2014
Jokin käski minua pysähtymään
Syyskuu 2014


Jokin käski minua pysähtymään

Ronald D. Colby, Utah, USA

Kuva
illustration of man's hand holding a flashlight

Kuvitus Bradley Clark

Perjantaiksi ja lauantaiksi oli suunniteltu yön yli kestävä telttaretki kaikenlaisine ulkoilmatoimintoineen, ja halusin lähteä retkelle poikani kanssa. Carlilla oli osa-aikatyö ja hänen täytyi olla töissä perjantaina, joten ehdotin, että ottaisin hänet kyytiin perjantai-iltana töiden jälkeen. Suunnittelimme pysäköivämme leiripaikan yläpuolella olevalle sillalle ja sitten patikoivamme alas.

Kun saavuimme sillalle, oli pimeää, sillä taivaalla kimmelsi vain ohut kuunsirppi ja muutama tähti. Polku leiripaikalle kulki pitkin joenvartta seurailevaa kallioseinämää. Lähtiessämme patikoimaan olimme miltei 300 metriä joen yläpuolella.

Jonkin matkaa kuljettuamme taskulamppumme alkoi himmetä, ja huonosti toimivan valonlähteen vuoksi polku näytti katoavan toisinaan näkyvistä. Äkkiä jokin käski minua pysähtymään. Pysähdyin heti mutta otin sitten vielä kaksi askelta eteenpäin. Silloin tunne tai ääni toisti: ”Seis!”

Pysähdyin jälleen. Carl, joka oli aivan takanani, oli törmätä minuun.

”Mitä nyt, isä?” hän kysyi.

Kerroin hänelle saamastani varoituksesta ja lisäsin, että meidän piti lähteä kotiin ja että palaisimme aamulla.

”Isä, minä näen leiritulen”, hän vastasi. ”Se on korkeintaan puolentoista kilometrin päässä.”

Ymmärtäessäni, että varoitus oli tullut Pyhältä Hengeltä, vaadin, ettemme ota enää askeltakaan. Taskulamppu oli lakannut toimimasta, joten patikoimme varovasti takaisin ylös polkua. Carl oli pettynyt eikä puhunut paljonkaan matkallamme kotiin.

Varhain seuraavana aamuna palasimme sillalle ja lähdimme taas patikoimaan. Carl voisi osallistua ainakin lauantain toimintoihin. Kiiruhdimme eteenpäin, kunnes aivan äkkiä polku katosi! Silloin tajusimme. Olimme saapuneet juuri siihen paikkaan, johon olimme pysähtyneet edellisenä iltana.

”Isä, tästä on ainakin sadan metrin pudotus jokeen”, Carl sanoi. ”Olisimme voineet kuolla!”

Kallio laski jyrkästi allamme suoraan jokeen. Edessämme polulla oli noin 3,5 metrin levyinen halkeama, jonka äskeinen myrsky oli saanut aikaan.

Carl ja minä halasimme kyynelehtien toisiamme. Sitten kiipesimme toiselle polulle ja pääsimme leiripaikalle. Saavuimme juuri parahiksi aamiaiselle.

Ensimmäiselle polulle olisi pitänyt asettaa varoitusmerkki, mutta sitä ei ollut. Onneksi me saimme varoitusmerkin Pyhältä Hengeltä.

Jonkin matkaa kuljettuamme taskulamppumme alkoi himmetä, ja huonosti toimivan valonlähteen vuoksi polku näytti katoavan toisinaan näkyvistä.