Veljeni, lähetyssaarnaaja

Perheeni – vanhempani, veljeni ja minä – valmistautui pitkään siihen, että veljeni voisi palvella lähetystyössä. Aina kun puhuimme hänen lähetyssaarnaajaksi tulemisestaan, sanoin hänelle leikilläni, etten kaipaisi häntä ja että olisin iloinen saadessani olla yksin.

Viimein tuli päivä, jolloin hän lähetti lähetystyöpaperinsa. Hän oli yrittänyt menestyä koulussa, ja olimme kaikki tehneet ahkerasti työtä säästääksemme rahaa hänen lähetystyötään varten.

Eräänä päivänä vaarnanjohtaja soitti meille ja sanoi, että kutsu oli saapunut. Veljeni päätti avata kirjeen kotona päivällisen jälkeen. Hänet kutsuttiin palvelemaan Méxicon itäisellä lähetyskentällä.

Pian sen jälkeen veimme hänet lentokentälle ja sanoimme hyvästit. Kotimatkalla äitini ei pystynyt lopettamaan itkuaan, mutta minä en itkenyt. Mutta vain kaksi tuntia myöhemmin ollessani huoneessa, joka oli ollut veljeni ja minun yhteinen, tajusin yhtäkkiä, etten näkisi häntä pitkään aikaan. Silloin minä olin se, joka ei pystynyt lopettamaan itkuaan, joten minä vain itkin itkemistäni. Vanhempani halasivat ja lohduttivat minua, ja tunsimme kaikki suurta iloa ja suurta surua samanaikaisesti.

Siitä päivästä alkaen olen rukoillut taivaallista Isää ja pyytänyt Häntä pitämään huolta veljestäni, kun tämä on lähetystyössä.

Veljeni opetti minulle, että minunkin täytyy valmistautua lähetystyöhön. Minun täytyy olla kelvollinen saamaan pappeus, käydä seminaaria ja saavuttaa Velvollisuus Jumalaa kohtaan -ohjelman tavoitteet. Hän opetti minua tekemään työtä ja säästämään rahaa, lukemaan pyhiä kirjoituksia ja olemaan kuuliainen johtajilleni.

Minäkin haluan palvella lähetystyössä, niin että muut ihmiset voivat saada evankeliumin siunaukset ja tietää, että se on totta.