Mitä tyttäreni vamma opetti minulle armosta

Toinen tyttäremme Caroline syntyi hätäsektiolla. Selittämätön verenhukka merkitsi hapenpuutetta hänen aivoissaan, ja se aiheutti vakavan vaurion.

Viisitoista vuotta myöhemmin Caroline on yhä noin kolmekuukautisen vauvan kehitystasolla. Hän ei pysty kävelemään, ryömimään eikä kierähtämään vatsalleen. Hän ei pysty puhumaan, emmekä oikein tiedä, mitä hän ymmärtää.

Hyvä uutinen on se, että Caroline on hurmaava. Hänellä on mitä levein hymy ja mitä ihanin nauru. Hän rakastaa halauksia ja suukkoja, kylmää tuulta kasvoillaan ja tärinäraitoja moottoritiellä. Hän päästelee somia, hiljaisia ”aah”-äännähdyksiä ja todella äänekkäitä ”AAH”-äännähdyksiä – usein keskellä yötä.

Kun Caroline oli viisivuotias, hänellä oli kausi, jolloin hän heräsi öisin kahden ja kolmen välillä yö toisensa jälkeen. Yhtenä yönä tämän epämieluisan herätyksen jälkeen kirjoitin näin:

Kun olin juuri äsken vaihtamassa hänelle vaippaa, lauloin hajamielisenä yhtä [Alkeisyhdistyksen] laulua, jota Lizzy (toinen tyttäremme) oli ilmoittanut meidän laulavan nyt ennen nukkumaan menoa joka ilta. – – ”Jumala meille perheen antaa ja auttaa meitä tulemaan sellaisiksi kuin Hän haluaa.” Ja katsoin Carolinea, ja äkkiä laulun sanat nousivat mielessäni etualalle.

Jumala antoi minulle perheen – myös tämän kello kahden herättäjän – auttaakseen minua tulemaan sellaiseksi kuin Hän haluaa. – – ”Näin Hän osoittaa rakkautta”, kertosäe jatkaa, ”sillä perhe on Jumalan antama.”

Sinä iltana tunsin hetken ajan hengellistä yhteyttä Jumalaan ja sain vahvistuksen, että Hän oli sillä hetkellä henkilökohtaisesti tietoinen minusta, Carolinesta ja perheestämme. Hän rakastaa meitä. Ja Hän, minun Isäni, rohkaisi minua opettamalla minulle, miksi me kohtaamme sellaisia haasteita: ”auttaakseen meitä tulemaan sellaisiksi kuin Hän haluaa”.

Carolinen äänekkäitä ”AAH”-äännähdyksiä kuullaan usein myös kirkossa. Kun hän on erityisen surullinen ja äänekäs, vaimoni vie tai minä vien hänet käytävään, jossa työnnämme Carolinea pyörätuolissa ympäriinsä rauhoittaen häntä tuolla liikkeellä.

Yhtenä sunnuntaina menin kirkkoon työntäen erityisen surullista Carolinea, ja ajattelin, että lähtisimme kotiin kenties heti sakramentin jälkeen. Kun kävelin ympäri aulaa eikä Carolinen surumielisyys hellittänyt, aloin miettiä, selviytyisimmekö edes siihen asti. Kaikki yritykseni lohduttaa häntä vaikuttivat hyödyttömiltä.

Mutta sitten alkoi sakramenttilaulu. Kumarruin lähelle Carolinen kasvoja ja lauloin hänelle. Hän hiljeni kuuntelemaan. Sakramenttilaulu sinä päivänä oli ”Hartaana ja nöyrästi” (MAP-lauluja, 110), joka on kirjoitettu siten kuin Vapahtaja laulaisi sen. Myönnän, että keskityin Carolineen enkä lauluun – ennen kuin tulimme neljänteen säkeistöön, jolloin lauloin tyttärelleni nämä sanat:

Katsoin Carolinen suuriin sinisiin silmiin ja tunsin syvästi noiden sanojen lempeän, henkilökohtaisen totuuden. Jeesus Kristus, maailman Lunastaja, rakastaa Carolinea suurella rakkaudella, joka on loputon. Kun Caroline on surullinen tai kivulloinen, kun hänen vanhempansa eivät osaa tai pysty lohduttamaan häntä, niin on Yksi, joka on hänen ikuinen Ystävänsä, joka tietää, miltä hänestä tuntuu ja kuinka auttaa häntä.

Äskettäin kävimme perheessämme hilpeän keskustelun erittäin tärkeästä aiheesta: hiuksistani – tai pikemminkin niiden puutteesta, koska olen kalju. Vakuutin, että ylösnousemuksessa perheeni ei edes tunnista minua kiharien kutrieni johdosta.

Hetkeäkään miettimättä Lizzy sanoi: ”Kaiken huomiomme taitaa viedä se, kun Caroline puhuu.”

Me kaikki nauroimme, mutta minua hätkähdytti hänen sanoihinsa sisältyvä syvällinen totuus: Suuren Lunastajamme ansiosta saatava pelastus käsittää kaiken kattaen niin minun hiukseni ja Carolinen aivovamman kuin kaiken siltä väliltä. Jeesuksen Kristuksen armo on hämmästyttävä. Hänen parantava voimansa ei tunne rajoja.

Carolinen iankaikkista identiteettiä ei määrittele hänen vammansa kuolevaisuudessa, vaan Jeesuksen Kristuksen ansiosta häntä odottaa suurenmoinen ja loistava tulevaisuus.