2014
Ikuisesti vapaita toimimaan omasta puolestaan
Marraskuu 2014


Ikuisesti vapaita toimimaan omasta puolestaan

On Jumalan tahto, että me olemme vapaita ihmisiä ja kykenemme sekä ajallisesti että hengellisesti saavuttamaan kaiken, mikä meille on mahdollista.

William Shakespearen näytelmässä Kuningas Henrik Viides on yöllinen kohtaus Englannin sotilaiden leirissä Agincourtissa juuri ennen taistelua Ranskan armeijaa vastaan. Hämärässä valossa ja osittain naamioituneena kuningas Henrik kulkee tunnistamattomana sotilaidensa joukossa. Hän puhuu heidän kanssaan yrittäen arvioida miesluvultaan huomattavasti vähäisempien joukkojensa taistelutahtoa, ja koska he eivät tajua, kuka hän on, he puhuvat suoraan. Yhdessä keskustelussa he pohdiskelevat sitä, kenen – kuninkaan vai kunkin yksittäisen sotilaan – on vastuu siitä, mitä miehille taistelussa tapahtuu.

Yhdessä vaiheessa kuningas Henrik julistaa: ”Minä luulen, etten voisi missään niin tyytyväisenä kuolla kuin kuninkaan seurassa, kun hänen asiansa on oikea.”

Michael Williams vastaa: ”Se on enemmän, kuin mitä me tiedämme.”

Hänen toverinsa on samaa mieltä: ”Niin, tai enemmän kuin mitä meidän on lupa tiedustella, sillä me tiedämme kyllin, kun tiedämme että olemme kuninkaan alamaiset. Jos hänen asiansa on väärä, niin kuuliaisuutemme kuningasta kohtaan puhdistaa meidät kaikesta syystä.”

Williams lisää: ”Vaan jos asia ei ole hyvä, niin on kuninkaan itsensä raskas tili tehtävä.”

Ei ole mikään ihme, että kuningas Henrik on eri mieltä. ”Jokaisen alamaisen velvollisuus on kuninkaan käytettävänä, mutta jokaisen alamaisen sielu on hänen omassa hallussaan.”1

Shakespeare ei yritä ratkaista tätä kysymystä näytelmässä, ja tavalla tai toisella se on kysymys, josta väitellään edelleen meidänkin aikanamme – kenen on vastuu siitä, mitä elämässämme tapahtuu?

Kun jotakin pahaa tapahtuu, ihmisillä on taipumus syyttää muita tai jopa Jumalaa. Joskus herää tunne omista oikeuksista, ja ihmiset tai ryhmät pyrkivät siirtämään vastuun hyvinvoinnistaan muille ihmisille tai valtiovallalle. Hengellisten asioiden ollessa kyseessä jotkut otaksuvat, ettei ihmisen tarvitse pyrkiä henkilökohtaiseen vanhurskauteen – koska Jumala rakastaa meitä ja pelastaa meidät ”sellaisina kuin olemme”.

Mutta Jumalan tarkoituksena on, että Hänen lastensa tulee toimia sen moraalisen tahdonvapauden mukaan, jonka Hän on antanut heille, ”niin että jokainen voi olla vastuussa omista synneistään tuomiopäivänä”2. Hänen suunnitelmansa ja tahtonsa on, että meillä on oman elämämme tapahtumien päätöksenteossa päärooli. Jumala ei elä meidän elämäämme meidän puolestamme eikä Hän ohjaile meitä aivan kuin olisimme Hänen sätkynukkejaan, niin kuin Lusifer kerran ehdotti tekevänsä. Eivätkä Jumalan profeetat toimi ”sätkynukkemestarin” roolissa Hänen sijastaan. Brigham Young on sanonut: ”En toivo kenenkään myöhempien aikojen pyhän tässä maailmassa tai taivaassa olevan tyytyväinen mihinkään, mitä teen, ellei Herran Jeesuksen Kristuksen Henki, ilmoituksen henki, tee heitä tyytyväisiksi. Toivon heidän tietävän itse ja ymmärtävän itse.”3

Jumala ei siis pelasta meitä ”sellaisina kuin olemme” ensinnäkään siksi, että me olemme saastaisia ”sellaisina kuin olemme”, eikä mikään saastainen voi asua Hänen edessään, ”sillä, Aadamin kielellä, Pyhyyden Ihminen on hänen nimensä, ja hänen Ainosyntyisensä nimi on [Pyhyyden] Ihmisen Poika”4. Ja toiseksi, Jumala ei muuta meitä joksikin sellaiseksi, mitä me emme ole teoillamme valinneet. Hän todella rakastaa meitä, ja koska Hän rakastaa meitä, Hän ei pakota eikä hylkää meitä. Sen sijaan Hän auttaa ja ohjaa meitä. Tosiaankin, todellinen ilmaus Jumalan rakkaudesta ovat Hänen käskynsä.

Meidän tulee riemuita (ja me riemuitsemmekin) Jumalan säätämästä suunnitelmasta, joka sallii meidän tehdä valintoja, jotta voimme toimia omasta puolestamme ja kokea seuraukset, tai kuten se pyhissä kirjoituksissa ilmaistaan, ”[maistaa] karvaan, jotta [tietäisimme] antaa arvon hyvälle”5. Me olemme ikuisesti kiitollisia siitä, että Vapahtajan sovitus voitti perisynnin, jotta me voimme syntyä tähän maailmaan saamatta kuitenkaan rangaistusta Aadamin rikkomuksesta.6 Koska meidät on siten lunastettu lankeemuksesta, me aloitamme elämän viattomina Jumalan edessä ja meistä tulee ”ikuisesti vapaita, niin että [me erotamme] hyvän pahasta, toimimaan omasta [puolestamme] eikä olemaan toiminnan kohteita”7. Me voimme valita, millaisiksi ihmisiksi haluamme tulla, ja Jumalan avulla meistä voi tulla sellaisia kuin Hän on.8

Jeesuksen Kristuksen evankeliumi avaa tien siihen, mitä meistä voi tulla. Jeesuksen Kristuksen sovituksen ja Hänen armonsa ansiosta se, ettemme kykene kuolevaisuudessa elämään selestisen lain mukaan täydellisesti ja johdonmukaisesti, voidaan pyyhkiä pois, ja meille annetaan kyky omaksua Kristuksen kaltainen luonne. Oikeudenmukaisuus vaatii kuitenkin, ettei mitään tällaista tapahdu, ellemme ole halukkaita suostumaan ja osallistumaan siihen. Näin on ollut aina. Se, että edes olemme maan päällä fyysisinä olentoina, on seurausta meidän itse kunkin tekemästä valinnasta olla mukana Isämme suunnitelmassa.9 Näin pelastus ei todellakaan tule jumalallisen oikun seurauksena eikä se myöskään tapahdu pelkästään Jumalan tahdosta.10

Oikeudenmukaisuus on olennainen Jumalan ominaisuus. Me voimme uskoa Jumalaan, koska Hän on täysin luotettava. Pyhissä kirjoituksissa opetetaan, että ”Jumala ei vaella mutkaisia polkuja, eikä hän käänny oikealle eikä vasemmalle, eikä hän poikkea siitä, mitä hän on sanonut. Sen tähden hänen polkunsa ovat suoria ja hänen kulkunsa on yhtä iankaikkista kiertokulkua.”11 Niissä opetetaan myös, ”ettei Jumala erottele ihmisiä”12. Me turvaamme oikeudenmukaisuuden jumalalliseen ominaisuuteen, joka tuo uskoa, luottamusta ja toivoa.

Mutta koska Jumala on täydellisen oikeudenmukainen, on joitakin asioita, joita Hän ei voi tehdä. Hän ei voi mielivaltaisesti pelastaa toisia ja rangaista toisia. Hän ei ”voi suvaita syntiä vähäisimmässäkään määrin”13. Hän ei voi antaa armon ryöstää oikeudenmukaisuudelta.14

Vakuuttava todiste Jumalan oikeudenmukaisuudesta on se, että Hän on luonut sen vastapariksi armon periaatteen. Koska Hän on oikeudenmukainen, Hän laati keinon, jolla armo voi hoitaa korvaamattoman tehtävänsä iankaikkisessa päämäärässämme. Siksi ”oikeudenmukaisuus esittää kaikki vaatimuksensa, ja myös armo vaatii itselleen kaiken, mikä on sen omaa”15.

Me tiedämme, että Hänen, ”joka ei syntiä tehnyt ja johon [Isä on] mieltynyt”, kärsimyksensä, kuolemansa ja verensä, ”joka vuodatettiin”16, tyydyttää oikeudenmukaisuuden vaatimukset, suo armoa ja lunastaa meidät17. Siitä huolimatta, ”oikeudenmukaisuuden mukaisesti lunastussuunnitelmaa ei voitu toteuttaa, paitsi sillä ehdolla, että ihmiset tekevät parannuksen18. Juuri parannuksenteon vaatimus ja mahdollisuus sallii armon tehdä työnsä oikeudenmukaisuutta loukkaamatta.

Kristus kuoli paitsi pelastaakseen valikoimatta kaikki myös tarjotakseen parannuksenteon mahdollisuuden. Me turvaamme parannuksenteossa ”täysin hänen ansioihinsa, joka on voimallinen pelastamaan”19, mutta parannuksen tekeminen on muuttumista, jota itse haluamme. Kun Jumala siis tekee parannuksenteosta armon lahjan saamisen ehdon, Hän suo meille mahdollisuuden säilyttää vastuun itsestämme. Parannuksenteko kunnioittaa ja tukee moraalista tahdonvapauttamme: ”Näin armo voi tyydyttää oikeudenmukaisuuden vaatimukset ja sulkee heidät turvallisten käsivarsien suojaan, kun se, joka ei osoita parannukseen johtavaa uskoa, on koko oikeudenmukaisuuden vaatimusten lain alainen; sen tähden suuri ja iankaikkinen lunastussuunnitelma toteutuu vain sen kohdalla, jolla on parannukseen johtava usko.”20

On eri asia ymmärtää väärin Jumalan oikeudenmukaisuus ja armo, ja kokonaan toinen kieltää Jumalan olemassaolo tai ylivaltius, mutta kumpikin johtaa siihen, että saavutamme vähemmän – joskus huomattavasti vähemmän – kuin sen, mihin meillä olisi Jumalan avulla täydet mahdollisuudet. Jumala, joka ei vaadi mitään, vastaa käytännössä Jumalaa, jota ei ole olemassa. Maailma ilman Jumalaa – elävää Jumalaa, joka säätää moraalilakeja lastensa ohjaamiseksi ja täydellisiksi tekemiseksi – on myös maailma, jossa ei ole lopullista totuutta eikä oikeudenmukaisuutta. Se on maailma, jossa moraalinen relativismi hallitsee suvereenisti.

Relativismi tarkoittaa sitä, että jokainen ihminen on oman itsensä korkein auktoriteetti. Tätä filosofiaa kannattavia on tietysti muitakin kuin ne, jotka kieltävät Jumalan. Jotkut, jotka uskovat Jumalaan, uskovat silti, että he päättävät itse, kukin tahollaan, mikä on oikein ja väärin. Yksi nuori aikuinen ilmaisi sen tällä tavoin: ”En usko voivani sanoa, että hindulaisuus on väärässä tai katolilaisuus on väärässä tai episkopaalisuus on väärässä – mielestäni se vain riippuu siitä, mihin uskoo. – – En usko, että on olemassa oikeaa ja väärää.”21 Toinen, kun häneltä kysyttiin hänen uskonnollisten käsitystensä perustaa, vastasi: ”Se olen minä itse – siihen se lopulta päätyy. Tarkoitan, että kuinka kellään voisi olla määräysvaltaa siihen, mitä joku uskoo?”22

Niille, jotka uskovat, että mikä tahansa tai kaikki voisi olla totta, julistus objektiivisesta, varmasta ja universaalista totuudesta tuntuu pakottamiselta – ”Minua ei pitäisi pakottaa uskomaan, että jokin sellainen, mistä en pidä, on totta.” Mutta se ei muuta todellisuutta. Se, ettei pidä painovoimasta, ei estä ihmistä putoamasta, jos hän hyppää alas kalliolta. Sama pätee iankaikkiseen lakiin ja oikeudenmukaisuuteen. Vapautta ei saa vastustamalla sitä vaan käyttämällä sitä. Se on olennaista Jumalan omalle voimalle. Ellei olisi varmojen ja muuttumattomien totuuksien todellisuutta, tahdonvapauden lahja olisi merkityksetön, koska emme pystyisi milloinkaan ennakoimaan ja tavoittelemaan toimiemme seurauksia. Lehi ilmaisi sen näin: ”Jos te sanotte, että ei ole olemassa lakia, teidän täytyy sanoa myös, ettei ole olemassa syntiä. Jos te sanotte, että ei ole olemassa syntiä, teidän täytyy sanoa myös, ettei ole olemassa vanhurskautta. Ja ellei ole vanhurskautta, ei ole myöskään onnea. Ja ellei ole vanhurskautta eikä onnea, ei ole myöskään rangaistusta eikä kurjuutta. Ja ellei näitä ole, ei ole olemassa Jumalaa. Ja ellei ole olemassa Jumalaa, ei ole meitäkään, eikä maata, sillä mitään ei olisi voitu luoda, ei toimimaan eikä toiminnan kohteeksi; niinpä kaiken olisi täytynyt hävitä olemattomiin.”23

Sekä ajallisissa että hengellisissä asioissa mahdollisuus omaksua henkilökohtainen vastuu on Jumalan antama lahja. Ilman sitä emme pysty saavuttamaan kaikkea, mikä meille Jumalan tyttärinä ja poikina on mahdollista. Henkilökohtaisesta vastuullisuudesta tulee sekä oikeus että velvollisuus, jota meidän täytyy jatkuvasti puolustaa, koska sitä vastaan on hyökätty luomista edeltävästä ajasta asti. Meidän täytyy puolustaa vastuullisuutta niitä ihmisiä ja ohjelmia vastaan, jotka (joskus mitä parhain tarkoitusperin) haluavat tehdä meistä riippuvaisia itsestään. Ja meidän täytyy suojella sitä omilta taipumuksiltamme välttää työtä, jota vaaditaan taitojen, kykyjen ja Kristuksen kaltaisen luonteen kehittymiseen.

Kerrotaan tarinaa miehestä, jota ei kerta kaikkiaan huvittanut tehdä töitä. Hän halusi, että hänen jokaisesta tarpeestaan huolehdittaisiin. Hänen mielestään kirkko tai valtio tai molemmat olivat hänelle velkaa hänen elantonsa, koska hän oli maksanut veronsa ja kymmenyksensä. Hänellä ei ollut mitään syötävää, mutta hän kieltäytyi tekemästä työtä huolehtiakseen itsestään. Epätoivoissaan ja vastenmielisyyttä tuntien ne, jotka olivat yrittäneet auttaa häntä, tulivat siihen tulokseen, että koska hän ei eväänsäkään liikauttanut itsensä elättämiseksi, he voisivat yhtä hyvin viedä hänet hautausmaalle ja antaa hänen kuolla sinne. Matkalla hautausmaalle yksi mies sanoi: ”Emme voi tehdä tätä. Minulla on vähän maissia, jonka annan hänelle.”

Niinpä he selittivät tämän miehelle, joka kysyi: ”Onko siitä poistettu kuoret?”

He vastasivat: ”Ei.”

”No sitten”, mies sanoi, ”jatkakaa matkaa.”

On Jumalan tahto, että me olemme vapaita ihmisiä ja kykenemme sekä ajallisesti että hengellisesti saavuttamaan kaiken, mikä meille on mahdollista, että me olemme vapaita köyhyyden ja synnin orjuuden nöyryyttävistä rajoituksista, että me nautimme itsetunnosta ja riippumattomuudesta, että me olemme kaikessa valmistautuneet liittymään Hänen seuraansa Hänen selestisessä valtakunnassaan.

Minulla ei ole mitään harhaluuloa siitä, että voisimme saavuttaa sen kaiken pelkästään omalla työllämme ilman Hänen hyvin olennaista ja jatkuvaa apuaan. ”Me tiedämme, että armosta me pelastumme kaiken sen jälkeen, mitä voimme tehdä.”24 Eikä meidän tarvitse saavuttaa jotakin kyvykkyyden tai hyvyyden vähimmäistasoa, ennen kuin Jumala auttaa – me voimme saada jumalallista apua jokaisen päivän jokaisena hetkenä, olimmepa kuuliaisuuden polulla missä vaiheessa hyvänsä. Mutta minä tiedän, että vaikka haluammekin Hänen apuaan, meidän täytyy itse ponnistella, tehdä parannusta ja valita Jumala, jotta Hän voi toimia elämässämme oikeudenmukaisuuden ja tahdonvapauden mukaisesti. Pyydän yksinkertaisesti meitä kantamaan vastuun ja ryhtymään työhön, jotta meillä olisi jotakin, missä Jumala voi meitä auttaa.

Todistan, että Isä Jumala elää, että Hänen Poikansa Jeesus Kristus on meidän Lunastajamme ja että Pyhä Henki on kanssamme. Heidän halunsa auttaa meitä on varma, ja Heidän kykynsä tehdä niin on ääretön. Herätkäämme ja nouskaamme tomusta, ”jotta iankaikkisen Isän liitot, jotka hän on tehnyt [meidän kanssamme], toteutuisivat”25. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.