistaa kaikille (Matt. 5:14, 16; ks. myös 3. Nefi 18:24).

Me emme palvele Vapahtajaamme hyvin, jos pelkäämme ihmistä enemmän kuin Jumalaa. Hän nuhteli joitakin palautetun kirkkonsa johtajia siitä, että he pyrkivät tavoittelemaan maailman kunniaa ja että heidän mielensä oli enemmän siinä, mikä on maasta, kuin siinä, mikä on Herrasta (ks. OL 30:2; 58:39). Nuo nuhteet muistuttavat meille, että meidät on kutsuttu vakiinnuttamaan Herran tasovaatimukset eikä noudattamaan maailman tasovaatimuksia. Vanhin John A. Widtsoe on julistanut: ”Emme voi kulkea niin kuin muut ihmiset, puhua niin kuin muut ihmiset tai toimia niin kuin muut ihmiset, sillä meille on suotu toisenlainen kohtalo, velvoite ja tehtävä, ja meidän täytyy mukautua siihen.”⁶ Sitä tosiasiaa voidaan tänä päivänä soveltaa jokaiseen muodinmukaiseen toimintaan, kuten säädyttömään pukeutumiseen. Kuten eräs viisas ystävä totesi: ”Et voi olla hengenpelastaja, jos näytät samalta kuin kaikki muut rannalla olevat uimarit.”⁷

Ne, jotka yrittävät pelastaa oman elämänsä tavoittelemalla maailman kunniaa, hylkäävät itse asiassa Vapahtajan opetuksen siitä, että ainoa tapa pelastaa iankaikkinen elämämme on rakastaa toisiamme ja kadottaa elämämme palvelutyössä.

C.S. Lewis selitti tätä Vapahtajan opetusta: ”Heti kun olennolla on oma minä, se voi korottaa itsensä muiden yläpuolelle. Se voi tahtoa olla kaiken keskipiste – olla Jumala. Tämä oli Saatanan synti, ja tämän synnin hän opetti ihmisillekin. Jotkut arvelevat, että ihmisen lankeamisella oli jotakin tekemistä seksin kanssa, mutta se on harhaluuloa. – – Saatana pani kantavanhempiemme mieleen ajatuksen, että hekin voisivat olla ’niin kuin Jumala’ – ottaa elämänsä omiin käsiinsä aivan kuin olisivat itse luoneet itsensä ’olla itse oma käskijänsä’– löytää onnensa omin päin Jumalan ulkopuolelta, ilman Jumalaa. Siitä toivottomasta yrityksestä on syntynyt – – pitkä ja hirvittävä kertomus siitä, miten ihminen on yrittänyt löytää onnensa jostakin muusta kuin Jumalasta.”⁸

Itsekäs ihminen haluaa ennemmin miellyttää ihmisiä – etenkin itseään – kuin Jumalaa. Hän huolehtii vain omista tarpeistaan ja haluistaan. Hän ”kulkee omaa tietänsä ja oman jumalansa kuvan perässä, jonka kuva on maailman kaltainen” (OL 1:16). Sellainen henkilö joutuu eroon Jumalan liiton lupauksista (ks. OL 1:15) sekä niistä maanpäällisistä ystävyyssuhteista ja avusta, joita me kaikki tarvitsemme näinä sekasortoisina aikoina. Sitä vastoin, jos rakastamme ja palvelemme toisiamme kuten Vapahtaja opetti, pysymme yhteydessä liittoihimme ja kumppaneihimme.

Elämme aikana, jolloin uhrautuminen on ehdottoman vanhanaikaista, kun ne ulkopuoliset voimat, jotka opettivat esivanhemmillemme epäitsekkään yhteistyönä tehdyn palvelemisen tarvetta, ovat hävinneet. Joku on sanonut, että tämä on ”minä”- sukupolvi – itsekästä aikaa, jolloin jokainen tuntuu kysyvän, mitä minä siitä hyödyn. Jotkut niistäkin, joiden tulisi tietää paremmin, näyttävät tavoittelevan niiden kunnioitusta, jotka pilkkaavat ja ivaavat ”suuresta ja avarasta rakennuksesta”, joka nimetään näyssä maailman ylpeydeksi (ks. 1. Nefi 8:26–28; 11:35–36).

Aikamme maailmallinen pyrkimys on saada jotakin tekemättä yhtään mitään. Ahneuden ikivanha synti näyttäytyy tässä oikeutuksen vakuuttelussa: Minä olen oikeutettu siihen ja siihen sen vuoksi kuka olen – poika tai tytär, kansalainen, uhri, tai jonkin muun ryhmän jäsen. Itseoikeutus on yleensä itsekästä. Se vaatii paljon ja antaa tuskin mitään. Jo itse käsite saa meidät kohottamaan itsemme ympärillä olevien yläpuolelle. Se erottaa meidät jumalallisesta, tasapuolisen palkitsemisen mittapuusta, joka tarkoittaa, että kun joku saa jonkin siunauksen Jumalalta, se tapahtuu kuuliaisuudesta sitä lakia kohtaan, johon se perustuu (ks. OL 130:21).

Ahneuden ja itseoikeutuksen vaikutukset näkyvät selvästi joidenkin yritysjohtajien monimiljoonaisista bonuksista. Mutta sen esimerkit leviävät sitä laajemmalle. Ahneus ja ajatukset itseoikeutuksesta ovat myös lisänneet huoletonta ja laajalle levinnyttä lainaamista ja äärimmäistä kulutuksen kasvun korostamista, jotka ovat maailmaa uhkaavien talouskriisien taustalla.

Uhkapeli on toinen esimerkki ahneudesta ja itsekkyydestä. Uhkapeluri yrittää panna peliin mahdollisimman vähän rahaa sen valtavan voiton toivossa, jonka hän saisi viemällä sen toisilta. Tapahtuipa se millä verukkeella tahansa, jonkin saaminen tekemättä mitään on vastoin evankeliumin sadonkorjuun lakia: ”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” (Gal. 6:7; ks. myös 2. Kor. 9:6).

Maailman arvot opettavat väärin, että ”kyse on aina minusta”. Tuo turmeltunut asenne ei edistä muutosta eikä kasvua. Se on vastoin iankaikkista kehitystä kohti sitä kohtaloa, jonka Jumala on säätänyt suuressa suunnitelmassaan lapsilleen. Jeesuksen Kristuksen evankeliumin suunnitelma kohottaa meidät itsekkäiden halujemme yläpuolelle ja opettaa meille, että tässä elämässä on kyse siitä, mitä meistä voi tulla.

Suurenmoinen esimerkki epäitsekkäästä palvelemisesta on edesmennyt kalkuttalainen Äiti Teresa, jonka luostarilupaus velvoitti hänet ja hänen työtoverinsa ”kokosydämiseen korvauksettomaan palvelemiseen kaikkein köyhimpien parissa”⁹. Hän opetti, että ”yksi asia varmistaa aina meille taivaspaikan – ne rakkauden ja ystävällisyyden teot, joilla olemme täyttäneet elämämme”¹⁰. ”Emme voi tehdä suuria”, Äiti Teresa myönsi, ”vain pieniä asioita suurella rakkaudella.”¹¹ Kun tämä ihana katolinen palvelija kuoli, ensimmäisen presidenttikunnan surunvalitteluissa sanottiin: ”Hänen epäitsekkään palvelutyön täyttämä elämänsä on innoituksen lähde koko maailmalle, ja hänen esimerkkinsä kristillisestä hyvyydestä on muistomerkkinä tuleville sukupolville”¹² Sitä Vapahtaja kutsui elämämme kadottamiseksi toisten palvelemisessa.

Jokaisen meistä tulee soveltaa sitä periaatetta asenteisiimme, kun käymme kirkossa. Jotkut sanovat ”En oppinut tänään mitään” tai ”Kukaan ei ollut ystävällinen minulle” tai ”Minua loukattiin” tai ”Kirkko ei vastaa tarpeisiini”. Kaikki nuo vastaukset ovat itsekeskeisiä, ja ne kaikki jarruttavat hengellistä kehitystä.

Sitä vastoin eräs viisas ystävä kirjoitti:

”Vuosia sitten muutin asennettani kirkossa käymistä kohtaan. Enää en käy kirkossa itseni takia vaan toisia ajatellen. Yritän tervehtiä yksin istuvia ihmisiä, toivottaa vierailijat tervetulleiksi, – – ilmoittautua vapaaehtoiseksi tehtävään. – –

Lyhyesti sanottuna menen kirkkoon joka viikko tarkoituksenani olla aktiivinen eikä passiivinen ja tehdäkseni myönteisen vaikutuksen ihmisten elämään. Sen seurauksena kirkon kokouksissa käymiseni on paljon nautittavampaa ja antoisampaa.”¹³

Tämä kaikki valaisee sitä iankaikkista periaatetta, että olemme onnellisempia ja saamme enemmän tyydytystä, kun toimimme ja palvelemme sen vuoksi, mitä annamme, emmekä sen vuoksi, mitä saamme.

Vapahtajamme opettaa meitä seuraamaan Häntä tehden tarvittavia uhrauksia voidaksemme kadottaa itsemme toisten epäitsekkääseen palvelemiseen. Jos teemme niin, Hän lupaa meille iankaikkisen elämän, joka on ”suurin kaikista Jumalan lahjoista” (OL 14:7), kunnian ja ilon elää Isän Jumalan ja Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen luona. Todistan Heistä ja Heidän suurenmoisesta suunnitelmastaan lastensa pelastukseksi. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.