Perhejulistus NOUSEE kulttuurissamme vallitsevan HÄMMENNYKSEN YLÄPUOLELLE

Ihmiskunnan vanhimmalla, toivotuimmalla kertomuksella on tuttu juoni: poika tapaa tytön, he rakastuvat, solmivat avioliiton, saavat lapsia ja – toivottavasti – elävät onnellisina elämänsä loppuun asti. Tuo yleismaailmallinen rakkauskertomus on niin keskeinen suuressa onnensuunnitelmassa, että se alkoi Aadamista ja Eevasta, ja useimmille kirkon jäsenille se opastaa elämäämme kuin Pohjantähti.

Ihmisten välisen rakkauden ja perheeseen kuulumisen tuoma ilo antaa meille toivoa, tarkoituksen ja halun elää parempaa elämää. Se saa meidät haikailemaan päivää, jolloin otamme rakkaimpiamme kädestä ja astumme yhdessä Herran eteen. Siellä me syleilemme rakkaitamme ja pysymme heidän luonaan aina, emmekä ”joudu milloinkaan lähtemään sieltä” (Ilm. 3:12).

Monien vuosien ajan yhteiskunta yleisesti tuki tätä luontaista halua kuulua yhteen. Tietenkin perheillä oli ongelmia, mutta useimmat ihmiset uskoivat silti, että avioliiton solmiminen muodosti suhteellisen pysyvän perheyksikön. Ja nuo solmimiset pitivät yhteiskunnallisen kudelmamme koossa, kun ”[sydämet olivat] yhteen liittyneinä ykseydessä ja rakkaudessa” (Moosia 18:21).

Viimeisimpien sukupolvien aikana tuo kudelma on kuitenkin yhä enenevässä määrin rispaantunut joutuessamme kokemaan sen, mitä jotkut kirjoittajat kutsuvat ”avioliiton romahtamiseksi”⁴. Monet kirkkoon kuulumattomat ihmiset eivät enää pidä avioliittoa pitkäaikaisten sitoumusten lähteenä. Sen sijaan he pitävät nykyään avioliittoa ja jopa lasten hankkimista väliaikaisina henkilökohtaisina valintamahdollisuuksina. Pysyvä sitoutuminen avioliittoon ja vanhemmuuteen ovat silti kuin loimilangat yhteiskunnallisen kudelmamme kuviossa. Loimilankojen rispaantuessa koko kudelma voi purkautua ja voimme hukata yleismaailmallisen rakkauskertomuksen juonen.

Olen seurannut tätä purkautumista omakohtaisesti isänä, kirkon jäsenenä sekä perheoikeuteen erikoistuneena opettajana. 1960-luvulta alkaen kansalaisoikeusliike synnytti uusia oikeudellisia teorioita tasa-arvosta, yksilön oikeuksista sekä vapaudesta. Näiden aatteiden avulla Yhdysvallat alkoi päästä irti kiusallisesta rotusyrjinnän historiastaan. Ne ovat auttaneet maata myös vähentämään naisiin kohdistuvaa syrjintää. Tällainen suoja syrjintää vastaan kuuluu jokaisen kansalaisen henkilökohtaisiin etuihin.

Jotkin juridisen luokittelun muodot ovat kuitenkin hyödyllisiä. Esimerkiksi laki ”erottelee” lasten oikeuksia heidän edukseen heidän ikänsä perusteella – he eivät saa äänestää, ajaa autoa tai allekirjoittaa sitovia sopimuksia. Ja he saavat monivuotisen ilmaisen koulutuksen. Nämä lait suojelevat lapsia ja yhteiskuntaa niiltä vaikutuksilta, jotka aiheutuvat lasten puutteellisista kyvyistä, samalla kun ne valmistavat heitä tulemaan vastuullisiksi aikuisiksi.

Lait ovat antaneet etuoikeutetun aseman myös avioliittoon ja sukulaisuuteen perustuville ihmissuhteille – ei siksi, että ne syrjisivät naimattomia ja sukuun kuulumattomia ihmisiä, vaan siksi, että ne kannustaisivat biologisia vanhempia solmimaan keskenään avioliiton ja kasvattamaan omia vakaita lapsiaan, jotka ovat avaintekijä vakaassa ja kestävässä yhteiskunnassa. Sellaiset lait ilmaisevat siten yhteisön yhteiskunnallisia tavoitteita, jotka koskevat heidän lapsiaan sekä yhteisön omaa vahvuutta ja jatkuvuutta tulevaisuudessa.

Historiallisesti laeilla on ylläpidetty toimivaa tasapainoa yhteiskunnallisten ja henkilökohtaisten etujen välillä, koska kummallakin osatekijällä on merkittävä rooli tervehenkisessä yhteiskunnassa. Kuitenkin 1960- ja 1970-luvuilla Yhdysvaltain oikeusistuimissa alettiin tulkita perheoikeutta tavoilla, jotka antoivat henkilökohtaisille eduille paljon suuremman painon kuin yhteiskunnallisille eduille, mikä kaatoi oikeudellisen ja yhteiskunnallisen järjestelmän tasapainon. Tämä muutos on ollut vain osa Amerikan perheoikeuden muutosta – suurinta kulttuurin muutosta 500 vuoteen, mikä on tapahtunut asenteissa avioliittoa ja perhe-elämää kohtaan. Havainnollistan tätä muutosta muutamilla esimerkeillä Yhdysvaltain lakisäännöksistä, vaikka useimpien kehittyneiden maiden lait ovatkin seuranneet samanlaista suuntausta.

Kuva

A black family in Ghana.

Lyhyesti sanottuna asianajajat ovat alkaneet käyttää tehokkaita yksilöllisen vapauden aatteita haastaakseen lakeja, jotka ovat pitkään tukeneet lasten ja yhteiskunnan etuja vakaissa perherakenteissa. Oikeusistuimet ja lainsäädäntöelimet ovat hyväksyneet monia näistä yksilöllisyyttä korostavista aatteista silloinkin, kun ne ovat haitanneet laajempia yhteiskunnallisia etuja. Esimerkiksi Kaliforniassa alettiin vuonna 1968 myöntää avioeroja ilman nimettyä syytä, ja käytäntö levisi joka puolelle Yhdysvaltoja. Se, ettei eron syytä enää nimetty, muutti merkittävästi ihmisten ajatuksia avioliitosta. Aiempien avioerolakien aikana naimisissa olevat ihmiset eivät noin vain voineet päättää avioerosta; heidän täytyi sen sijaan todistaa, että aviopuoliso oli toiminut väärin puolisoaan kohtaan, esimerkiksi tehnyt aviorikoksen tai käyttäytynyt väkivaltaisesti. Siihen aikaan ainoastaan yhteiskunnallisia etuja edustava tuomari saattoi päättää, oliko avioero tarpeeksi oikeutettu, jotta se voittaisi avioliiton jatkumista puoltavat yhteiskunnalliset hyödyt.

Ajatuksessa avioerosta ilman nimettyä syytä oli alun perin kunnioitettavat tavoitteet. Se lisäsi avioeron perustaksi avioliiton lopullisen hajoamisen, henkilökohtaisista syistä riippumatta – mikä yksinkertaisti avioeroprosessia. Teoriassa vain tuomari, joka yhä edusti yhteiskunnallisia etuja, saattoi päättää, milloin avioliitto oli ajautunut pisteeseen, jolloin sen katsottiin lopullisesti hajonneen. Käytännössä kuitenkin perheoikeuden tuomarit taipuivat pariskunnan henkilökohtaisten mielipiteiden edessä ja lopulta vapauttivat avioliiton päättymistä haluavan puolison.

Nämä oikeudelliset muutokset nopeuttivat suurempaa kulttuuriin liittyvää suuntausta, jossa avioliittoa ei enää pidetty suhteellisen pysyvänä yhteiskunnallisena instituutiona vaan väliaikaisena, yksityisenä ihmissuhteena, jonka saattoi halutessaan purkaa – ilman että pohdittaisiin vakavasti sitä, kuinka avioero vahingoittaa lapsia saati yhteiskuntaa. Ennen pitkää tuomarien epäilykset yhteiskunnan oikeudesta valvoa vihkivalojen noudattamista antoivat aviopareille sen väärän käsityksen, ettei heidän henkilökohtaisilla lupauksillaan ollut suurtakaan yhteiskunnallista tai moraalista arvoa. Niinpä nykyään, kun avioliiton sitoumukset häiritsevät henkilökohtaisia mieltymyksiä, ihmiset ovat taipuvaisempia lähtemään omille teilleen. He pitävät avioliittoa ”sitoumuksena ilman sitoutumista”, mitä tuolla ristiriitaisuudella sitten tarkoitetaankaan.

Näitä uusia asenteita heijastaen tuomioistuimet laajensivat naimattomien isien oikeuksia vanhemmuuteen ja alkoivat antaa lasten huoltajuus- ja adoptio-oikeuksia naimattomille henkilöille. Tämä kiskoi juurineen sen kauan vallinneen etuuden, jonka perheoikeus oli antanut, siinä missä se oli mahdollista, biologiselle perheelle, jossa oli kaksi keskenään naimisissa olevaa vanhempaa. Sekä kokemus että yhteiskuntatieteellinen tutkimus ovat selvästi osoittaneet – ja osoittavat edelleen – että perhe, jonka johdossa ovat naimisissa olevat biologiset vanhemmat, tarjoaa lähes aina parhaan ympäristön lasten kasvattamiselle. Mutta ajan myötä naimattomien vanhempien tapaukset ovat johtaneet siihen, että avoliittojen sekä avioliiton ulkopuolella syntyneiden lasten määrä on noussut pilviin.

Lisäksi vuonna 1973 Yhdysvaltain korkein oikeus myönsi yksittäisille naisille oikeuden päättää abortista, mikä kumosi pitkään vallinneet kulttuuriin liittyvät käsitykset yhteiskunnallisista eduista. Ne koskivat syntymättömiä lapsia sekä valittuja lainsäätäjiä, jotka olivat siihen asti tehneet päätöksen siinä merkittävässä kysymyksessä, milloin elämä saa alkunsa.

Puhuminen avioerosta ilman nimettyä eron syytä johtaa loogisesti lyhyeen kommenttiin samaa sukupuolta olevien avioliitosta. Tästä on tullut vaikea ja kiperä aihe, mutta huomattakoon, että vielä 17 vuotta sitten yksikään valtio maailmassa ei ollut laillistanut avioliittoa samaa sukupuolta olevien välillä. Miten tämä ajatus samaa sukupuolta olevien avioliitosta sattuikin leimahtamaan kansainväliselle areenalle juuri silloin, kun historiallinen käsitys avioliitosta oli menettänyt niin paljon julkista arvostusta neljän edellisen vuosikymmenen aikana?

Yksi todennäköinen vastaus on se, että Yhdysvaltain ensimmäisessä samaa sukupuolta olevien avioliittoa kannattavassa tapauksessa vuonna 2001 mainittu ”henkilökohtaisen vapauden” teoria yksinkertaisesti laajensi samaa yksilöllistä lainopillista käsitystä, joka oli mahdollistanut avioeron ilman nimettyä syytä. Kun oikeusistuin tukee yksilön oikeutta lopettaa avioliitto sen yhteiskunnallisista vaikutuksista riippumatta (kuten voi tapahtua avioerossa ilman nimettyä syytä), tuon periaatteen voidaan myös nähdä tukevan yksilön oikeutta aloittaa avioliitto sen yhteiskunnallisista seurauksista riippumatta (kuten voi tapahtua samaa sukupuolta olevien avioliitossa).

Toisin sanoen, kun ihmiset pitävät miehen ja naisen välistä avioliittoa ainoastaan henkilökohtaisen mieltymyksen mukaisena asiana eivätkä yhteiskunnassa avainasemassa olevana yhteiskunnallisena instituutiona, ei ole ihme, että monet sanovat nykyään samaa sukupuolta olevien avioliitosta, että yksittäisten ihmisten täytyy olla vapaita solmimaan avioliitto oman valintansa mukaan. Juuri niin voi tapahtua, kun unohdamme yhteiskunnan avioliittoa ja lapsia koskevat tavoitteet. Selvästikin Jumala rakastaa kaikkia lapsiaan ja odottaa meidän olevan myötätuntoisia ja suvaitsevia toisiamme kohtaan – huolimatta toisten ihmisten yksityisestä käyttäytymisestä, jota emme ehkä ymmärrä. On kuitenkin aivan eri asia tukea tai edistää sellaista käytöstä muuttamalla lainopillista käsitettä – avioliittoa – jonka historiallisena tarkoituksena on ollut edistää yhteiskunnan etuja niin että biologiset vanhemmat kasvattaisivat omia lapsiaan vakaassa kodissa.

Kuva

A family in Brazil are reading a church manual together

Kun Yhdysvaltain korkein oikeus teki 26. kesäkuuta 2015 päätöksen, että osavaltion lait eivät voi ”estää samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkimistä”, se nojautui muiden lainopillisten teorioiden ohella henkilökohtaisen itsemääräämisoikeuden teoriaan. Näin ollen samaa sukupuolta olevien välinen avioliitto on nyt laillinen kaikissa Yhdysvaltain osavaltioissa.

Merkittävää on kuitenkin myös, että oikeuden enemmistön mielipide ”tähdensi, että uskonnot ja ne, jotka noudattavat uskonnollisia oppeja, voivat edelleenkin puolustaa äärimmäisen vilpittömällä vakaumuksella sitä, että jumalallisten sääntöjen mukaan samaa sukupuolta olevien välistä avioliittoa ei tule suvaita. Perustuslain ensimmäinen lisäys varmistaa, että uskonnolliset organisaatiot ja henkilöt saavat asianmukaisen suojan pyrkiessään opettamaan periaatteita, jotka ovat hyvin tyydytystä tuottavia ja keskeisiä heidän elämälleen ja uskolleen sekä heidän omalle syvälle halulleen pitää perheen rakenne sellaisena, jota he ovat kauan kunnioittaneet. Sama koskee niitä, jotka vastustavat samaa sukupuolta olevien välistä avioliittoa muista syistä.”⁵

Ajatellaanpa sitä, miten nämä muutokset vaikuttavat avioliittoon ja lapsiin. Vuodesta 1965 lähtien avioerojen määrä Yhdysvalloissa on enemmän kuin kaksinkertaistunut, vaikka se onkin alentunut jonkin verran viime vuosina – osittain siksi, että avoliittojen määrä on lisääntynyt noin 15-kertaiseksi, eivätkä avoparien lukuisat eroamiset näy avioerotilastoissa. Nykyään noin puolet kaikista ensimmäisistä avioliitoista päättyy avioeroon; toisista avioliitoista noin 60 prosenttia. Yhdysvalloissa avioeroja tapahtuu eniten maailmassa.⁶

Nykyään Yhdysvalloissa 40 prosenttia lapsista syntyy naimattomille vanhemmille. Vuonna 1960 tuo lukumäärä oli 5 prosenttia.⁷ Noin 50 prosenttia nykyajan teini-ikäisistä on sitä mieltä, että lasten saaminen avioliiton ulkopuolella on ”varteenotettava elämäntapa”⁸. Yksinhuoltajaperheiden lasten prosentuaalinen osuus on vuodesta 1960 nelinkertaistunut 8 prosentista 31 prosenttiin.⁹ Avoliitto edeltää nykyään yli puolta Yhdysvalloissa solmituista avioliitoista.¹⁰ Se, mikä oli erittäin epänormaalia 1960-luvulla, on nykyään normaalia.

Euroopassa 80 prosenttia ihmisistä hyväksyy nykyään avoliiton. Joillakin alueilla Skandinaviassa 82 prosenttia ensimmäisistä lapsista syntyy avioliiton ulkopuolella.¹¹ Kun asuimme vastikään Saksassa, huomasimme, että monille eurooppalaisille avioliitto on lakannut olemasta. Kuten eräs ranskalainen kirjoittaja on ilmaissut asian, avioliitto on ”menettänyt taikansa nuorten parissa”, jotka yhä enenevässä määrin ajattelevat, että ”rakkaus on loppujen lopuksi yksityisasia, jossa ei ole sijaa” yhteiskunnan mielipiteille heidän avioliitostaan tai lapsistaan.¹²

Joka tapauksessa eronneiden tai naimattomien vanhempien lapsilla on noin kolme kertaa enemmän vakavia käyttäytymiseen, tunne-elämään tai kehitykseen liittyviä ongelmia kuin lapsilla, joiden perheessä on kaksi vanhempaa. Jokaisella lasten hyvinvointia arvioivalla mittarilla nämä lapset ovat paljon huonommassa asemassa. Ja kun lapset ovat häiriintyneitä, yhteiskuntakin häiriintyy. Oheisena on esimerkkejä tästä häiriintymisestä. Myönnettäköön kuitenkin, että joillakin tällaisten yleisten suuntausten osatekijöillä voi olla useampia syitä. Viiden edellisen vuosikymmenen aikana:

Köyhät ovat irrottaneet vanhemmuuden avioliitosta, ja taloudellisesti menestyvät räjäyttävät avioliittonsa taivaan tuuliin, jos se ei heidän mielestään olekaan enää mukavaa.”¹⁴

Kuva

Worldwide Church, Costa Rica

Vasemmalla: valokuvakuvitus Janae Bingham

Yksi rispaantunut kultainen lanka purkautuvassa yhteiskunnallisessa kudelmassa heijastaa ongelman ydintä: lapsia – omaa lihaamme ja luutamme. Jälkeläisiin – lapsiin, lisääntymiseen ja kiintymyksen iankaikkisiin siteisiin – liittyy jotakin todellista, jopa pyhää, joka kaikuu syvällä yhteisen muistimme mystisissä sävelissä.

Lasten ja vanhempien välinen side merkitsee niin paljon, että Jumala lähetti Elian vuonna 1836 kääntämään isien sydämet lasten puoleen ja lasten sydämet isien puoleen. Jos nuo sydämet eivät kääntyisi, Hän sanoi, että ”koko maata [lyötäisiin] kirouksella” ja se ”hävitettäisiin täysin” ennen kuin Kristus tulee jälleen (OL 110:15; JS–H 39; ks. myös Mal. 3:24). Nykypäivän maailmassa nuo sydämet näyttävät kyllä kääntyvän – mutta pois päin toisistaan eivätkä toistensa puoleen.

Elämmekö me jo kirouksen aikaa? Kenties. Tämän ajan lapsia (ja sen tähden yhteiskuntaa – maailmaa) todellakin ”hävitetään” (väheksytään, pidetään hyödyttöminä, hylätään) jokaisen tässä käsitellyn ongelman myötä.

Oppi on selkeä – ja sitä tukevat vuosikausien tutkimukset. Meidän ei ole tarpeen palata menneiden aikojen perheoikeuteen, mutta jos vain välittäisimme lapsistamme ja heidän tulevaisuudestaan enemmän, ihmiset solmisivat avioliiton ennen lasten saamista. He tekisivät enemmän uhrauksia – paljon enemmän – pysyäkseen naimisissa. Lapsia kasvattaisivat, mikäli mahdollista, heidän biologiset vanhempansa. Ihannetilanteessa ei olisi valikoivia abortteja eikä avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia. Tarvitaan tietenkin poikkeuksiakin – jotkin avioerot ovat perusteltuja, ja adoptio on usein taivaan lahja. Vuoden 1995 perhejulistuksessa asia ilmaistaan periaatteessa kuitenkin täydellisesti: ”Lapsilla on oikeus syntyä avioliitossa ja saada kasvatuksensa sellaiselta isältä ja äidiltä, jotka pitävät avioliittolupaukset kunniassa olemalla täysin uskollisia.”¹⁵

Mutta meitä vaivaa yhteinen muistinmenetys. Me emme kuuntele noita iankaikkisen tai edes viimeaikaisen muistin mystisiä säveliä. Onnellisuutemme vihollinen haluaa vakuuttaa meille, että perheenjäsenten välisen kiintymyksen pyhät, pitkäaikaiset siteet ovat rajoittavia, vaikka itse asiassa mitkään ihmissuhteet eivät ole sitä vapauttavampia.

Hyvän avioliiton rakentaminen ei ole helppoa. Sen ei ole tarkoituskaan olla helppoa. Mutta kun hämmentynyt kulttuuri saa meidät hämmentymään avioliiton tarkoituksesta, saatamme aivan liian pian antaa periksi toistemme ja itsemme suhteen. Silti evankeliumin iankaikkinen näkökulma, niin kuin sitä opetetaan pyhissä kirjoituksissa ja temppelissä, voi auttaa meitä nousemaan nykyajan avioliittoon liittyvän kaaoksen yläpuolelle, kunnes omasta avioliitostamme tulee kaikkein tyydyttävin ja pyhittävin – joskin myös vaativin – kokemus elämässämme.