Tonga Jumalalle omistettu maa

Palvellessaan Samoan lähetyskentällä vanhimmat Brigham Smoot ja Alva Butler saivat tehtävän viedä palautetun evankeliumin Tongan saarille. Kun he saapuivat vuonna 1891, he tapasivat kuningas George Tupou I:n, joka antoi heille luvan saarnata Jeesuksen Kristuksen evankeliumia. Koska näkymät olivat rohkaisevia, saarille kutsuttiin lisää lähetyssaarnaajia, ja he veivät innokkaasti evankeliumia eteenpäin. Valitettavasti kirkon kasvu Tongassa ei ollut niin hedelmällistä kuin muilla Polynesian saarilla Tahitissa, Havaijissa, Uudessa-Seelannissa ja Samoassa. Vuonna 1897 lähetyssaarnaajat määrättiin palaamaan Samoaan, ja Tongan muutamat käännynnäiset jäivät joksikin aikaa ilman kirkollista johtoa.

”Ettekö tiedä, että minä, Herra, teidän Jumalanne, – – muistan ne, jotka ovat meren saarilla?” (2. Nefi 29:7.)

Herra ei unohtanut Tongan saarivaltakunnassa olevia pyhiä. Vuonna 1907 vanhimmat Heber J. McKay ja W. O. Facer saapuivat Neiafuun Vava’un saarelle, minne he perustivat seurakunnan ja pienen koulun. Lähetystyö alkoi pian edetä, ja muutaman seuraavan vuoden kuluessa eri saarille perustettiin useita seurakuntia ja kirkon kouluja.

Kuten muissakin osissa maailmaa, kirkko Tongassa sai osansa vastustuksesta, mutta tällä kertaa evankeliumi tuli sinne jäädäkseen. Lähetystyön kukoistaessa kirkon johtohenkilöitä kutsuttiin sikäläisten tongalaisten jäsenten keskuudesta, joten kun ulkomaalaisia evakuoitiin, kuten kävi toisen maailmansodan aikana, kirkko pystyi edelleenkin kasvamaan.

Evankeliumin levitessä saarilla kaikkialle perustettiin monenlaisia kirkon kouluja. Vuonna 1947 kirkko vuokrasi suuren tontin ja alkoi rakentaa uutta koulua, Liahona-opistoa, joka on nykyään Liahona-lukio.

Kuva

The Liahona High School in Tonga

Sen vihki vuonna 1953 vanhin LeGrand Richards (1886–1983) kahdentoista apostolin koorumista, ja siitä oli määrä tulla ”opastava valo” kaikille siellä opiskeleville. Sen oli määrä valmistaa nuoria tulemaan johtajiksi ja olemaan hyvää aikaansaavana vaikutuksena muihin. Koulun vihkimistilaisuudessa oli läsnä myös kuningatar Salote Tupou III. Hän kehui koulua keinoksi rakentaa ”kristillinen sivilisaatio”, joka yhdistää ihmisiä kaikilla elämänaloilla. Koulun perustamisen jälkeen tuhannet Lianona-lukion suorittaneet ovat palvelleet lähetyssaarnaajina, kirkon johtohenkilöinä ja huomattavina yhteiskunnallisina vaikuttajina.

Nykyään Tongassa on kaksi kirkon rahoittamaa lukiota: Liahona-lukio Tongatapun pääsaarella ja Saineha-lukio Vava’un saarella. Saarilla on myös viisi kirkon rahoittamaa keskikoulua: kolme Tongatapulla, yksi ’Eualla ja yksi Ha’apailla.

Kun presidentti David O. McKay (1873–1970) ja hänen vaimonsa Emma Ray kävivät Tongassa vuonna 1955, pyhät kohtelivat heitä kuin kuninkaallisia. Kyseessä oli ensimmäinen kirkon presidentin vierailu näillä saarilla. Lyhyellä käynnillään Tongatapulla ja Vava’ulla he pitivät kokouksia jäsenten kanssa ja tunsivat tongalaisten rakkauden ja omistautumisen, kun nämä esittivät musiikkia ja tansseja, pitivät puheita ja järjestivät juhlia. Ollessaan pyhien luona Vava’ulla presidentti McKay tunsi innoitusta ilmoittaa, että hän oli nähnyt ”yhdellä näistä saarista temppelin, jonne kirkon jäsenet voivat mennä saamaan Jumalan temppelin siunaukset”. Yksi jäsen merkitsi muistiin tongalaisten reaktion: ”Koko kuulijakunta puhkesi kyyneliin.”¹

Lähes 30 vuotta myöhemmin, elokuussa 1983, presidentti Gordon B. Hinckley (1910–2008), silloinen neuvonantaja ensimmäisessä presidenttikunnassa, vihki Nuku’alofan temppelin. Olin silloin teinityttö ja muistan, kuinka siihen lupaavaan tilaisuuteen saapui myöhempien aikojen pyhiä ulkosaarilta ja tongalaisia ulkomailta. Minulla oli ilo ja kunnia osallistua yhteen vihkimistilaisuuksista ja kuulua kuoroon. Muistan sen lämpimän tunteen, jonka koin, kun kuulin presidentti Hinckleyn puhuvan, ja tiesin silloin, että hän oli Jumalan kutsuma. Kun lauloimme ”Hoosianna-hymnin”, ymmärsin myös, kuinka paljon Herra rakastaa lapsiaan.

Vapahtaja on aina muistanut kansansa meren saarilla, ja presidentti McKayn profetia täyttyi sinä päivänä.

Koska kirkko kasvaa yhä enemmän Tongassa, temppeliin tarvittiin lisää tilaa, ja se suljettiin peruskorjausta varten noin kahdeksi vuodeksi. Muiden töiden lisäksi huoneita laajennettiin, yksi sinetöimishuone rakennettiin lisää ja seiniä ja kattoa koristeltiin polynesialaisilla aiheilla.

Vuoden 2007 alussa mieheni ja minut kutsuttiin järjestämään kulttuurijuhla temppelin uudelleenvihkimisen kunniaksi. Tapahtuma oli määrä pitää 3. marraskuuta, päivää ennen uudelleenvihkimistilaisuuksia.

Tavoitteenamme oli saada mukaan mahdollisimman monta nuorta Tongatapun vaarnoista ja kehitellä esitys, joka valmistaisi pyhiä hengellisesti seuraavana päivänä tapahtuvaan temppelin vihkimiseen. Tapahtuma televisioitaisiin ja lähetettäisiin suorana lähetyksenä ulommille saarille sekä tongankielisiin vaarnoihin ympäri maapalloa, joten tehtävä oli merkittävä.

Ohjelma sai nimekseen ”Aarre, joka kestää”. Se koostui kulttuuria kuvastavista tansseista, jotka olivat peräisin Tongasta, Havaijista, Tahitista, Uudesta-Seelannista, Fidžistä ja Samoasta. Ohjelman juonena oli aviopari, joka menetettyään pienen lapsensa etsi monilta Polynesian saarilta aarretta, joka soisi heille rauhaa heidän menetyksensä jälkeen. Vaikka he löysivät jokaiselta saarelta lahjoja, mikään ei kyennyt lievittämään heidän tuskaansa. Kun he palasivat Tongaan, lähetyssaarnaajat tutustuttivat heidät evankeliumiin ja he saivat tietää ”aarteesta, joka kestää” – iankaikkisista perheistä ja siitä siunauksesta, että jonakin päivänä he pääsisivät yhteen lapsensa kanssa, joka oli kuollut.

Uudelleenvihkimisviikolla satoi rankasti. Viimeisissä harjoituksissamme 2. marraskuuta taivas oli pilvien peitossa. Pyysin nuoria palaamaan koteihinsa ja rukoilemaan hyvää säätä, niin että he pystyisivät esiintymään tongalaisille ja niille, jotka seuraisivat esitystä satelliitin välityksellä – etenkin profeetalle. Sinä yönä satoi rankasti, ja seuraavana aamuna sää oli yhä pahaenteinen.

Lauantai-iltana Teufaivan stadionille kokoontui kolmetuhatta nuorta kuulemaan kahdentoista apostolin koorumin jäsentä vanhin Russell M. Nelsonia, joka oli lähetetty vihkimään temppeli, koska presidentti Hinckleyn terveys horjui. En koskaan unohda sitä esitystä. Kaikki osui kohdalleen. Sää oli täydellinen, äänentoistojärjestelmä, joka oli reistaillut aiemmin, toimi moitteettomasti, ja ne nuoret miehet ja nuoret naiset tanssivat sydämensä kyllyydestä.

Olimme todistaneet ihmettä. Taivaallinen Isä kuuli lastensa rukoukset ja piti sateen poissa. Samalla pystyimme luomaan oikean ilmapiirin seuraavana päivänä tapahtuvalle temppelin vihkimiselle, joka muistuttaisi jäseniä siitä, että iankaikkiset perheet ovat aarre, joka kestää, ja että temppeleitä rakennetaan sellaisten siunausten toteutumiseksi.

Kirkko jatkaa nykyään kasvuaan Tongassa, ja johtotehtävissä olevat ovat tongalaisia. Seurakuntakeskuksia on eri puolilla saaria, ja yhä suurempi määrä lähetyssaarnaajia jouduttaa työtä. Kirkon koulut ovat lujasti juurtuneet saarille ja valmistavat edelleen uskollisia lähetyssaarnaajia, tulevia johtajia ja kelvollisia äitejä ja isiä.

Pyhien ei enää tarvitse tehdä pitkää matkaa veneellä pääsaarelle yleiskonferenssia varten. Tekniikan ansiosta jäsenet voivat sen sijaan seurata yleiskonferenssia ja vyöhykekonferensseja, jotka lähetetään Uudesta-Seelannista, oman vaarnansa alueella.

Tongan rannoille saapuvien muutosten myllerryksessä pyhät pitävät kiinni uskon perinnöstään. He ovat kansa, joka uskottiin Jumalalle 175 vuotta sitten. He ovat kansa, joka edelleenkin omistaa Herralle elämänsä ja kaiken, mitä heillä on.