Ole valpas
Tämä on luku 4 uudessa neliosaisessa, kerronnallisessa kirkon historiassa nimeltä Pyhät – kertomus Jeesuksen Kristuksen kirkosta myöhempinä aikoina. Kirja tulee saataville painettuna 14 kielellä, Evankeliumiaiheinen kirjasto -sovelluksen kirkon historian osastossa ja sivustolla pyhät.lds.org. Seuraavia lukuja julkaistaan tulevissa numeroissa, kunnes osa 1 ilmestyy myöhemmin tänä vuonna. Sen osan luvut tulevat saataville 47 kielellä Evankeliumiaiheinen kirjasto -sovelluksessa ja sivustolla pyhät.lds.org.
Kumorankukkula, Jon McNaughton
Emma Hale oli 21-vuotias kuullessaan ensimmäisen kerran Joseph Smithistä, kun tämä tuli Josiah Stowellin palvelukseen syksyllä 1825. Josiah oli palkannut nuorukaisen ja tämän isän auttamaan häntä maatilalleen haudatun aarteen etsinnässä.1 Paikallisten tarujen mukaan joukko tutkimusmatkailijoita oli kaivanut hopeaesiintymää ja kätkenyt seudulle aarteensa satoja vuosia aiemmin. Koska Josiah tiesi, että Josephilla oli lahja käyttää näkijänkiviä, hän tarjosi Josephille hyvän palkan ja osuuden löydöstä, jos tämä auttaisi aarteen etsimisessä.2
Emman isä Isaac tuki tätä uskaliasta hanketta. Kun Joseph ja hänen isänsä tulivat Stowellien maatilalle Pennsylvanian osavaltiossa sijaitsevaan Harmonyyn – kylään noin 400 kilometriä etelään Palmyrasta – Isaac oli todistajana työsopimusta allekirjoitettaessa. Hän myös antoi näiden työmiesten asua kodissaan.3
Pian sen jälkeen Emma tapasi Josephin. Joseph oli Emmaa nuorempi, pituudeltaan yli 180-senttinen ja näytti kovaan työhön tottuneelta. Hänellä oli siniset silmät ja vaalea iho, ja hän käveli hieman ontuen. Joseph ei hallinnut täysin kielioppia ja ilmaisi toisinaan itseään liian monisanaisesti, mutta hän osoitti puhuessaan luontaista älykkyyttä. Hän ja hänen isänsä olivat hyviä miehiä, jotka palvelivat Jumalaa mieluummin itsekseen kuin kävivät kirkossa, jossa Emma ja hänen perheensä osallistuivat jumalanpalveluksiin.4
Joseph ja Emma viihtyivät kumpikin ulkoilmassa. Lapsuudesta asti Emma oli pitänyt ratsastamisesta ja kotinsa lähellä olevassa joessa melomisesta. Joseph ei ollut taitava hevosmies, mutta hän kunnostautui painissa ja pallopeleissä. Hän oli rento muiden seurassa, hänellä oli hymy herkässä, ja hän kertoi usein vitsejä tai humoristisia juttuja. Emma oli pidättyvämpi, mutta hänkin arvosti hyvää huumorintajua ja pystyi juttelemaan kaikkien kanssa. Hän piti myös lukemisesta ja laulamisesta.5
Vuonna 2015 kirkko rakennutti tämän jäljennöksen Isaac ja Elizabeth Halen kodista Harmonyyn Pennsylvaniassa Yhdysvalloissa. Joseph Smith tapasi heidän tyttärensä Emman, kun hän asui heidän maatilallaan työskennellessään Josiah Stowellille.
Kun viikot kuluivat ja Emma oppi tuntemaan Josephia paremmin, Emman vanhemmat alkoivat huolestua heidän suhteestaan. Joseph oli köyhä työmies toisesta osavaltiosta, ja he toivoivat tyttärensä menettävän kiinnostuksensa Josephiin ja menevän naimisiin jonkun heidän laaksossaan asuviin varakkaisiin perheisiin kuuluvan kanssa. Emman isä oli myös alkanut suhtautua epäluuloisesti aarteenetsintään ja Josephin osuuteen siinä. Isaac Hale ei näyttänyt välittävän lainkaan siitä, että Joseph oli yrittänyt saada Josiah Stowellia lopettamaan etsinnän, kun kävi ilmi, ettei se johtaisi mihinkään.6
Emma piti Josephista enemmän kuin kenestäkään muusta tuntemastaan miehestä ja vietti edelleenkin aikaa Josephin kanssa. Kun Joseph sai taivuteltua Josiahin lopettamaan hopean etsimisen, hän jäi Harmonyyn töihin Josiahin maatilalle. Toisinaan hän oli työssä myös Joseph ja Polly Knightin luona – perheen, joka myös viljeli maata seudulla. Kun hän ei tehnyt työtä, hän oli Emman kanssa.7
Josephista ja hänen näkijänkivestään alettiin pian juoruta Harmonyssa. Osa kaupungin vanhemmasta väestä uskoi näkijöihin, kun taas monet heidän lapsistaan ja lastenlapsistaan eivät uskoneet. Josiahin veljenpoika väitti, että Joseph oli käyttänyt hyväkseen hänen setäänsä, ja toi Josephin oikeuden eteen syyttäen tätä huijariksi.
Seistessään paikallisen tuomarin edessä Joseph selitti, kuinka hän oli löytänyt kiven. Hänen isänsä todisti pyytäneensä jatkuvasti Jumalaa osoittamaan heille, miten Hän tahtoi Josephin käyttävän ihmeellistä lahjaansa näkijänä. Lopuksi Josiah seisoi oikeuden edessä ja sanoi, ettei Joseph ollut huijannut häntä.
”Ymmärränkö oikein”, tuomari kysyi, ”että te uskotte, että tämä vanki voi nähdä kiven avulla?”
Ei, Josiah vakuutti. ”Minä tiedän ehdottomasti, että niin on.”
Josiah oli arvostettu mies paikkakunnalla, ja ihmiset uskoivat hänen sanaansa. Kun oikeuskäsittelyssä ei loppujen lopuksi tullut esiin mitään todisteita, että Joseph olisi petkuttanut Josiahia, tuomari hylkäsi syytteen.8
Syyskuussa 1826 Joseph meni takaisin kukkulalle hakemaan levyjä, mutta Moroni sanoi, ettei hän ollut vieläkään valmis saamaan niitä. ”Lakkaa olemasta rahankaivajien seurassa”, enkeli sanoi hänelle. Heidän joukossaan oli jumalattomia ihmisiä.9 Moroni antoi hänelle vielä yhden vuoden aikaa sovittaa tahtonsa Jumalan tahtoon. Ellei hän tekisi niin, levyjä ei koskaan uskottaisi hänen haltuunsa.
Enkeli käski Josephia myös tuomaan seuraavalla kerralla jonkun mukanaan. Se oli sama pyyntö, jonka enkeli oli esittänyt Josephin ensimmäisen kukkulalla käynnin lopussa. Mutta koska Alvin oli kuollut, Joseph oli hämmentynyt.
”Kuka on oikea henkilö?” hän kysyi.
”Tulet sen tietämään”, Moroni sanoi.
Joseph etsi Herran ohjausta näkijänkiven avulla. Hän sai tietää, että oikea henkilö oli Emma.10
Joseph oli kiinnittänyt huomiota Emmaan heti tavattuaan hänet. Alvinin tavoin Emma oli ihminen, joka voisi auttaa häntä tulemaan siksi mieheksi, jota Herra tarvitsi tekemään työtään. Mutta Emma oli enemmänkin. Joseph rakasti häntä ja halusi mennä hänen kanssaan naimisiin.11
Joulukuussa Joseph täytti 21 vuotta. Aiemmin hän oli antanut sellaisten ihmisten odotusten, jotka tavoittelivat hänen lahjansa avulla hyötyä, vetää häntä suuntaan jos toiseenkin.12 Mutta viimeisen käyntinsä jälkeen kukkulalla hän tiesi, että hänen oli tehtävä enemmän valmistautuakseen saamaan levyt.
Ennen kuin Joseph palasi Harmonyyn, hän puhui vanhempiensa kanssa. ”Olen päättänyt mennä naimisiin”, hän kertoi heille, ”ja ellei teillä ole mitään sitä vastaan, neiti Emma Hale olisi valintani.” Hänen vanhempansa olivat mielissään hänen päätöksestään, ja Lucy kehotti häntä tulemaan asumaan heidän luokseen heidän mentyään naimisiin.13
Joseph vietti sinä talvena kaiken liikenevän ajan Emman kanssa lainaten toisinaan Knightien rekeä, kun lumessa kulkeminen Halen talolle oli vaikeaa. Emman vanhemmat eivät kuitenkaan vieläkään pitäneet hänestä, eikä hän onnistunut pyrkimyksissään saada perhe puolelleen.14
Tammikuussa 1827 Emma kävi Stowellien luona, missä hän ja Joseph saivat viettää aikaa yhdessä ilman Emman perheen paheksuvia katseita. Siellä Joseph kosi Emmaa, ja alkuun Emma vaikutti yllättyneeltä. Hän tiesi, että hänen vanhempansa olisivat avioliittoa vastaan.15 Mutta Joseph kehotti häntä miettimään sitä. He voisivat mennä salaa naimisiin heti paikalla.
Emma harkitsi kosintaa. Avioituminen Josephin kanssa olisi pettymys hänen vanhemmilleen, mutta se oli hänen päätöksensä, ja hän rakasti Josephia.16
Pian sen jälkeen, 18. tammikuuta 1827, Joseph ja Emma vihittiin paikallisen rauhantuomarin kotona. Sitten he lähtivät Manchesteriin ja aloittivat yhteisen elämän Josephin vanhempien uudessa talossa. Talo oli mukava, mutta Joseph vanhempi ja Lucy olivat käyttäneet siihen liikaa rahaa, jääneet jälkeen lainanlyhennyksissään ja menettäneet tilan. Nyt he vuokrasivat sitä uusilta omistajilta.17
Smithin perheen puutalo Manchesterissa New Yorkin osavaltiossa Yhdysvalloissa entisöitiin alkuperäisen mallin mukaiseksi. Solmittuaan avioliiton vuonna 1827 Joseph ja Emma asuivat täällä Josephin vanhempien kanssa.
Smithit pitivät siitä, että Joseph ja Emma olivat heidän luonaan. Mutta heidän poikansa jumalallinen kutsumus teki heidät levottomiksi. Ihmiset seudulla olivat kuulleet kultalevyistä ja kävivät toisinaan etsimässä niitä.18
Erään kerran Joseph lähti kaupunkiin asioille. Hänen vanhempansa, jotka olivat odottaneet hänen tulevan kotiin päivälliseen mennessä, hätääntyivät, kun hän ei palannut. He odottivat tuntikausia pystymättä nukkumaan. Viimein Joseph tuli sisään ja heittäytyi uupuneena tuoliin.
”Miksi tulet näin myöhään?” hänen isänsä kysyi.
”Minua on nuhdeltu ankarammin kuin koskaan aiemmin elämässäni”, Joseph vastasi.
”Kuka sinua on ripittänyt?” isä tivasi.
”Se oli Herran enkeli”, Joseph vastasi. ”Hän sanoo, että olen ollut piittaamaton.” Josephin seuraava tapaamispäivä Moronin kanssa oli lähestymässä. ”Minun täytyy ryhtyä työhön”, hän sanoi. ”Minun täytyy ruveta siihen, mitä Jumala on käskenyt minun tehdä.”19
Syksyn sadonkorjuun jälkeen Josiah Stowell ja Joseph Knight matkasivat liikeasioissa Manchesterin seudulle. He molemmat tiesivät, että Joseph oli menossa neljännelle vuosittaiselle käynnilleen kukkulalle, ja he olivat innokkaita tietämään, uskoisiko Moroni viimeinkin aikakirjan hänelle.
Myös paikalliset aarteenetsijät tiesivät, että Josephin oli aika saada levyt. Hiljattain yksi heistä, mies nimeltä Samuel Lawrence, oli kolunnut kukkulaa etsien levyjä. Joseph oli huolissaan siitä, että Samuel saattaisi aiheuttaa hankaluuksia, joten hän lähetti isänsä Samuelin kotiin syyskuun 21. päivän iltana pitämään miestä silmällä ja pidättelemään tätä, jos näytti siltä, että mies aikoisi lähteä kukkulalle.20
Sitten Joseph valmistautui hakemaan levyt. Hänen vuosittaisen kukkulalla käyntinsä oli määrä olla seuraavana päivänä, mutta pysytelläkseen aarteenetsijöiden edellä hän suunnitteli saapuvansa kukkulalle heti keskiyön jälkeen – juuri kun syyskuun 22. päivä alkaisi – jolloin kukaan ei odottaisi hänen olevan ulkona.
Mutta hänen oli yhä keksittävä keino suojella levyjä, kun hän saisi ne. Lähes koko perheen mentyä nukkumaan hän kysyi hiljaa äidiltään, oliko äidillä lukollista lipasta. Lucylla ei ollut, ja Lucy huolestui.
”Älä huoli”, Joseph sanoi. ”Pärjään oikein hyvin juuri nyt ilman sitä.”21
Pian Emma ilmaantui pukeutuneena ratsastusta varten, ja hän ja Joseph kiipesivät Joseph Knightin kärryihin ja lähtivät ajamaan yöhön.22 Kun he saapuivat kukkulan luo, Emma odotti kärryjen luona Josephin kiivetessä rinnettä ylös paikalle, jonne levyt oli kätketty.
Syyskuun 22. päivän iltana 1827 Joseph ja Emma ajoivat vaunut tämän kukkulan luo, johon Mormonin kirjan levyt oli haudattu. Saatuaan levyt Joseph kätki ne joksikin aikaa onttoon puunrunkoon suojellakseen niitä aarteenetsijöiltä.
Moroni ilmestyi, ja Joseph nosti kultalevyt ja näkijänkivet kivilokerosta. Ennen kuin Joseph lähti alas kukkulalta, Moroni muistutti, ettei hän saanut näyttää levyjä keillekään muille kuin niille, jotka Herra osoittaisi, ja lupasi, että levyjä varjeltaisiin, jos hän tekisi kaiken voitavansa suojellakseen niitä.
”Sinun on oltava valpas ja uskollinen sinulle osoitetulle luottamukselle”, Moroni sanoi hänelle, ”tai jumalattomat ihmiset nujertavat sinut, sillä he käyttävät jokaista mahdollista suunnitelmaa ja juonta viedäkseen ne sinulta. Ja ellet ota sitä jatkuvasti huomioon, he onnistuvat siinä.”23
Joseph kantoi levyt alas kukkulalta, mutta ennen kuin hän tuli kärryjen luo, hän työnsi ne turvaan onttoon puunrunkoon, jossa ne olisivat tallessa, kunnes hän hankkisi lukollisen lippaan. Sitten hän etsi Emman, ja he palasivat kotiin auringon alkaessa nousta.24
Smithien kotona Lucy odotti levottomana Josephia ja Emmaa tarjotessaan aamiaista Joseph vanhemmalle, Joseph Knightille ja Josiah Stowellille. Hänen sydämensä jyskytti kiivaasti hänen työskennellessään, sillä hän pelkäsi, että hänen poikansa palaisi ilman levyjä.25
Jonkin ajan kuluttua Joseph ja Emma palasivat taloon. Lucy vilkaisi, oliko Josephilla levyt, mutta lähti vapisten huoneesta nähdessään, ettei Josephilla ollut mitään käsissään.
Joseph tuli hänen perässään. ”Äiti”, hän sanoi, ”älä ole levoton.” Joseph ojensi hänelle nenäliinaan kiedotun esineen. Kankaan läpi Lucy tunnusteli esinettä, joka vaikutti suurilta silmälaseilta. Ne olivat urim ja tummim, näkijänkivet, jotka Herra oli valmistanut levyjen kääntämistä varten.26
Lucy oli riemuissaan. Joseph näytti siltä kuin suuri kuorma olisi nostettu hänen harteiltaan. Mutta kun hän palasi muiden talossa olevien joukkoon, hän otti surkean ilmeen ja söi aamiaisensa sanomatta sanaakaan. Lopetettuaan hän kallisti päänsä lohduttoman näköisenä kätensä varaan. ”Minä olen pettynyt”, hän sanoi Joseph Knightille.
”No”, vanhempi mies sanoi, ”sepä ikävää.”
”Minä olen suuresti pettynyt”, Joseph toisti alkaen sitten äkkiä hymyillä. ”Se on kymmenen kertaa parempaa kuin odotin!” Hän jatkoi kuvailemalla levyjen kokoa ja painoa ja puhui innokkaasti urimista ja tummimista.
”Pystyn näkemään mitä tahansa”, hän sanoi. ”Ne ovat erinomaiset.”27
Levyjen saamista seuraavana päivänä Joseph lähti työhön korjaamaan kaivoa läheisessä kaupungissa saadakseen rahaa lukollista lipasta varten. Sinä samana aamuna, kun Joseph vanhempi oli asioilla aivan Smithien talon lähellä kukkulan toisella puolella, hän kuuli sattumalta joukon miehiä suunnittelevan kultalevyjen varastamista. ”Me saadaan ne levyt”, yksi miehistä sanoi, ”Joe Smithistä ja kaikista hornan piruista huolimatta.”
Hädissään Joseph vanhempi palasi kotiin ja kertoi Emmalle. Emma sanoi, ettei hän tiennyt, missä levyt olivat, mutta hän oli varma siitä, että Joseph oli suojellut niitä.
”Niin”, Joseph vanhempi vastasi, ”mutta muista, että Esau menetti siunauksensa ja esikoisuutensa pientä asiaa vastaan. Niin voi käydä Josephillekin.”28
Emma halusi olla varma siitä, että levyt olivat turvassa, joten hän nousi hevosen selkään ja ratsasti yli tunnin matkan maatilalle, missä Joseph oli työssä. Hän löysi kaivon luota Josephin, joka oli lian ja hien peitossa päivän työstä. Kuultuaan vaarasta Joseph katsoi urimiin ja tummimiin ja näki, että levyt olivat turvassa.
Kotona Joseph vanhempi harppoi pihalla edestakaisin vilkuillen vähän väliä tielle, kunnes hän näki Josephin ja Emman.
”Isä”, Joseph sanoi heidän ratsastaessaan paikalle, ”kaikki on täysin turvassa – ei ole mitään aihetta huoleen.”29
Mutta oli aika toimia.
Joseph kiiruhti kukkulalle, etsi puunrungon, jossa levyt olivat piilossa, ja kietoi ne tarkoin paidan sisään.30 Sitten hän pujahti metsään ja suuntasi kohti kotia katse valppaana vaaran varalta. Metsä peitti hänet päätiellä kulkevilta ihmisiltä, mutta se tarjosi varkaille runsaasti piilopaikkoja.
Aikakirjan paino rasitteenaan Joseph kulki metsän läpi niin nopeasti kuin kykeni. Kaatunut puu tukki polun hänen edessään, ja kun hän loikkasi sen yli, hän tunsi kovan iskun takaa päin. Kääntyessään hän näki miehen tulevan hänen kimppuunsa pitäen käsissään tuliasetta kuin nuijaa.
Joseph puristi levyt tiukemmin kainaloonsa, löi miehen maahan ja työntyi syvemmälle tiheikköön. Hän oli juossut lähes kilometrin verran, kun toinen mies hyökkäsi puun takaa ja iski häntä aseensa perällä. Joseph sai torjuttua miehen ja säntäsi tiehensä, koska halusi mahdollisimman pian pois metsästä. Mutta ennen kuin hän ehti kovinkaan kauas, hänen kimppuunsa hyökkäsi kolmas mies, jonka lyönti oli niin ankara, että hän horjahti pahoin. Voimansa kooten Joseph löi miestä lujaa ja jatkoi juoksuaan kotia kohti.31
Päästyään talolle Joseph syöksyi ovesta sisään raskas taakkansa tiukasti toisessa kainalossaan. ”Isä”, hän huusi, ”minä sain levyt.”
Hänen 14-vuotias siskonsa Katharine auttoi häntä laskemaan nyytin pöydälle muun perheen kerääntyessä hänen ympärilleen. Joseph huomasi, että hänen isänsä ja nuorempi veljensä William halusivat avata levyt nyytistä mutta hän esti heitä.
”Emmekö saa nähdä niitä?” Joseph vanhempi kysyi.
”Ette”, Joseph vastasi. ”En totellut ensimmäisellä kerralla, mutta tällä kertaa aion olla luotettava.”
Hän sanoi heille, että he voisivat tunnustella levyjä kankaan läpi, ja hänen veljensä William nosti nyytin syliinsä. Se oli kiveä painavampi, ja William saattoi tuntea, että siinä oli lehtiä, jotka liikkuivat kuin kirjan sivut.32 Joseph myös lähetti nuorimman veljensä Don Carlosin hakemaan lukollisen lippaan Hyrumilta, joka asui saman tien varrella vaimonsa Jerushan ja heidän vastasyntyneen tyttärensä kanssa.
Joseph lainasi tämänkaltaisen lukittavan laatikon veljeltään Hyrumilta Mormonin kirjan levyjen säilyttämiseen.
Valokuva Jed Clark
Hyrum saapui pian paikalle, ja kun levyt olivat turvallisesti lippaassa, Joseph lysähti läheiselle sängylle ja alkoi kertoa perheelleen metsässä olleista miehistä.
Puhuessaan hän tajusi, että hänen kättään särki. Jossakin vaiheessa hyökkäyksiä hänen peukalonsa oli mennyt sijoiltaan.
”Minun on lakattava puhumasta, isä”, hän sanoi äkkiä, ”niin että voit panna peukaloni takaisin paikalleen.”33