2018
Felixin nukkumaanmenoaika
Kesäkuu 2018


Felixin nukkumaanmenoaika

Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.

”Jos olen hyvä, herttainen ja autan kyvyilläin, niin saan mä hyvän mielen, näin autan itseäin” (Laula kanssani, s. D-1).

Kuva
Bedtime for Felix

Anton katseli, kun tietokoneen ruudulle latautui kuutostaso varmaankin miljoonannen kerran. Hän veti syvään henkeä ja alkoi kulkea labyrintin läpi hypähdellen yli värikkäiden piikkiesteiden ja liekehtivien tunnelien. Hän naputti jalallaan kovempaa päästessään yhä lähemmäksi maalilinjaa.

”Anton?” Se oli äidin ääni. Kuulosti siltä, että hän tarvitsi jotakin.

”Ei nyt!” Anton ajatteli. Hän hypähti taas yhden piikkiesteen yli ja viiletti taas yhden tunnelin läpi. ”No?” hän kysyi irrottamatta silmiään ruudulta.

”Auttaisitko Felixiä laittamaan yöpuvun ja lukisitko hänelle iltasadun? Minun täytyy siivota keittiö kuntoon.”

”Ööö…”, hän oli niin lähellä! Hän kurvasi vielä viimeisen piikkisen käytävän läpi, vielä yhden lieskan yli, rouskuttavan hirviön ohi ja… JES! Yli maaliviivan!

Tietokone latasi seiskatason. Se näytti vaikeammalta, mutta Anton malttoi tuskin odottaa päästäkseen kokeilemaan sitä. Hän oli tehnyt niin kovasti töitä päästäkseen tälle tasolle. Anton pysäytti pelin ja katsoi äitiä, joka piteli sylissään Antonin pikkuveljeä Felixiä. ”Saanko jatkaa ihan vain muutaman minuutin? Pääsin juuri seiskatasolle!”

”Minä todella tarvitsen apuasi”, äiti sanoi. ”Voit pelata vielä yhden tason sen jälkeen kun olet huolehtinut Felixistä.”

Felix hymyili. ”Jooko?” Felix aneli pienellä kaksivuotiaan äänellään.

Anton katsoi tietokoneen ruutua ja huokaisi. ”Okei.” Hänen pitäisi vain pitää kiirettä, niin hän pääsisi takaisin pelin ääreen.

Hän nosti Felixin syliin ja kantoi tämän portaat ylös heidän huoneeseensa.

”Kuka on paras pikkuveljeni?” hän sanoi kutittaen Felixin pehmoista masua. Hän puhalteli Felixin mahaa ja hymyili, kun Felix kiljui naurusta.

Anton puki Felixille tämän lempiyöpuvun, jossa oli dinosauruksia. Sitten hän nosti Felixin vuoteeseen ja lähti kohti ovea. Äiti oli pyytänyt Antonia lukemaan Felixille myös iltasadun, mutta olihan Anton jo hoitanut tärkeimmän osuuden. Ehkä hän ehtisi nyt pelaamaan vielä kaksi tasoa ennen omaa nukkumaanmenoaikaansa.

Silloin Anton tunsi, että hänen paitaansa nykäistiin. Hän vilkaisi alaspäin ja näki, että Felix oli kiivennyt vuoteesta.

”Nalle?” Felix kysyi. Hän juoksi kirjakorinsa luo ja haki sieltä kirjan, jonka kannessa oli jääkarhu.

”Ei, Felix, mulla on paljon hommia!” Anton sanoi. Felix piteli kirjaa päänsä päällä katsellen Antonia suurilla ruskeilla silmillään.

Anton ei voinut olla virnistämättä. ”Sä et taida antaa periksi, vai mitä? No, okei.”

Anton istuutui Felixin vuoteelle, ja Felix kiipesi hänen syliinsä. Anton avasi ensimmäisen sivun ja luki Felixin painautuessa häntä vasten. Felix osoitti jokaista eläintä sivulla ja harjoitteli sanomaan niiden nimiä. ”Seeppana… vamingo… muusu.”

Kun kirja oli luettu, Anton sulki sen ja peitteli Felixin vuoteeseen. ”Hyvää yötä, Felix”, hän sanoi, antoi suukon Felixin otsalle ja nousi lähteäkseen.

Mutta kun hän käveli kohti ovea, hän kuuli jälleen pienen äänen. ”Vieneen?”

Anton hymyili. ”Hyvä on. Siirryhän vähän. Jään vähäksi aikaa.”

Anton painoi pään tyynylle. Ainakaan tällä hetkellä häntä ei haluttanutkaan tehdä mitään muuta. Hän hymyili, kun Felix haukotteli syvään ja sulki silmänsä. Hän tunsi, että tämä oli koko päivän onnellisin hetki. Peli voisi odottaa.