Instituutti on meitä varten
Kuinka kirkon uskontoinstituutti voi siunata sinun elämääsi?
Meillä on paljon haasteita. Jotkut meistä ovat opiskelijoita. Jotkut tekevät työssä pitkää päivää. Jotkut meistä ovat kaukana ystävistä ja perheestä, tai meillä on vastuita, jotka painavat meitä raskaasti. Jotkut meistä yrittävät sopeutua lähetystyön jälkeiseen elämään tai ovat juuri saaneet lukion päättötodistuksen eivätkä ole varmoja siitä, mitä seuraavaksi tapahtuu.
Vaistonvaraisesti ei ehkä tulisi mieleen lisätä kaiken muun päälle vielä instituuttia. Monet meistä ovat miettineet kerran jos toisenkin: Voiko instituutti todella auttaa minua?
Vastaus on kyllä.
Tuhannet nuoret aikuiset ympäri maailman – monet heistä samankaltaisissa tilanteissa kuin sinä – saavat instituutissa voimaa, tukea, ystäviä ja hengellistä rikkautta. Seuraavassa on vain kaksi esimerkkiä uskomattomista nuorista aikuisista, jotka kaikista haasteistaan huolimatta tietävät, että instituutti on heitä varten.
Instituutti tekee hyvää sydämelle
Aricin tarina, Toronto, Ontario, Kanada
Aric (kuvassa ylhäällä oikealla) suorittaa tohtorin tutkintoa Toronton yliopistossa tehden työtä sydänsolujen ja regeneratiivisen lääketieteen alalla.
Kuvaillessaan tutkimustyötään hän selittää: ”Tietyntyyppiset kantasolut voivat muuttua kehossa miksi tahansa. Voimme panna kantasoluja petrimaljaan ja kasvattaa niistä sydänsolun. Kahden viikon kuluttua ne alkavat sykkiä itsekseen. Sitten käytämme niitä eri sairauksien mallintamiseen ja eri lääkkeiden testaamiseen. Tavoitteenani on kasvattaa jonakin päivänä tällaisissa laboratorio-oloissa sydän.”
Aric koki oman sydämenmuutoksensa lähetystyössään Belo Horizontessa Brasiliassa. ”Kun palvelin lähetystyössä, opin kuuntelemaan ja seuraamaan Henkeä. Se auttoi minua oppimaan, kuinka tulee opiskella ja kuinka soveltaa oppimaani omaan elämääni.” Hän muuttui niin paljon, että kotiinpaluu arvelutti häntä. ”En oikein tiennyt, kuinka toimia tai mitä tehdä”, hän myöntää. ”Minun oli opittava toimimaan tietyissä tilanteissa uudella tavalla. Instituutissa käyminen auttoi minua.”
Instituutin sosiaalinen verkosto on tärkeä Aricille. ”Olen pystynyt ystävystymään sellaisten ihmisten kanssa, jotka tarvitsivat ystäviä. Olen pystynyt lohduttamaan ihmisiä, kun he ovat tarvinneet lohdutusta. Minulle on tärkeää auttaa muita, mutta minulle on myös tärkeää tuntea kokevani vastaavaa muiden taholta.”
Hän vitsailee siitä, miten kauan hän on käynyt instituutissa, mutta hän jatkaa käymistä. ”Joka kerta kun menen, tunnen siellä vallitsevan Hengen. Ja se auttaa minua olemaan parempi ihminen, pysymään hyvissä paikoissa ja tekemään työni hyvin.”
Aric vertaa toisiinsa työtään ja instituuttia. ”Jos panee solun hyvään ympäristöön, niin solun sisällä tapahtuu muutoksia, jotka tekevät siitä vastaanottavaisemman niille myönteisille muutoksille eli niille myönteisille signaaleille, joita haluamme sille antaa. Ajan kuluessa solu muuttuu – se muuttaa muotoaan paremmaksi, itseään suuremmaksi. Minusta se on hyvin, hyvin erityistä. Jos asetun itse oikeanlaiseen ympäristöön, niin minusta tulee vastaanottavaisempi näille elämän hengellisille asioille ja vähemmän vastaanottavainen niille kielteisille vaikutuksille, joita maailmassa tapahtuu.”
Hän sanoo vielä: ”Jumala on todellinen. Se on jotakin sellaista, mitä tunnen syvällä sisimmässäni. En ole aina tuntenut elämässäni Hänen rakkauttaan. Olen alkanut oivaltaa, että se johtui tekemistäni valinnoista. Ymmärrän, että Hän on valmis auttamaan minua, että Hän todella haluaa minun olevan paras oma itseni.”
Instituutti auttaa minua muistamaan Kristuksen
Veronican tarina, Madrid, Espanja
Kun Veronica (kuvassa alla) oli 17-vuotias, hänen kaksoissiskonsa kuoli hänen syliinsä. Kolme vuotta siskon kuoleman jälkeen, kun Veronica oli omillaan ja kamppaili elämässään, hän alkoi käydä kävelyillä selvitelläkseen surun tunteitaan. Hän oli aina uskonut Jumalaan, joten yhtenä päivänä kävellessään hän rukoili: ”Herra, miksi teet tämän kaiken minulle?”
Samassa hän kohotti katseensa ja näki MAP-kirkon rakennuksen, jonka ohi hän oli aina kulkenut. Nähdessään sen kunnolla ensimmäisen kerran hän kiinnostui, meni sisään ja esittäytyi kahdelle sisarlähetyssaarnaajalle, jotka opettivat häntä myöhemmin samalla viikolla.
Veronica kertoo, että sen ensimmäisen oppitunnin jälkeen ”nousin ja sanoin heille: ’Te olette kaikki hulluja’, ja lähdin pois”. Hän ei halunnut olla missään tekemisissä opetettujen asioiden kanssa, mutta ennen pitkää hän alkoi tulla toisiin ajatuksiin.
”Se taisi olla ensimmäinen kerta, kun rukoilin todella paljon. Tuntui kuin Jumala olisi sanonut minulle: ’Minä lähetän sinulle tämän tilaisuuden, jotta voit oppia tuntemaan minut paremmin. Etkö sinä halua sitä?’”
Hän päätti, että hän todella halusi sitä. Vaikka hän menetti evankeliumin vuoksi asuntonsa ja työpaikkansa, hän meni kasteelle. Ja vaikka hänen elämänsä oli edelleen toisinaan vaikeaa, hän turvasi Herraan. ”Ennen kuin tiesin mitään kirkosta, itkin tai suutuin, ellen tiennyt, kuinka maksaisin vuokrani. Mutta nyt tiedän, että Herra valmistaa keinon.”
Patriarkallisessa siunauksessa Veronicalle sanottiin, että hän palvelisi lähetystyössä, mutta hänellä ei ollut hameita eikä keinoa ostaa niitä. Eräs seitsemänkymmenen koorumin jäsen oli vaimonsa kanssa käymässä alueella, ja he kuulivat hänen tarpeistaan. Vaimo oli tuntenut innoitusta pakata ylimääräisiä hameita matkalle ja antoi monia niistä Veronicalle. Hän myös kannusti Veronicaa osallistumaan instituuttiin. Kun Veronican piispa käynnisti instituuttiohjelman heidän alueellaan, Veronica alkoi käydä siellä säännöllisesti.
Instituutti on tuonut hänelle rauhaa ja onnea. ”Taidan pitää instituutissa eniten siitä, että viikolla meillä on paljon erilaisia tehtäviä hoidettavana. Meillä on sunnuntait, jolloin uudistamme liittomme taivaallisen Isän kanssa. Mutta mitä meillä on maanantaisin, tiistaisin, keskiviikkoisin, torstaisin ja perjantaisin? Olen kiitollinen siitä, että meillä on instituutti ainakin kerran viikossa, koska se on keino muistaa Jeesus Kristus. Instituutti on yksi tapa, jolla Hän auttaa minua edistymään.”
Ja Veronica tosiaan pääsi palvelemaan lähetystyössä. Lokakuussa 2016 hän lähti palvelemaan Osornon lähetyskentälle Chileen.
Hän sanoo: ”Tiedän, että olen täällä tänään Hänen ansiostaan. Tiedän, että Hän on valmistanut täydellisen suunnitelman meitä jokaista varten. Hän antaa meille tilaisuuksia koko elämämme ajan. Voin tuntea Hänen rakkautensa joka päivä, vaikka kysynkin toisinaan: ’Isä, miksi tämä tapahtuu minulle?’ Mutta ennen kuin nukahdan, Hän vastaa: ’Tämä tapahtuu syystä. Käy nyt nukkumaan.’ Ja minäkin rakastan Häntä. Ehkäpä minun oli käytävä läpi se kaikki, mitä koin, jotta voin tuntea näin paljon rakkautta Häntä kohtaan.”