Onnellisten muistojen tulva

Kuva

Family in a flooded basement.

Kuvitus Bradley Clark

Koska lapsuuskodissani putkisto oli vanha ja perustus hatara, vesi tulvi sisään aina kun myrsky toi mukanaan kylliksi sadetta. Virginian osavaltiossa Yhdysvalloissa myrskyt voivat kestää tuntikausia, joten vesi tulvi sisään usein.

Asuimme siinä talossa suurimman osan kasvuvuosistani, joten luulin tulvimisen olevan normaalia.

Muutamien myrskyjen jälkeen olimme kehittyneet menetelmissämme taistella tulvaa vastaan ja oppineet tekemään työtä yhdessä. Myrskyt iskivät usein keskellä yötä, ja vanhemmillani oli tapana herättää meidät kaikki, jotta olisimme apuna huolehtien omista vastuualueistamme, kun vesi tunkeutui kellarikerrokseen kuin hitaasti liikkuva laava. Veljeni ja isä tyhjensivät ämpäreillä portaikkoa samalla kun siskoni ja minä imeytimme nopeasti vettä pyyhkeisiin pelastaaksemme kokolattiamaton.

Me kikatimme hyppiessämme ja tanssiessamme pyyhkeiden päällä, kun tunsimme litisevän märkyyden varpaidemme välissä ja pyjamahousujemme lahkeiden läpi. Äiti kiiruhti puristamaan märät pyyhkeet kuiviksi, heitti ne kuivaajaan ja toi uusia, jotka olivat valmiita tallattavaksi. Kun olimme varmoja siitä, että talo oli turvassa, menimme keittiöön kuivattelemaan ja nauttimaan uurastuksemme palkaksi kuumaa kaakaota ja pikkuleipiä. Sitten, ellei ollut vielä aika lähteä kouluun, me yritimme mennä takaisin nukkumaan.

Ne tulvat ovat varmasti huolestuttaneet vanhempiani tavattomasti, mutta itse muistan niiden kuuluneen lapsuuteni onnellisimpiin hetkiin, vaikka ukkonen jyrisi ja salamat leimahtelivat. Itse asiassa märän kokolattiamaton haju saa minut yhä kaihoamaan perheen yhteistä aikaa.

Vanhempani olisivat voineet taistella tulvaa vastaan kahdestaan, mutta olen hyvin iloinen siitä, että he määräsivät meidät kaikki puolustamaan kotiamme. Vettä vastaan taisteleminen oli iloinen tapahtuma, koska olimme yhdessä ja jokaisella oli oma tehtävä.

Nyt kun olen aikuinen, muistelen noita päiviä ja mietin, kuinka voin herättää omissa lapsissani saman ilon, jota yhteinen työnteko tuo. Vaikka olen kiitollinen siitä, ettei kodissamme tulvi, tiedän, että perheeseemme tunkeutuu väistämättä jotakin epäsuotavaa.

Mitä vaikeuksia perheemme sitten saattaakin kohdata tulevaisuudessa, toivon meidän pysyvän yhdessä ja työskentelevän yhdessä puolustaessamme arvojamme, uskoamme ja toisiamme. Silloin ehkä vastoinkäymisissäkin me voimme nauraa, hymyillä ja tuntea onnea työskennellessämme rinnakkain.