2021
Mitä opin vapaaehtoistyössä pakolaisleirillä
Kesäkuu 2021


Julkaistaan vain sähköisenä

Mitä opin vapaaehtoistyössä pakolaisleirillä

Kirjoittaja asuu Utahissa Yhdysvalloissa.

Palvelin suurimmalla pakolaisleirillä Kreikassa, ja se oli elämää muuttava kokemus.

Kuva
mies pitelee kädestä vanhempaa naista

Marraskuussa 2015 katselin mukavassa lämpimässä vuoteessani videota järkyttävästä pakolaiskriisistä, joka oli meneillään Kreikassa. Siinä vaiheessa kun video päättyi, tuntui kuin sydämeni olisi räjähtämässä rinnastani. Tiesin, mitä tuo tuttu tunne tarkoitti. Olin saanut Hengen kehotuksen, ja muutamaa lyhyttä viikkoa myöhemmin astuinkin jo Kreikan suurimman pakolaisleirin aavemaiseen sydämeen Lesboksen saarella.

Kuten vanhin Patrick Kearon seitsemänkymmenen koorumista sanoi yleiskonferenssissa: ”Näiden tilanteiden todellisuus on nähtävä, ennen kuin ne uskoo.”1

Voin todistaa, että se on totta.

Nähtyäni itse uskomattomat olosuhteet ja saatuani tietää, kuinka vaarallista leirillä olevien pakolaisten oli ollut edes päästä sinne elossa, kysyin yhdeltä syyrialaiselta mieheltä, miksi hän oli pannut alttiiksi niin paljon tullakseen sinne. Hänen vastauksensa päätti naiivin hämmennykseni:

”Joko jäämme ja kuolemme tai lähdemme ja ehkä kuolemme.”

Aikani Morian pakolaisleirillä oli yksi vaikeimpia kokemuksia elämässäni, mutta siitä tuli nopeasti myös yksi innoittavimmista. Alkuun en ajatellut, että ne pienet tehtävät, joita minulle annettiin, vaikuttaisivat yhtään kehenkään, mutta koin omakohtaisesti sen toden, kiistattoman voiman, joka rakkaudella todella on.

Rakkauden vaikutus

Eräänä iltapäivänä juttelin Ebrahimin kanssa, joka oli uusi ystävä Iranista. Hän halusi tietää, kuinka paljon minulle maksettiin avustani leirillä. Hymyilin ja kerroin Ebrahimille, että olin vapaaehtoinen. Hän ei ollut koskaan kuullut tuota sanaa, joten selitin. Hän oli järkyttynyt ja kysyi sitten, kuinka paljon ryhmänjohtajani sai rahaa. Nauraen kerroin hänelle, että kaikki sillä leirillä olivat vapaaehtoisia.

Ilmeisesti sana kiiri, koska yhä useampi uusista ystävistäni alkoi puhua asiasta sanoen, kuinka yllättyneitä he olivat siitä, että me auttaisimme heitä saamatta mitään vastineeksi. He eivät olleet koskaan aikaisemmin nähneet mitään sellaista.

Sen jälkeen kun heitä oli kohdeltu kauhealla, epäinhimillisellä tavalla, heillä oli aihetta ajatella, ettei kukaan auttaisi heitä – eivät etenkään vieraat ihmiset. Moni sanoi minulle, ettei heillä ollut ollut mitään aavistusta, mitä heille tapahtuisi, kun he pääsisivät Euroopan maaperälle. Mikä suuri yllätys on varmaankin ollut, kun heidät otettiin vastaan myrskyävältä mereltä avosylin, huolehtivin käsin ja hätäpeittein.

Vain jonkin aikaa sen jälkeen kun nämä meitä vapaaehtoisia koskevat keskustelut olivat alkaneet kiertää ympäri leiriä, huomasin jotakin hyvin kiinnostavaa. Pakolaiset alkoivat auttaa minua tehtävissäni. He alkoivat kerätä roskia. He kysyivät, voisivatko he auttaa minua valmistamaan kuumaa juotavaa ja tarjoilla sitä hyisinä öinä. He auttoivat lahjoitettujen vaatteiden viikkaamisessa, lajittelussa ja jakamisessa sekä telttojen pystytyksessä ja purkamisessa. Ja hämmästyksekseni minulla oli tuskin mitään tehtäviä hoidettavana, kun palvelemiseni oli loppumassa.

En voinut kantaa raskasta vesikannua, etteikö joku mies olisi tarjoutunut kantamaan sitä puolestani. En voinut tiskata astioita, etteivätkö pakolaiset olisi kertoneet iloisina, että he tiskaisivat ne. Enkä edes pystynyt avaamaan roskasäkkiä, etteikö lauma poikia olisi rynnännyt auttamaan, ja pakolaiset olivat lähes kokonaan lakanneet heittämästä roskiaan maahan!

Näkemäni muutokset leirin sisällä olivat kiistämättömiä.

Kun sitten saapui se murheellinen päivä, jolloin minun oli jätettävä ihmiset, joita olin oppinut rakastamaan hyvin paljon, eräs mies tunnisti minut lautalla. Hän tuli luokseni kiittämään minua kaikesta, mitä olin tehnyt, ja näki, että pitelin kädessäni vain tavallista bussilippua. Hän vaati, että vaihdan lippuni hänen ensimmäisen luokan lippuunsa pitkää 14 tunnin matkaa varten. Hän kertoi minulle, että vapaaehtoisten esimerkin näkeminen oli muuttanut häntä. Hänkin halusi auttaa jotakuta, ja lipun vaihtaminen oli parasta, mitä hän voisi sillä hetkellä tehdä.

”Olkaa niin hyvä”, hän pyyteli. ”Vaihdattehan?”

Kyyneleet täyttivät silmäni, kun todistin jälleen kerran sitä heijastusvaikutusta, jonka aito palveleminen ja rakkaus voivat saada aikaan.

Olin ollut hyvin naiivi ajatellessani, että pienet teekupposet, joita olin tarjoillut, eivät todellisuudessa vaikuttaisi kehenkään.

Me tarvitsemme toisiamme

Tuon kokemuksen ansiosta olen oivaltanut, että nämä ihmiset todella tarvitsevat meitä. He tarvitsevat aikaamme, he tarvitsevat lahjoituksiamme, he tarvitsevat rakkauttamme ja he tarvitsevat esimerkkiämme. Ja mekin tarvitsemme heitä.

Mikä kaunis maailma tämä olisikaan, jos sen sijaan että käännämme heille selkämme tai jätämme heidät suunnistamaan uusissa olosuhteissaan yksin, me voisimme ottaa heidät vastaan aivan kuten Vapahtajamme tekisi – osoittaen heille rakkautta, yhteenkuuluvuutta ja kiitollisuutta ja juurruttaen heihin halun palvella muita, kun he kykenevät siihen itse.

Ajatellessani nykyisiä pakolaiskriisejä eri puolilla maailmaa ja erilaisia käsityksiä siitä, kuinka hoitaa niitä, mieleeni muistuu usein periaate kohdassa Moosia 4:19: ”Sillä katso, emmekö me kaikki ole kerjäläisiä? Emmekö me kaikki ole riippuvaisia samasta Olennosta, nimittäin Jumalasta, kaiken sen omaisuuden suhteen, mitä meillä on, sekä ruoan että vaatetuksen ja kullan ja hopean ja kaikkien rikkauksien, joita meillä on kaikenlaisia?”

Rukoukseni on, että jonakin päivänä me opimme oivaltamaan, että me olemme kaikki kerjäläisiä. Me kaikki tarvitsemme apua tässä elämässä, ja uskon nyt lujasti, että taivaallinen Isä odottaa meidän oppivan siitä väistämättömästä kärsimyksestä, jota tapahtuu ympärillämme kuolevaisuudessa. Me voimme oppia rakastamaan ja palvelemaan niitä, jotka tarvitsevat apua.

Kokemukset kuten palveleminen pakolaisleirillä antavat meille mahdollisuuden olla nöyrempiä, ymmärtäväisempiä ja myötätuntoisempia ihmisiä. Ja ne antavat meille pyhän kunnian ja etuoikeuden ojentaa käsi veljillemme ja sisarillemme ja kasvattaa todellista, täydellistä, Kristuksen kaltaista rakkautta toisiamme kohtaan.

Tiesin jo, että Jumala rakastaa noita pakolaisia niin paljon, että on lähettänyt muita auttamaan heitä. Mutta ymmärrän nyt, että Hän rakastaa minua aivan yhtä paljon salliessaan minun oppia myös heiltä.

Palvelemiseni alussa tunsin lannistuvani ja olevani hyödytön ja toivoin todella kovasti, että voisin ratkaista jokaisen ongelman tai ainakin tehdä enemmän kuin vain tarjota teetä noille apua ansaitseville ihmisille. Mutta näin ennen pitkää paljon suurempia vaikutuksia siitä, mitä todellisuudessa olin tekemässä siellä. Tehtäväni siellä oli todellisuudessa levittää toivoa, hyvyyttä ja valoa synkkenevässä maailmassa.

Me kaikki olemme taivaallisten vanhempien lapsia, ja me voimme tehdä paljon auttaaksemme toisiamme, missä sitten olemmekin.

Viite

  1. Patrick Kearon, ”Suoja myrskyltä”, Liahona, toukokuu 2016, s. 112.