Me puhumme Kristuksesta
Lupaus yhteisestä tulevaisuudestamme
Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.
Kun miehelläni diagnosoitiin syöpä, minusta tuntui kuin maailmamme olisi romahtanut. Minulla oli kahdeksan lasta huolehdittavana. Kuinka minä ikinä selviytyisin siitä yksin?
Eräänä pilvisenä sunnuntaiaamuna seisoin keittiön tiskialtaan ääressä pesemässä viimeisiä aamiaisastioita. Kaksi nuorinta lastamme katselivat keittiön viereisessä olohuoneessa pyhien kirjoitusten videota. Vaivuin ajatuksiini, ja poskeni kastuivat kyynelistä. En pystynyt saamaan mielestäni syöpää, joka oli tunkeutunut kotiimme. Mieheni oli taistellut sitä vastaan useita vuosia, mutta nyt se oli levinnyt. Uskoni tuntui horjuvan. Mieleni oli täynnä ”mitä jos?” -ajatuksia.
Yhtäkkiä pyhien kirjoitusten video keskeytti ajatukseni, ja kuulin rauhoittavan äänen sanovan: ”Vaikene, ole hiljaa! – –
Miksi te noin pelkäätte? Eikö teillä vieläkään ole uskoa?” (Mark. 4:39–40.)
Pudotin tiskirätin ja käännyin katsomaan televisiota. Videossa kerrottiin, kuinka Vapahtaja tyynnytti myrskyn. Oli aivan kuin Vapahtaja itse olisi sanonut nuo sanat minulle. Lämmön ja rauhan tunne tulvi ylleni. Se oli muistutus siitä, että tarttuisin lujasti siihen uskoon, josta olin oppinut niin paljon syövän vaivaamien vuosien aikana. Se oli uskoa, jota patriarkallisen siunaukseni sanat tukivat.
Olin saanut patriarkallisen siunaukseni 15-vuotiaana. Yhdessä lauseessa, joka oli silloin tuntunut vain kuvailevan osaa temppeliavioliitostani, oli nyt minulle suuri lupaus. Siinä puhuttiin vanhurskaasta pappeudenhaltijasta, jonka kanssa menisin naimisiin, ja siinä sanottiin, että hän ”auttaisi sinua, ohjaisi sinua ja avustaisi sinua, ei vain nuoruudessasi vaan myöhempiin vuosiisi asti”.
Kun luin patriarkallista siunaustani yhä uudestaan niinä vuosina, jolloin taistelimme syöpää vastaan, tuo lause antoi minulle suurta toivoa. Joka kerta sain uutta uskoa lupaukseen yhteisestä tulevaisuudestamme. Muistan sen suuren lohdun, jota Henki antoi minulle, kun mieheni oli juuri saanut diagnoosin. Opettelin ulkoa tuon osan patriarkallisesta siunauksestani, ja kun syöpätestien huonot tulokset tulivat, muistin sen lupauksen.
Opin antamaan meidät Vapahtajan kannettaviksi. Opin, että minun täytyi pitää uskoni vakaana. Opin myös taistelemaan kasvavia pelkoja vastaan uskon avulla. Sinä aamuna tuo video muistutti minua siitä, että voin luottaa Herraan.
Usko suo minulle kyvyn antaa kuormani Jeesuksen Kristuksen kannettavaksi. Aivan kuten Alman kansa, joka oli orjuudessa eikä tuntenut kantamaansa kuomaa selässään (ks. Moosia 24:14), samoin on käynyt meidän perheessämme taistellessamme syöpää vastaan. Meidän perheemme on kyennyt kohtaamaan syövän tuntematta kuormia, joita se voi tuoda mukanaan.
Mieheni käy yhä kokeissa, joissa seurataan syöpäsoluja tai etsitään mahdollisia kasvaimia. Meillä on yhä huolenamme lääkärinlaskuja ja hoitojen aiheuttamia sivuvaikutuksia. Ja rukoilen yhä joka päivä, ettei miehelläni olisi enää syöpää. Rukoilen, että me molemmat elämme vanhoiksi. Sanon myös taivaalliselle Isälle: ”Tapahtukoon Sinun tahtosi.”
En tiedä, milloin siunauksessani mainitut ”myöhemmät vuodet” tulevat. Toivon, että siunaukseni sanat tarkoittavat, että mieheni ja minä voimme lähteä lähetystyöhön, kun olemme kasvattaneet lapsemme. Toivon niiden tarkoittavan sitä, että mieheni voi taluttaa hevostamme, jolla hän antaa lastenlastemme ratsastaa, ja hyppyyttää lastenlapsiamme polvellaan. Mutta tiedän, että milloin tahansa Jumala ottaakin hänet pois maan päältä, se tapahtuu Hänen omana aikanaan.
Enää en huolehdi siitä, milloin nuo ”myöhemmät vuodet” ovat. Sillä ei ole väliä. Luotan siihen, että Herra pitää sen lupauksen, jonka Hän antoi minulle patriarkallisessa siunauksessani. Hän on huolehtinut meistä näinä vuosina, ja Hän huolehtii meistä tulevaisuudessa.