OTTEITA PROFEETTA JOSEPH SMITHIN HISTORIASTA
History of the Church, bind 1, osa 1, luvut 1–5

Joseph Smith kertoo polveutumisestaan, perheensä jäsenistä ja heidän varhaisista asuinpaikoistaan. Epätavallinen uskonnollinen kiihko vallitsee New Yorkin osavaltion länsiosassa. Hän päättää etsiä viisautta, kuten Jaakob neuvoo. Isä ja Poika ilmestyvät, ja Joseph kutsutaan profeetalliseen palvelutyöhönsä. (Jakeet 1–20.)

  Niiden monien huhujen vuoksi, joita pahansuovat ja vehkeilevät henkilöt ovat panneet liikkeelle aMyöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon bsynnystä ja kehityksestä ja jotka kaikki niiden sepittäjät ovat tarkoittaneet hyökkäyksiksi sen mainetta vastaan kirkkona ja kehittymistä vastaan maailmassa, olen joutunut kirjoittamaan tämän historian oikaistakseni yleisen mielipiteen vääriä käsityksiä ja saattaakseni kaikkien totuutta etsivien tietoon tosiasiat, sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet, mitä tulee sekä minuun itseeni että kirkkoon, sikäli kuin minulla on tällaisia tosiasioita tiedossani.

  Tässä historiassa esitän tähän kirkkoon liittyvät eri tapahtumat totuudellisesti ja vanhurskaasti, sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet tai sellaisina kuin ne nykyisellään ovat, nyt [1838] kahdeksantena vuonna mainitun kirkon ajärjestämisestä.

  aMinä synnyin Herramme vuonna tuhatkahdeksansataaviisi joulukuun kahdentenakymmenentenäkolmantena päivänä Sharonin kaupunkipiirissä Windsorin piirikunnassa, Vermontin osavaltiossa — —. Isäni bJoseph Smith vanhempi lähti Vermontin osavaltiosta ja muutti Palmyraan Ontarion (nykyiseen Waynen) piirikuntaan New Yorkin osavaltioon, kun olin kymmenennellä vuodellani tai suunnilleen niillä main. Noin neljä vuotta Palmyraan saapumisensa jälkeen isäni muutti perheineen Manchesteriin samassa Ontarion piirikunnassa.

  Hänen perheensä käsitti yksitoista sielua, nimittäin isäni aJoseph Smithin, bäitini Lucy Smithin (jonka nimi ennen hänen avioliittoansa oli Mack, Solomon Mackin tyttären), veljeni cAlvinin (joka kuoli 26. ikävuotenaan marraskuun 19. päivänä 1823), dHyrumin, minut itseni, eSamuel Harrisonin, Williamin, Don Carlosin sekä sisareni Sophronian, Catherinen ja Lucyn.

  Jolloinkin toisena vuotena Manchesteriin muuttomme jälkeen asuinpaikkakunnallamme ilmeni tavatonta kuohuntaa uskonnon asioissa. Se alkoi metodisteista mutta tuli pian yleiseksi kaikkien lahkojen keskuudessa tuolla seutukunnalla. Tosiaankin, se näytti koskettaneen koko aluetta, ja ihmisiä liittyi suurin joukoin eri uskonnollisiin ryhmiin, jotka saivat aikaan suurta kuohuntaa ja hajaannusta ihmisten keskuudessa toisten huutaessa: ”Katso, täällä!” ja toisten: ”Katso, tuolla!” Jotkut kiistelivät metodistisen uskon puolesta, jotkut presbyteerisen ja jotkut baptistisen.

  Sillä huolimatta suuresta rakkaudesta, jota näiden eri uskonsuuntien käännynnäiset kääntymisensä aikoihin ilmaisivat, sekä suuresta palavuudesta, jota osoittivat kunkin uskonsuunnan papit, jotka toimivat tämän merkillisen uskonnollisten tunteiden näytelmän lavastajina ja edistäjinä saadakseen kaikki käännytetyiksi, niin kuin he mielivät sanoa, liittyivätpä ihmiset mihin lahkoon halusivat — kuitenkin, kun käännynnäiset alkoivat marssia pois yksi yhteen ryhmään ja toinen toiseen, nähtiin, että niin pappien kuin käännynnäistenkin näennäisen ystävälliset tunteet olivat enemmän teeskenneltyjä kuin aitoja, sillä seurauksena oli suuren sekasorron ja epäystävällisten tunteiden näytelmä papin kamppaillessa pappia vastaan, käännynnäisen käännynnäistä vastaan, niin että kaikki heidän ystävälliset tunteensa toisiaan kohtaan, sikäli kuin heillä oli niitä koskaan ollutkaan, olivat täysin kadonneet akiistelyyn sanoista ja riitelyyn näkemyksistä.

  Olin näihin aikoihin viidennellätoista vuodellani. Isäni perhe oli kääntynyt presbyteeriseen uskoon, ja neljä siitä liittyi tuohon kirkkoon, nimittäin äitini Lucy, veljeni Hyrum ja Samuel Harrison sekä sisareni Sophronia.

  Tämän suuren kuohunnan aikana pohdin asioita mielessäni vakavasti ja sangen levottomana; mutta vaikka tuntemukseni olivat syvällisiä ja usein kipeitä, pysyttelin kuitenkin loitolla kaikista näistä ryhmäkunnista, vaikka kävin niiden kunkin kokouksissa niin usein kuin tilaisuus tarjoutui. Ajan mittaan aloin taipua mielessäni jonkin verran metodistilahkon suuntaan ja tunsin hieman halua liittyä siihen, mutta niin suuri oli sekasorto ja kiista eri kirkkokuntien kesken, että sellaisen nuoren henkilön kuin minä olin, ja niin ihmisiä ja asioita tuntemattoman, oli mahdotonta päästä mihinkään varmaan tulokseen siitä, kuka oli oikeassa, kuka väärässä.

  Mieleni oli toisinaan sangen kiihtynyt, huuto ja melske oli niin kovaa ja alituista. Presbyteerit olivat mitä päättäväisimmin baptisteja ja metodisteja vastaan ja käyttivät kaikki niin älyn- kuin viisastelunlahjansakin näiden erheiden osoittamiseksi tai ainakin saadakseen ihmiset ajattelemaan, että he olivat väärässä. Toisaalta baptistit ja metodistit puolestaan olivat yhtä kiivaita pyrkimyksessään osoittaa omat opinkappaleensa oikeiksi ja kaikkien muiden vääriksi.

  10  Tämän sanasodan ja mielipidetemmellyksen keskellä sanoin usein itselleni: Mitä on tehtävissä? Mitkä näistä kaikista ryhmäkunnista ovat aoikeassa, vai ovatko ne peräti kaikki väärässä? Jos jokin niistä on oikeassa, mikä se on ja kuinka saan tietää siitä?

  11  Kamppaillessani äärettömissä vaikeuksissa, jotka nämä uskonkiihkoilijoiden ryhmäkunnat olivat riitelyllään saaneet aikaan, luin eräänä päivänä Jaakobin kirjettä, ensimmäistä lukua ja viidettä jaetta, jossa lukee: Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta.

  12  Milloinkaan ei mikään kirjoitusten kohta ole tullut voimallisemmin ihmissydämeen kuin tämä silloin minun sydämeeni. Se tuntui käyvän hyvin voimakkaana sydämeni jokaiseen tunteeseen. Mietin sitä yhä uudestaan tietäen, että jos joku ihminen tarvitsi viisautta Jumalalta, niin minä, sillä en tiennyt, mitä tehdä, ja ellen saisi enemmän viisautta kuin minulla silloin oli, en koskaan saisikaan tietää, sillä eri lahkojen uskonnonopettajat aymmärsivät samat kirjoitusten kohdat niin eri tavoin, että se hävitti kaiken luottamuksen kysymyksen ratkaisemiseen bRaamattuun vetoamalla.

  13  Lopulta päädyin siihen tulokseen, että joko minun oli jäätävä pimeyteen ja ymmälle tai sitten minun oli tehtävä, niin kuin Jaakob neuvoo, eli pyydettävä Jumalalta. Lopulta päätin apyytää Jumalalta päätellen, että jos hän antaa viisautta niille, joilta puuttuu viisautta, ja antaa auliisti ja soimaamatta, minä saattaisin uskaltaa.

  14  Niinpä tämän päätökseni mukaan pyytää Jumalalta vetäydyin metsään yrittämään. Se oli kauniin, kirkkaan päivän aamuna aikaisin keväällä tuhatkahdeksansataakaksikymmentä. Yritin sitä ensimmäisen kerran elämässäni, sillä kaikkien huolieni keskellä en ollut vielä milloinkaan siihen mennessä yrittänyt arukoilla ääneen.

  15  Vetäydyttyäni paikalle, jonne olin edeltäkäsin aikonut mennä, katsottuani ympärilleni ja havaittuani olevani yksin polvistuin maahan ja aloin esittää sydämeni toiveita Jumalalle. Olin tuskin tehnyt niin, kun minuun kävi heti käsiksi jokin voima, joka valtasi minut kokonaan ja jolla oli sellainen hämmästyttävä vaikutus minuun, että se kahlitsi kieleni, niin etten voinut puhua. Synkkä pimeys tiheni ympärilläni, ja minusta tuntui hetken kuin olisin ollut tuomittu äkilliseen tuhoon.

  16  Mutta ponnistaessani kaikki voimani Jumalan avuksi ahuutamiseen, jotta hän vapauttaisi minut tämän vihollisen vallasta, joka oli käynyt minuun käsiksi, ja juuri sinä hetkenä, jona olin valmis vaipumaan epätoivoon ja antautumassa turmioon — eikä mihinkään kuviteltuun perikatoon vaan jonkun todellisen näkymättömästä maailmasta olevan olennon valtaan, olennon, jolla oli sellainen ihmeellinen voima, jollaista en ollut milloinkaan ennen tuntenut missään olennossa — juuri tämän suuren hädän hetkellä minä näin bvalopatsaan aivan pääni yläpuolella, caurinkoa kirkkaamman, ja se laskeutui vähitellen, kunnes se lankesi minuun.

  17  Heti sen ilmestyessä havaitsin itseni vapautetuksi minua kahlinneesta vihollisesta. Valon levätessä päälläni anäinbkahden Persoonan, joiden hohdetta ja ckirkkautta on mahdoton kuvata, seisovan yläpuolellani ilmassa. Toinen heistä puhui minulle kutsuen minua nimeltä ja sanoi osoittaen toista: Tämä on minun drakasePoikani. Kuule häntä!

  18  Aikomuksenani mennessäni akysymään Herralta oli saada tietää, mikä kaikista lahkoista oli oikeassa, jotta tietäisin, mihin liittyä. Sen tähden, heti kun hallitsin itseni, niin että pystyin puhumaan, kysyin Persoonilta, jotka seisoivat yläpuolellani valossa, mikä kaikista lahkoista oli oikeassa (sillä tähän mennessä mieleeni ei ollut tullut, että kaikki olisivat väärässä) ja mihin minun piti liittyä.

  19  Minulle vastattiin, etten saanut liittyä yhteenkään niistä, sillä ne olivat kaikki aväärässä; ja minulle puhuva Persoona sanoi, että kaikki niiden uskontunnustukset olivat iljettäviä hänen silmissään, että nämä julistajat olivat kaikki turmeltuneita, että ”he blähestyvät minua huulillaan, mutta heidän csydämensä on minusta kaukana; he opettavat oppeina dihmiskäskyjä, ja he ovat eulkonaisesti hurskaita mutta kieltävät uskon voiman”.

  20  Jälleen hän kielsi minua liittymästä mihinkään niistä; ja hän sanoi minulle monia muita asioita, joita en voi kirjoittaa tällä kertaa. Kun toinnuin ennalleni, havaitsin makaavani selälläni katsellen ylös taivaalle. Kun valo oli poistunut, olin voimaton; mutta toivuin pian jonkin verran ja menin kotiin. Ja kun nojasin takkaan, äiti kysyi, mikä minua vaivasi. Vastasin: ”Älä huoli, kaikki on hyvin — voin aivan hyvin.” Sitten sanoin äidilleni: ”Olen saanut tietää omalta osaltani, että presbyteriaanisuus ei ole totta.” Näyttää siltä kuin avastustaja olisi tiennyt sangen varhaisessa vaiheessa elämääni, että minun oli määrä osoittautua hänen valtakuntansa häiritsijäksi ja kiusaksi; minkäpä muun vuoksi pimeyden vallat olisivat yhdistyneet minua vastaan? Miksi bvastustus ja vaino, joka nousi minua vastaan melkeinpä lapsuudessani?

Muutamat saarnaajat ja muut uskonnon julistajat torjuvat kertomuksen ensimmäisestä näystä. Vainoa kasautuu Joseph Smithin päälle. Hän todistaa näyn todellisuudesta. (Jakeet 21–26.)

  21  Muutaman päivän kuluttua siitä, kun olin saanut tämän anäyn, satuin erään metodistisaarnaajan seuraan, joka oli sangen toimelias edellä mainitussa uskonnollisessa kuohunnassa; ja keskustellessani hänen kanssaan uskonnon asioista käytin hyväksi tilaisuutta kertoa hänelle saamastani näystä. Hämmästyin suuresti hänen käyttäytymistään; hän ei suhtautunut kertomaani ainoastaan kevyesti vaan sangen halveksuvasti ja sanoi sen kaiken olevan Perkeleestä, ettei näinä aikoina ollut mitään sellaista kuin bnäyt ja cilmoitukset, että kaikki sellainen oli lakannut apostolien mukana ja ettei niitä enää koskaan tulisi olemaankaan.

  22  Havaitsin kuitenkin pian, että kertomani oli herättänyt sangen paljon ennakkoluuloa minua vastaan uskonnon julistajien keskuudessa ja oli aiheena suureen avainoon, joka yhä yltyi; ja vaikka olin btuntematon poika, iältäni vasta neljäntoista ja viidentoista vuoden välillä, ja oloni elämässä sellaiset, että ne tekivät pojan merkityksettömäksi maailmassa, kuitenkin korkeassa asemassa olevat miehet kiinnittivät minuun riittävästi huomiota kiihottaakseen yleisen mielipiteen minua vastaan ja herättääkseen katkeran vainon; ja tämä oli yleistä kaikkien lahkojen keskuudessa — kaikki liittyivät yhteen vainotakseen minua.

  23  Se sai minut silloin ja on saanut monesti sen jälkeenkin pohtimaan vakavasti, kuinka perin outoa oli, että tuntematonta poikaa, iältään vähän yli neljätoistavuotiasta, ja myös sellaista poikaa, jonka osana oli välttämättä hankkia niukka toimeentulonsa jokapäiväisellä työllään, pidettäisiin riittävän tärkeänä henkilönä kiinnittämään aikakauden suosituimpien lahkojen mahtimiesten huomio itseensä ja sellaisella tavalla, joka herätti heissä mitä katkerimman vainon ja herjan hengen. Mutta outoa tai ei, niin oli, ja se oli minulle usein suuren surun aiheena.

  24  Mutta tosiasia kuitenkin oli, että olin nähnyt näyn. Olen ajatellut sen jälkeen, että minusta tuntui melkein samalta kuin aPaavalista, kun hän bpuolustautui kuningas Agrippan edessä ja kertoi näystä, jonka hän sai, kun hän näki valon ja kuuli äänen; mutta kuitenkin vain muutama uskoi häntä; toiset sanoivat häntä epärehelliseksi, toiset sanoivat häntä hulluksi; ja häntä pilkattiin ja herjattiin. Mutta kaikki tämä ei muuttanut hänen näkynsä todellisuutta. Hän oli nähnyt näyn, hän tiesi nähneensä, eikä kaikki vaino taivaan alla voinut sitä muuksi muuttaa; ja vaikka häntä vainottaisiin kuolemaan saakka, kuitenkin hän tiesi ja tietäisi viimeiseen hengenvetoonsa asti, että hän oli sekä nähnyt valon että kuullut äänen puhuvan hänelle, eikä koko maailma voinut saada häntä ajattelemaan tai uskomaan toisin.

  25  Niin oli minunkin laitani. Olin tosiaankin nähnyt valon, ja tuon valon keskellä näin kaksi aPersoonaa, ja he todella puhuivat minulle; ja vaikka minua vihattiin ja vainottiin siksi, että olin sanonut nähneeni näyn, se oli kuitenkin totta; ja kun minua vainottiin ja herjattiin ja minusta puhuttiin valheellisesti kaikkea pahaa, koska sellaista väitin, jouduin sanomaan sydämessäni: Miksi vainota minua totuuden kertomisen tähden? Olen todella nähnyt näyn; ja mikä minä olen vastustamaan Jumalaa, ja miksi maailma aikoo saada minut kieltämään sen, mitä olen todella nähnyt? Sillä minä olin nähnyt näyn; tiesin sen, ja minä tiesin, että Jumala tiesi sen, enkä voinut sitä bkieltää enkä uskaltanutkaan sitä tehdä; joka tapauksessa tiesin, että niin tehdessäni rikkoisin Jumalaa vastaan ja joutuisin tuomion alaiseksi.

  26  Olin nyt saanut mieleni tyydytetyksi, mitä tulee lahkojen maailmaan — ettei minun pitänyt liittyä mihinkään niistä, vaan että minun oli oltava edelleen niin kuin olin, kunnes saisin lisää ohjeita. Olin havainnut todeksi Jaakobin atodistuksen — että se, jolta puuttuu viisautta, saisi pyytää Jumalalta, niin hänelle annettaisiin eikä häntä soimattaisi.

Moroni ilmestyy Joseph Smithille. Josephin nimi tullaan tuntemaan hyvällä ja pahalla kaikkien kansakuntien keskuudessa. Moroni kertoo hänelle Mormonin kirjasta ja Herran tulevista tuomioista ja lainaa monia kirjoitusten kohtia. Kultalevyjen kätköpaikka ilmoitetaan. Moroni opettaa edelleen profeettaa. (Jakeet 27–54.)

  27  Harjoitin edelleen elämäni tavallisia ammatteja aina syyskuun kahdenteenkymmenenteenyhdenteen päivään tuhatkahdeksansataakaksikymmentäkolme saakka kokien kaiken aikaa ankaraa vainoa kaikenlaisten ihmisten käsissä, sekä uskonnollisten että uskonnottomien, koska vakuutin yhä, että olin nähnyt näyn.

  28  Sinä ajanjaksona, joka jäi näyn saamisen ja vuoden tuhatkahdeksansataakaksikymmentäkolme väliin — kun minua oli kielletty liittymästä mihinkään sen ajan uskonlahkoon ja olin vuosiltani hyvin nuori sekä niiden vainoama, joiden olisi pitänyt olla ystäviäni ja kohdella minua hyväntahtoisesti ja joiden, jos he luulivat minua johdetun harhaan, olisi pitänyt yrittää soveliaalla ja rakkaudellisella tavalla voittaa minut takaisin — olin alttiina kaikenkaltaisille akiusauksille; ja liikkuessani kaikenlaisessa seurassa lankesin usein moneen mielettömään hairahdukseen ja osoitin nuorukaisen heikkoutta sekä ihmisluonnon erehtyväisyyttä, jotka, ikävä sanoa, johtivat minut erilaisiin kiusauksiin, loukkaaviin Jumalan silmissä. Kun tämän tunnustan, kenenkään ei tarvitse luulla minun syyllistyneen mihinkään suuriin tai pahoihin synteihin. Taipumus tehdä sellaista ei ole koskaan kuulunut luontooni. Mutta minä syyllistyin kevytmielisyyteen, ja toisinaan liityin iloluontoiseen seuraan jne., mikä ei sopinut sellaiseen luonteeseen, joka miehen, jonka Jumala oli bkutsunut, niin kuin minut oli kutsuttu, kuului säilyttää. Mutta tämä ei näyttäne kovin kummalliselta kenestäkään, joka muistaa nuoruuteni ja tuntee synnynnäisen iloisen luonteenlaatuni.

  29  Näiden asioiden vuoksi tunsin itseni usein tuomituksi heikkouksieni ja vajavaisuuksieni tähden; ja silloin, edellä mainitun syyskuun kahdennenkymmenennenyhdennen päivän iltana, käytyäni yöksi vuoteeseen, antauduin arukoilemaan ja anomaan kaikkivaltiaalta Jumalalta anteeksiantoa kaikista synneistäni ja mielettömyyksistäni sekä vielä itselleni ilmoitusta, että tuntisin tilani ja asemani hänen edessänsä, sillä luotin täysin siihen, että saisin jumalallisen ilmoituksen, koska olin aikaisemminkin saanut.

  30  Ollessani näin huutamassa avuksi Jumalaa havaitsin huoneeseeni ilmestyvän valon, joka voimistui voimistumistaan, kunnes huone oli valoisampi kuin keskipäivällä, kun samassa vuoteeni viereen ilmestyi apersoona, joka seisoi ilmassa, sillä hänen jalkansa eivät koskettaneet lattiaa.

  31  Hänellä oli yllään häikäisevän avalkoinen väljä viitta. Se oli valkoisempi kuin mikään maanpäällinen, mitä olin milloinkaan nähnyt, enkä usko, että mikään maanpäällinen voitaisiinkaan tehdä niin tavattoman valkoiseksi ja loistavaksi. Hänen kätensä olivat paljaat, samoin hänen käsivartensa hieman ranteen yläpuolelle; niin myös hänen jalkansa olivat paljaat, kuten hänen säärensäkin olivat vähän nilkkojen yläpuolelle. Myös hänen päänsä ja kaulansa olivat paljaat. Saatoin havaita, ettei hänellä ollut yllään muuta vaatetta kuin tämä viitta, koska se oli auki, niin että saatoin nähdä hänen poveensa.

  32  Ei ainoastaan hänen viittansa ollut tavattoman valkoinen, vaan hänen koko olemuksensa oli kuvaamattoman akirkas, ja hänen kasvonsa olivat todella kuin bsalama. Huoneessa oli tavattoman valoisaa, muttei niin perin kirkasta kuin aivan hänen olemuksensa ympärillä. Kun ensi kerran katsoin häntä, cpelkäsin, mutta pian pelkoni väistyi.

  33  Hän kutsui minua animeltä ja sanoi minulle olevansa Jumalan edestä minulle lähetetty sanansaattaja ja että hänen nimensä on Moroni, että Jumalalla oli minulle työ tehtäväksi ja että nimeäni tultaisiin mainitsemaan hyvällä ja pahalla kaikkien kansakuntien, sukujen ja kielten keskuudessa, eli että siitä puhuttaisiin sekä hyvää että pahaa kaikkien ihmisten keskuudessa.

  34  Hän sanoi, että oli olemassa talteen pantu akirja, bkultalevyihin kirjoitettu, joka kertoi tämän mantereen muinaisista asukkaista ja mistä he olivat lähtöisin. Hän sanoi myös, että siihen sisältyi ikuisen evankeliumin ctäyteys sellaisena kuin Vapahtaja antoi sen muinaisille asukkaille;

  35  edelleen, että oli olemassa kaksi hopeakehyksiin kiinnitettyä kiveä — ja nämä arintakilpeen kiinnitetyt kivet muodostivat niin kutsutut burimin ja tummimin — levyjen mukana talletettuina; ja muinaisina eli entisinä aikoina näiden kivien hallussapitäjät ja käyttäjät olivat ”näkijöitä”; ja että Jumala oli valmistanut ne kirjan kääntämisen tarkoitusta varten.

  36  Kerrottuaan minulle nämä asiat hän alkoi lainata aVanhan testamentin profetioita. Ensiksi hän lainasi alkuosaa bMalakian kolmannesta luvusta; ja hän lainasi myös tuon luvun loppuosaa samasta profetiasta, vaikkakin poiketen vähän siitä, mitä meidän Raamatuissamme lukee. Sen sijaan että olisi lainannut yhdeksättätoista jaetta sellaisena kuin se on meidän kirjoissamme, hän lainasi sitä näin:

  37  Sillä katso, se a päivä tulee, joka b palaa kuin uuni, ja kaikki ylpeät, niin, ja kaikki jumalattomuuden tekijät palavat kuin c oljenkorret , sillä ne, jotka tulevat, polttavat heidät, sanoo Herra Sebaot, niin ettei siitä jää heille juurta eikä oksaa.

  38  Ja vielä, hän lainasi kahdettakymmenettäkolmatta jaetta näin: Katso, minä ilmoitan teille pappeuden profeetta Elian käden kautta ennen Herran suuren ja pelottavan päivän tuloa.

  39  Hän lainasi myös seuraavaa jaetta toisin: Ja hän istuttaa lasten sydämiin isille annetut alupaukset, ja lasten sydämet bkääntyvät heidän isiensä puoleen. Ellei niin tapahtuisi, koko maa hävitettäisiin täysin hänen tullessaan.

  40  Näiden lisäksi hän lainasi Jesajan yhdettätoista lukua ja sanoi sen olevan täyttymässä. Hän lainasi myös Apostolien tekojen kolmannen luvun kahdettakymmenettäkahdetta ja kahdettakymmenettäkolmatta jaetta tarkoin sellaisina kuin ne ovat meidän Uudessa testamentissamme. Hän sanoi, että tuo aprofeetta oli Kristus; mutta vielä ei ollut tullut päivä, jolloin ”ne, jotka eivät tahdo kuulla hänen ääntänsä, berotetaan pois kansan keskuudesta”, mutta pian se tulisi.

  41  Hän lainasi myös aJoelin kolmatta lukua ensimmäisestä jakeesta viimeiseen. Hän sanoi myös, ettei tämä ollut vielä täyttynyt mutta täyttyisi pian. Ja edelleen hän lausui, että bpakanat saisivat pian täyteyden. Hän lainasi monia muita kirjoitusten kohtia ja antoi monia selityksiä, joita ei voida tässä mainita.

  42  Vielä hän sanoi minulle, että kun saisin nuo levyt, joista hän oli puhunut — sillä aika, jolloin ne saataisiin, ei ollut vielä täyttynyt — minä en saisi näyttää niitä kenellekään, en myöskään rintakilpeä enkä siinä olevia urimia ja tummimia; ainoastaan niille, joille minun käskettäisiin näyttää ne; jos näyttäisin, minut hävitettäisiin. Hänen kertoessaan minulle levyistä amieleeni avautui näky, niin että saatoin nähdä paikan, johon levyt oli talletettu, ja sen niin selvästi ja tarkasti, että tunsin paikan käydessäni sillä.

  43  Tämän sanoman jälkeen näin valon huoneessa alkavan kokoontua aivan minulle puhuneen persoonan ympärille, ja sitä jatkui, kunnes huone jäi jälleen pimeäksi, paitsi aivan hänen ympäriltänsä, jolloin näin silmänräpäyksellisesti ikään kuin käytävän avautuvan suoraan ylös taivaaseen, ja hän nousi, kunnes hän hävisi kokonaan, ja huone jäi sellaiseksi kuin se oli ollut ennen tämän taivaallisen valon ilmestymistä.

  44  Makasin mietiskellen tätä merkillistä tapahtumaa ja ihmetellen suuresti sitä, mitä tämä epätavallinen sanansaattaja oli kertonut minulle, kun kesken amietiskelyni äkkiä havaitsin huoneeni alkavan valjeta uudelleen, ja hetkessä, kuten minusta tuntui, sama taivaallinen sanansaattaja oli jälleen vuoteeni vierellä.

  45  Hän aloitti ja kertoi uudestaan aivan samat asiat kuin ensimmäisellä käynnillään, ilman vähäisintäkään poikkeamaa; sen tehtyään hän ilmoitti minulle suurista tuomioista, jotka kohtaisivat maata nälänhädän, miekan ja ruttotaudin suurien hävitysten myötä, ja että nämä ankarat tuomiot kohtaisivat maata tämän sukupolven aikana. Nämä asiat kerrottuaan hän nousi jälleen ylös kuten oli tehnyt aikaisemminkin.

  46  Vaikutukset mieleeni olivat tähän mennessä olleet niin syvällisiä, että uni oli kaikonnut silmistäni ja makasin hämmästyksissäni sekä näkemäni että kuulemani vallassa. Mutta kuinka yllätyinkään, kun näin saman sanansaattajan jälleen vuoteeni vierellä ja kuulin hänen vielä kerran kertovan eli toistavan minulle samat asiat kuin aikaisemminkin; ja hän lisäsi varoituksen minulle, sanoen minulle, että aSaatana yrittäisi bkiusata minua (isäni perheen puutteenalaisten olojen tähden) ottamaan levyt tarkoituksena rikastua. Siitä hän kielsi minua sanoen, että kun saisin levyt, minulla ei saisi olla mielessäni muuta pyrkimystä kuin Jumalan kirkastaminen, eikä minulla saisi olla mitään muuta cvaikutinta kuin hänen valtakuntansa rakentaminen; muutoin en voisi saada niitä.

  47  Tämän kolmannen käynnin jälkeen hän nousi jälleen taivaaseen kuten ennenkin, ja minä jäin jälleen pohtimaan juuri kokemani eriskummallisuutta, kun kukko kiekui melkein heti taivaallisen sanansaattajan noustua luotani kolmannen kerran, ja havaitsin, että päivä alkoi sarastaa, niin että keskustelujemme oli täytynyt viedä koko tuo yö.

  48  Pian tämän jälkeen nousin vuoteestani ja, kuten tavallista, lähdin päivän välttämättömiin töihin; mutta kun yritin tehdä työtä kuten muulloinkin, havaitsin voimani niin huvenneiksi, että olin täysin kykenemätön. Isäni, joka työskenteli kanssani, havaitsi jonkin olevan minussa vialla ja käski minun mennä kotiin. Lähdin aikomuksenani mennä talolle, mutta yrittäessäni ylittää sen pellon aidan, jolla olimme, voimani pettivät kokonaan, ja vaivuin avuttomana maahan ja olin hetken aivan tietämätön kaikesta.

  49  Ensimmäinen asia, jonka saatan muistaa, oli ääni, joka puhui minulle kutsuen minua nimeltä. Nostin katseeni ja näin saman sanansaattajan seisovan pääni yläpuolella valon ympäröimänä kuten aikaisemminkin. Sitten hän taas kertoi minulle kaiken, mitä hän oli kertonut minulle edellisenä yönä, ja käski minun mennä aisäni luo ja kertoa hänelle näystä ja käskyistä, jotka olin saanut.

  50  Minä tottelin; palasin isäni luokse pellolle ja kerroin hänelle koko asian. Hän vastasi minulle, että se oli Jumalasta, ja käski minun mennä ja tehdä niin kuin sanansaattaja oli käskenyt. Lähdin pellolta ja menin paikalle, jossa sanansaattaja oli sanonut minulle levyjen olevan talletettuina; ja paikasta saamani näyn selvyyden vuoksi tunsin sen heti sille saavuttuani.

  51  Lähellä Manchesterin kylää Ontarion piirikunnassa New Yorkissa on huomattavan kokoinen akukkula ja korkein kaikista lähiseudulla. Tämän kukkulan länsilaidalla, lähellä lakea, huomattavan kokoisen kiven alla levyt olivat kivilokeroon talletettuina. Tämä kivi oli paksu ja kupera keskeltä päällyspuolta ja ohuempi reunoilta, niin että keskikohta oli näkyvissä maan pinnalla, mutta koko reuna oli maan peitossa.

  52  Poistettuani maan otin vivun, jonka panin kiven reunan alle, ja hieman ponnistamalla nostin sen ylös. Katsoin sisään ja näin siellä tosiaan alevyt, burimin ja tummimin sekä crintakilven, niin kuin sanansaattaja oli kertonut. Lokero, jossa ne olivat, oli muodostettu jonkinlaisella sementillä yhteen liitetyistä kivistä. Lokeron pohjalle oli pantu kaksi kiveä lokeron poikki, ja näiden kivien päällä olivat levyt ja niiden ohessa muut esineet.

  53  Yritin ottaa ne esiin, mutta sanansaattaja kielsi minua, ja minulle ilmoitettiin jälleen, ettei niiden julki tuomisen aika ollut vielä tullut eikä tulisikaan ennen kuin neljän vuoden kuluttua tuosta hetkestä; mutta hän sanoi minulle, että minun piti tulla tuolle paikalle tasan yhden vuoden kuluttua tuosta hetkestä ja että hän tapaisi minut siellä ja että minun pitäisi tehdä niin jatkuvasti, kunnes tulisi aika saada levyt.

  54  Sen mukaisesti, kuten minua oli käsketty, menin aina vuoden kuluttua ja tapasin siellä saman sanansaattajan joka kerta ja sain häneltä jokaisen keskustelumme aikana opetusta ja tietoa siitä, mitä Herra aikoi tehdä ja miten ja millä tavalla hänen avaltakuntaansa oli määrä johtaa viimeisinä aikoina.

Joseph Smith solmii avioliiton Emma Halen kanssa. Joseph saa kultalevyt Moronilta ja kääntää muutamia merkkejä. Martin Harris näyttää merkit ja käännöksen professori Anthonille, joka sanoo: ”En voi lukea sinetöityä kirjaa.” (Jakeet 55–65.)

  55  Koska isäni aineelliset olot olivat hyvin rajalliset, meidän oli välttämätöntä tehdä työtä käsillämme päiväpalkkalaisina ja muulla tavoin, kun saimme mahdollisuuden. Toisinaan olimme kotosalla, toisinaan muualla, ja lakkaamatta työtä tehden pystyimme hankkimaan riittävän toimeentulon.

  56  Vuonna 1823 isäni perhettä kohtasi suuri suru vanhimman veljeni aAlvinin kuollessa. Lokakuussa 1825 pestauduin Josiah Stoal -nimisen Chenangon piirikunnassa New Yorkin osavaltiossa asuvan vanhan herran palvelukseen. Hän oli kuullut jotakin hopeakaivoksesta, jonka espanjalaiset olisivat avanneet Harmonyssa Susquehannan piirikunnassa Pennsylvanian osavaltiossa, ja hän oli ennen pestautumistani hänen palvelukseensa suorittanut kaivauksia tarkoituksenaan, mikäli mahdollista, löytää kaivos. Mentyäni asumaan hänen luokseen hän vei minut ja muut työmiehensä kaivamaan hopeakaivoksen löytämiseksi, jossa työssä jatkoin lähes kuukauden ilman että yrityksellämme olisi ollut menestystä, ja lopulta sain vanhan herran taivutetuksi lopettamaan kaivaukset sen löytämiseksi. Tästä sai alkunsa sangen laajalle levinnyt puhe rahankaivajana olostani.

  57  Tässä työssä oloni ajaksi minut pantiin täysihoitoon sikäläisen herra Isaac Halen luokse; siellä näin ensi kerran vaimoni (hänen tyttärensä) aEmma Halen. Tammikuun 18. päivänä 1827 menimme naimisiin ollessani vielä herra Stoalin palveluksessa.

  58  Sen vuoksi että väitin edelleen nähneeni näyn, avaino seurasi minua yhä ja vaimoni isän perhe vastusti hyvin paljon naimisiinmenoamme. Siksi minun oli välttämätöntä viedä morsiameni muualle; niinpä lähdimme, ja meidät vihittiin rauhantuomari Tarbillin talossa South Bainbridgessa Chenangon piirikunnassa New Yorkissa. Heti naimisiin mentyäni lähdin herra Stoalin luota ja menin isäni kotiin ja tein hänen kanssaan maatöitä sen kauden.

  59  Vihdoin tuli levyjen, urimin ja tummimin sekä rintakilven saamisen aika. Syyskuun kahdentenakymmenentenäkahdentena päivänä tuhatkahdeksansataakaksikymmentäseitsemän, mentyäni kuten aina taas vuoden kuluttua paikalle, jossa ne olivat talletettuina, sama taivaallinen sanansaattaja antoi ne minulle tällaisin ohjein: että minä olisin niistä vastuussa; että jos huolimattomuuttani tai jonkin alaiminlyöntini tähden kadottaisin ne, minut erotettaisiin pois, mutta jos tekisin kaikkeni niiden bvarjelemiseksi, kunnes hän, sanansaattaja, tulisi hakemaan ne, ne olisivat turvassa.

  60  Pian ymmärsin syyn, miksi olin saanut niin ankarat ohjeet niiden turvassa pitämiseksi ja minkä vuoksi sanansaattaja oli sanonut, että kun olisin tehnyt, mitä kädestäni vaaditaan, hän tulisi hakemaan ne. Sillä tuskin tuli tunnetuksi, että ne olivat hallussani, kun ne yritettiin saada minulta mitä sitkeimmin ponnistuksin. Tuon aikeen vuoksi turvauduttiin kaikkiin kuviteltavissa oleviin juoniin. Vaino kävi entistä katkerammaksi ja ankarammaksi, ja joukolti ihmisiä oli jatkuvasti valppaana saadakseen ne minulta, mikäli mahdollista. Mutta Jumalan viisauden avulla ne pysyivät turvassa minun käsissäni, kunnes olin saanut niiden avulla päätökseen, mitä kädestäni vaadittiin. Kun sanansaattaja, kuten oli sovittu, tuli hakemaan niitä, luovutin ne hänelle; ja hänen hallussaan ne ovat vielä tänäkin päivänä, toukokuun toisena päivänä vuonna tuhatkahdeksansataakolmekymmentäkahdeksan.

  61  Kuitenkin kuohunta jatkui yhä, ja huhu tuhansine kielineen oli kaiken aikaa työssä levittäen valheita isäni perheestä ja minusta itsestäni. Jos kertoisin niistä tuhannennenkin osan, siitä täyttyisi kirjoja. Vaino kävi joka tapauksessa niin sietämättömäksi, että minun oli välttämätöntä lähteä Manchesterista ja mennä vaimoni kanssa Susquehannan piirikuntaan Pennsylvanian osavaltioon. Valmistautuessamme lähtemään — olimme hyvin köyhiä, ja vaino kohdistui meihin niin ankarana, ettei ollut todennäköistä, että koskaan muuta olisimmekaan — keskellä ahdinkojamme löysimme ystävän eräästä miehestä nimeltä aMartin Harris, joka tuli luoksemme ja antoi minulle viisikymmentä dollaria avuksi matkallemme. Herra Harris asui Palmyran kaupunkikunnassa Waynen piirikunnassa New Yorkin osavaltiossa ja oli kunnioitettu maanviljelijä.

  62  Tämän oikeaan aikaan tulleen avun turvin kykenin pääsemään perille määräpaikkaani Pennsylvaniaan; ja heti sinne saavuttuani ryhdyin jäljentämään levyistä kirjoitusmerkkejä. Jäljensin niitä huomattavan määrän, ja aurimin ja tummimin avulla käänsin niistä muutamia, ja tein sen vaimoni isän kotiin joulukuussa saapumiseni ja seuraavan helmikuun välisenä aikana.

  63  Jolloinkin tässä helmikuussa edellä mainittu herra Martin Harris tuli meidän luoksemme, sai kirjoitusmerkit, jotka olin jäljentänyt levyistä, ja lähti ne mukanaan New Yorkin kaupunkiin. Mitä tulee siihen, mitä hänelle ja kirjoitusmerkeille tapahtui, viittaan hänen omaan kertomukseensa tapahtumista, sellaisina kuin hän kertoi niistä minulle paluunsa jälkeen, ja se oli seuraava:

  64  ”Menin New Yorkin kaupunkiin ja esitin käännetyt kirjoitusmerkit käännöksineen professori Charles Anthonille, kirjallisista saavutuksistaan kuululle miehelle. Professori Anthon totesi, että käännös on oikea, oikeampi kuin mikään, mitä hän oli aikaisemmin nähnyt käännetyn egyptistä. Sitten näytin hänelle ne, joita ei ollut vielä käännetty, ja hän sanoi niiden olevan egyptiläisiä, kaldealaisia, assyrialaisia ja arabialaisia; ja hän sanoi niiden olevan oikeita kirjoitusmerkkejä. Hän antoi minulle todistuksen, joka todistaisi Palmyran asukkaille, että ne olivat oikeita kirjoitusmerkkejä ja että niiden merkkien käännös, jotka oli käännetty, oli myös oikea. Otin todistuksen ja panin sen taskuuni, ja olin juuri lähtemässä talosta, kun herra Anthon kutsui minut takaisin ja kysyi minulta, kuinka nuori mies sai tietää, että kultalevyt olivat paikassa, josta hän ne löysi. Vastasin, että Jumalan enkeli oli ilmoittanut sen hänelle.

  65  Silloin hän sanoi minulle: ‘Antakaapas minun katsoa tuota todistusta.’ Niinpä otin sen taskustani ja annoin sen hänelle, jolloin hän otti sen ja repi palasiksi ja sanoi, ettei nykyisin ole mitään sellaista kuin aenkelien palvelus ja että jos toisin levyt hänelle, hän kääntäisi ne. Ilmoitin hänelle, että osa levyistä oli bsinetöity ja että minua on kielletty tuomasta niitä. Hän vastasi: ‘En voi lukea sinetöityä kirjaa.’ Lähdin hänen luotaan ja menin tohtori Mitchellin luo, joka vahvisti, mitä professori Anthon oli sanonut, mitä tulee niin kirjoitusmerkkeihin kuin käännökseenkin.”

 

• • • •

Oliver Cowdery palvelee kirjurina Mormonin kirjaa käännettäessä. Joseph ja Oliver saavat Aaronin pappeuden Johannes Kastajalta. Heidät kastetaan ja asetetaan, ja he saavat profetian hengen. (Jakeet 66–75.)

  66  aOliver Cowdery tuli kotiini huhtikuun 5. päivänä 1829, mitä ennen en ollut koskaan nähnyt häntä. Hän sanoi minulle, että koska hän oli opettanut koulua isäni asuinpaikan lähistöllä ja koska isäni oli yksi niistä, jotka lähettivät lapsensa kouluun, hän meni joksikin aikaa täysihoitoon hänen taloonsa, ja hänen siellä ollessaan perhe kertoi hänelle, kuinka olin saanut levyt, ja niinpä hän oli tullut kysymään minulta.

  67  Kaksi päivää herra Cowderyn saapumisen jälkeen (se oli huhtikuun 7. päivänä) aloin kääntää Mormonin kirjaa, ja hän ryhtyi kirjurikseni.

 

• • • •

  68  Jatkoimme yhä käännöstyötä, kun seuraavassa kuussa (toukokuussa 1829) menimme eräänä päivänä metsään rukoillaksemme ja kysyäksemme Herralta akasteestabsyntien anteeksisaamiseksi, josta olimme havainneet mainitun levyjen käännöksessä. Ollessamme näin rukoilemassa ja huutamassa avuksi Herraa csanansaattaja taivaasta laskeutui dvalopilven sisässä, ja pantuaan ekätensä päällemme hän fasetti meidät sanoen:

  69  Teille, palvelustovereilleni, minä Messiaan nimessä annan Aaronin pappeuden, joka pitää hallussaan enkelien palveluksen ja parannuksen evankeliumin sekä syntien anteeksisaamiseksi suoritettavan upotuskasteen avaimet; eikä tätä enää milloinkaan oteta pois maan päältä, kunnes Leevin pojat uhraavat jälleen uhrin Herralle vanhurskaasti.

  70  Hän sanoi, ettei tällä Aaronin pappeudella ollut valtuutta kätten päällepanemiseen Pyhän Hengen alahjan antamiseksi, mutta että tämä annettaisiin meille tämän jälkeen; ja hän käski meidän mennä ja ottaa kaste ja antoi meille ohjeet, että minun tuli kastaa Oliver Cowdery ja että sen jälkeen hänen tuli kastaa minut.

  71  Sen mukaisesti me menimme ja otimme kasteen. Minä kastoin ensin hänet, ja hän kastoi sen jälkeen minut — minkä jälkeen minä panin käteni hänen päänsä päälle ja asetin hänet Aaronin pappeuteen, ja sen jälkeen hän pani kätensä minun päälleni ja asetti minut samaan pappeuteen — sillä niin meitä oli käsketty.*

  72  Luonamme tällöin käynyt ja pappeuden meille antanut sanansaattaja sanoi, että hänen nimensä oli Johannes, sama, jota kutsutaan aJohannes Kastajaksi Uudessa testamentissa, ja että hän toimi bPietarin, cJaakobin ja dJohanneksen käskystä, joilla oli hallussaan eMelkisedekin pappeuden favaimet, mikä pappeus, hän sanoi, suotaisiin aikanaan meille, ja että minua tuli kutsua kirkon ensimmäiseksi gvanhimmaksi ja häntä (Oliver Cowderya) toiseksi. Asettamisemme tämän sanansaattajan käden alla ja kastamisemme tapahtuivat toukokuun viidentenätoista päivänä 1829.

  73  Heti vedestä noustuamme, sen jälkeen kun meidät oli kastettu, saimme suuria ja kirkkaudellisia siunauksia taivaalliselta Isältämme. Tuskin olin kastanut Oliver Cowderyn, kun aPyhä Henki laskeutui hänen päällensä ja hän nousi ja bprofetoi monia asioita, jotka tapahtuisivat pian. Ja jälleen, niin pian kuin hän oli kastanut minut, minäkin sain profetian hengen, jolloin nousin ja profetoin tämän kirkon kasvusta ja monista muista kirkkoon liittyvistä asioista sekä tästä ihmislasten sukupolvesta. Me olimme täynnä Pyhää Henkeä ja riemuitsimme pelastuksemme Jumalasta.

  74  Kun mielemme oli nyt valaistu, kirjoitukset alkoivat avautua aymmärryksellemme ja niiden hämärien kohtien btodellinen merkitys ja tarkoitus paljastua meille tavalla, joka ei ollut koskaan aikaisemmin ollut tavoitettavissamme ja jota emme olleet milloinkaan ennen ajatelleetkaan. Samalla meidän oli pakko pitää salassa ne seikat, että olimme saaneet pappeuden ja ottaneet kasteen, sen vainon hengen vuoksi, jota oli jo ilmennyt naapuristossa.

  75  Meitä oli uhattu väkivallalla aika ajoin, ja tämänkin olivat tehneet uskonnon julistajat. Ja heidän aikeensa käydä joukolla kimppuumme estyivät ainoastaan vaimoni isän perheen vaikutusvallalla (jumalallisesta kaitselmuksesta), perheen, joka oli tullut erittäin ystävälliseksi minua kohtaan ja joka vastusti väkivaltaa ja halusi, että minun sallittaisiin jatkaa käännöstyötä keskeytyksettä, ja tarjosi ja lupasi meille sen tähden suojaa kaikkia laittomuuksia vastaan, sikäli kuin se heistä riippui.

 * *Oliver Cowdery kuvailee näitä tapahtumia näin: ”Nämä olivat aikoja, jotka eivät unohdu milloinkaan — istuminen kuuntelemassa taivaan innoituksen ohjaamaa ääntä herätti äärimmäisen kiitollisuudentunteen tässä rinnassa. Kirjoitin keskeytyksettä jatkuvasti päivästä päivään sanoja, jotka tulivat hänen suustaan, kun hän käänsi urimin ja tummimin, eli niin kuin nefiläiset olisivat sanoneet, ‘kääntäjien’, avulla historiaa eli aikakirjaa, jota kutsutaan ‘Mormonin kirjaksi’.

  Huomion kiinnittäminen edes muutamin sanoin Mormonin ja hänen uskollisen poikansa Moronin esittämään mielenkiintoiseen kertomukseen taivaalle kerran rakkaasta ja suositusta kansasta ei vastaisi tämänhetkistä aikomustani; siksi jätän tämän johonkin tulevaan aikaan, ja kuten sanoin johdannossa, siirryn suoraan eräisiin harvoihin tapahtumiin, jotka liittyvät välittömästi tämän kirkon syntyyn ja jotka kiinnostanevat niitä tuhansia, jotka ovat astuneet esiin uskonkiihkoilijoiden vihaisten katseiden ja teeskentelijöiden herjausten keskellä ja ottaneet vastaan Kristuksen evankeliumin.

  Eivät ketkään tervejärkiset ihmiset voisi kääntää ja kirjoittaa nefiläisille Vapahtajan suusta annettuja ohjeita täsmällisestä tavasta, jolla ihmisten tulisi rakentaa Hänen kirkkoaan, ja etenkin turmeluksen levitettyä epävarmuutta kaikkiin ihmisten keskuudessa käytettyihin muotoihin ja järjestelmiin, haluamatta etuoikeutta osoittaa sydämen alttiutta tulemalla haudatuiksi vetiseen hautaan, vastata ‘hyvällä omallatunnolla Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksen kautta’.

  Kirjoitettuani kertomuksen, joka oli annettu Vapahtajan opetustyöstä Jaakobin jälkeläisten jäännökselle tällä mantereella, oli helppoa nähdä, kuten profeetta sanoi olevan, että pimeys peitti maan ja synkeys ihmisten mielet. Enemmän mietiskeltyäni oli yhtä helppo nähdä, että suuren uskontoa koskevan kiistelyn ja metelin keskellä kenelläkään ei ollut valtuutta Jumalalta hallita evankeliumin toimituksia. Sillä saatettaisiin kysyä, onko sellaisilla ihmisillä, jotka kieltävät ilmoitukset, valtuus hallita Kristuksen nimessä, kun todistus Hänestä ei ole vähäisempi kuin profetian henki ja Hänen uskontonsa on kaikkina maailman aikoina, jolloin Hänellä on ollut kansa maan päällä, perustunut ja rakentunut välittömille ilmoituksille ja ollut niiden varassa. Jos nämä tosiasiat olivat sellaisten ihmisten hautaamia ja huolellisesti kätkemiä, joiden juoni olisi ollut vaarassa, jos se olisi paljastunut ihmisten tarkasteltavaksi, ne eivät olleet enää meille; ja me ainoastaan odotimme annettavaksi käskyn: ‘Nouskaa ja ottakaa kaste.’

  Tätä ei tarvinnut kauan toivoa, ennen kuin se toteutui. Herra, jolla on runsaasti armoa ja joka vastaa aina auliisti nöyrien jatkuvaan rukoukseen, alentui ilmoittamaan meille tahtonsa, kun me olimme kääntyneet hänen puoleensa palavalla tavalla syrjässä ihmisten asuinsijoista. Yhtäkkiä, ikään kuin keskeltä iankaikkisuutta, Lunastajan ääni puhui rauhaa meille, samalla kun väliverho avattiin ja Jumalan enkeli laskeutui alas kirkkauteen puettuna ja antoi innokkaasti odotetun sanoman sekä parannuksen evankeliumin avaimet. Mikä ilo! Mikä ihme! Mikä hämmästys! Maailman ollessa kärsimyksen ja hämmennyksen vallassa — miljoonien haparoidessa kuin sokeat seinää ja kaikkien ihmisten ollessa epävarmuudessa yhtenä massana silmämme näkivät, korvamme kuulivat ikään kuin ‘kirkkaassa päivänvalossa’; niin, vieläpä valossa, joka häikäisi enemmän kuin toukokuinen auringonpaiste, joka silloin loi loistoaan luonnon kasvoille! Sitten hänen äänensä, joskin lempeä, tunkeutui ytimeen, ja hänen sanansa: ‘Olen palvelustoverinne’ karkottivat kaiken pelon. Me kuuntelimme, me katselimme, me ihailimme! Se oli enkelin ääni kirkkaudesta, se oli sanoma Korkeimmalta! Ja kuullessamme riemuitsimme hänen rakkautensa sytyttäessä sielumme ja meidän kietoutuessamme Kaikkivaltiaan näkyyn! Missä oli sijaa epäilylle? Ei missään; epävarmuus oli kaikonnut, epäilys oli vaipunut ollakseen enää nousematta, samalla kun sepitelmät ja petos olivat paenneet iäksi!

  Mutta, rakas veli, ajattele, ajattele vielä hetkinen, mikä ilo täytti sydämemme ja kuinka hämmästyneinä me polvistuimmekaan (sillä kukapa ei olisi polvistunut sellaisen siunauksen saadessaan), kun me saimme hänen kätensä alla pyhän pappeuden hänen sanoessaan: ‘Teille, palvelustovereilleni, minä Messiaan nimessä annan tämän pappeuden ja tämän valtuuden, jotka jäävät maan päälle, niin että Leevin pojat voivat vielä uhrata uhrin Herralle vanhurskaasti!’

  En yritä maalata teille tämän sydämen tunteita enkä sitä ylhäistä kauneutta ja kirkkautta, joka ympäröi meidät tuossa tilaisuudessa; mutta uskokaa minua, kun sanon, ettei maa eivätkä ihmiset pysty aikojen kaunopuheisuuden myötä aluksikaan käyttämään kieltä niin kiintoisalla ja ylevällä tavalla kuin tämä pyhä persoona. Ei; eikä tällä maalla ole voimaa antaa iloa, suoda rauhaa tai käsittää sitä viisautta, joka sisältyi jokaiseen lauseeseen, kun ne annettiin Pyhän Hengen voimasta! Ihminen voi pettää kanssaihmisiään, petos voi seurata petosta, ja Pahan lapsilla voi olla voima vietellä mielettömiä ja oppimattomia, kunnes mikään muu kuin sepitelmät ei ole enemmistön ravintona, ja valheen hedelmät vievät virrassaan ailahtelevaiset hautaan. Mutta yksi hänen rakkautensa sormen kosketus, niin, yksi kirkkauden säde ylemmästä maailmasta, tai yksi sana Vapahtajan suusta, iankaikkisuuden huomasta, tekee sen kaiken mitättömäksi ja pyyhkii sen ikiajoiksi mielestä. Varmuus siitä, että olimme enkelin edessä, varmuus siitä, että me kuulimme Jeesuksen äänen, ja tahraton totuus sen virratessa puhtaasta persoonasta Jumalan tahdon ohjaamana on minulle sanoin kuvaamatonta, ja tulen aina katsomaan tätä Vapahtajan hyvyyden ilmaisua ihmetellen ja kiitollisena, niin kauan kuin minun sallitaan viipyä; ja niissä huoneissa, joissa täydellisyys asuu ja jonne synti ei milloinkaan pääse, toivon palvelevani Jumalaa sinä päivänä, joka ei milloinkaan pääty.” — Messenger and Advocate, 1. vuosikerta (lokakuu 1834), s. 14–16.