Jakakaa leivänkannikkanne

Varhaislapsuudessani joulutoiveisiini kuului aina kuvankaunis talvisää, ja tiedän monen muun toivoneen samaa. Minulle se merkitsi talvista pakkasta, kirkkaansinistä taivasta ja valkoisia lumihankia. Sen sijaan melkein aina sää oli erilainen kuin unelmani talven ihmemaasta – taivas oli usein sumuisen harmaa ja lumen sijaan satoi räntää tai jopa vettä.

Siitä huolimatta jouluaattona äidilläni oli tapana pukea meidät lämpimiin talvivaatteisiin, ja isä vei meidät kävelylle pitkin kaupungin katuja.

Me lapset tiesimme tämän vuosittaisen kävelyn todellisen syyn – äiti tarvitsi aikaa koristellakseen joulukuusen, asettaakseen lahjat kuusen alle ja valmistaakseen olohuoneemme jouluyötä varten. Yritimme kaikkemme tehdäksemme kävelystä mahdollisimman lyhyen. Mutta isä osasi tavattoman kekseliäästi lisätä ylimääräisiä lenkkejä ja uusia kiertoteitä, jotta äiti saisi tarvitsemaansa aikaa.

Siihen aikaan Saksassa Zwickaun kaduilla oli iltaisin melkoisen pimeää. Toinen maailmansota oli vastikään päättynyt, ja katuvaloja oli harvassa. Avoinna oli vain muutamia liikkeitä ja jotkin niistä sijaitsivat pommitettujen rakennusten vieressä, joissa oli vieläkin kummallinen sodan haju.

Pidimme kaikki kovasti kävelylenkin yhdestä osuudesta – pistäydyimme Zwickaun keskustassa olevaan tuomiokirkkoon kuuntelemaan kauniita joululauluja ja majesteettista urkumusiikkia, joka tuntui soivan aina jouluaattona. Jollakin tavalla tämä musiikki sai kaupunkimme vaatimattomat valot loistamaan yhtäkkiä paljon kirkkaampina – ikään kuin kimmeltävinä tähtinä – ja täyttämään nuoren sydämemme ihmeellisellä innokkaan odotuksen hengellä.

Kun sitten palasimme kotiin, äiti oli saanut kaiken valmiiksi, joten kuljimme peräkanaa olohuoneeseen ihastelemaan juuri koristeltua Tannenbaumia. Noina aikoina joulukuusia oli vaikea saada, joten tyydyimme siihen, mitä oli saatavilla. Joskus meidän oli lisättävä siihen montakin oksaa, jotta se näyttäisi oikealta puulta. Mutta lapsen silmissäni joulukuusi oli aina täydellisen upea.

Vahakynttilöiden lepattavat liekit toivat huoneeseen salaperäisen, miltei lumoavan hehkun.Katselimme jännittyneinä ja iloisina kuusen alla olevia lahjoja toivoen, että salaiset toiveemme toteutuisivat.

Lahjojen antamisen tuottama mielihyvä oli miltei yhtä jännittävää kuin lahjojen saaminen. Usein nämä lahjat olivat itse tehtyjä. Eräänä vuonna, kun olin aivan pieni, minun lahjani veljelleni oli hänestä piirtämäni kuva. Olin hyvin ylpeä mestariteoksestani. Ja hän oli hyvin kiltti ja hyväntahtoinen kiitoksineen ja kehuineen.

Vaalin ainiaan näitä Itä-Saksassa viettämäni varhaislapsuuden suloisia muistoja.

Joulun perinteitä juhlitaan tämän maailman kulttuureissa ja kansakunnissa ihanin, ainutlaatuisin tavoin. Ne kaikki ovat kauniita ja merkittäviä, ja silti hyvin erilaisia.

Niissä kaikissa on kuitenkin yhteinen tunne, yhteinen henki, joka tuntuu aina olevan läsnä, kun juhlistamme Kristuksen, Kuninkaan syntymää – Hänen, joka on Puolustajamme ja Lohduttajamme, Israelille luvattu lohdutus!

Tämän tunteen kuvaamiseen voi käyttää monia sanoja: ilo, toivo, innostunut odotus, hyväntuulisuus. Näistä jokainen kuvaa osaltaan sitä, mitä kutsumme ”joulun hengeksi”.

Minusta yksi sana kuvaa parhaiten sitä, mitä me koemme joulunaikaan. Se sana on rakkaus.

Juhlimmehan jouluna nimenomaan rakkauden lahjaa – Jumalan antamaa lahjaa, Hänen Poikaansa. ”Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus.”¹

Tuon rakkauden koskettamina sydämemme heltyy. Tunnemme hellyyttä, joka saa meidät osoittamaan ystävällisyyttä ja myötätuntoa muita kohtaan.

Joulu innoittaa meitä rakastamaan paremmin.

Näin sanoessani tunnustan, että sana rakastaa on riittämätön. Englannissa, kuten monissa muissakin kielissä, ”rakastamisella” voidaan tarkoittaa monia asioita. Voin esimerkiksi sanoa, että ”rakastan” tällaista säätä tai ”rakastan” uutta asuasi, tai saatan jopa ”rakastaa” vasta avatun tennispallopurkin tuoksua.

Mutta se rakkaus, josta puhun, on jotakin paljon syvällisempää. Meidän kuolevaisten ihmisten käsitys rakkaudesta on kuin hiekanjyvä suunnattomalla merenrannalla verrattuna siihen rakkauteen, jota Jumala tuntee meitä kohtaan.

Hänen rakkautensa on ääretöntä ja ehtymätöntä myötätuntoa. Jumalallinen rakkaus täyttää iankaikkisuuden. Se on tulvillaan iankaikkista armoa. Se ojentaa auttavan kätensä ja kohottaa. Se antaa anteeksi. Se siunaa. Se lunastaa.

Jumalallinen rakkaus ylittää persoonallisuuksien, kulttuurien tai uskontojen väliset erot. Se ei anna puolueellisuuden tai ennakkoluulojen estää lohdun, myötätunnon ja ymmärryksen osoittamista. Se ei sisällä minkäänlaista kiusaamista, syrjintää eikä ylimielisyyttä. Jumalallinen rakkaus innoittaa meitä toimimaan Vapahtajan tavoin: auttamaan heikkoja, nostamaan hervonneita käsiä ja vahvistamaan voimattomia polvia.²

Sellaista rakkautta me tavoittelemme. Sen tulisi olla ominaisuus, joka kuvaa meitä sekä yksilöinä että kansana.

Emme kenties kykene omaksumaan jumalallisen rakkauden täyteyttä tämän elämän aikana, mutta emme saa koskaan lakata yrittämästä. Jos on olemassa jokin vuodenaika, jolloin pääsemme vähän lähemmäksi sitä kuin muulloin, se voisi olla joulunaika, jolloin sydämemme ja ajatuksemme kääntyvät jumalallisen rakkauden elävän ilmentymän, Vapahtajan Jeesuksen Kristuksen syntymään.

Sallikaa minun kertoa tarina, joka valaisee sitä, kuinka tämä rakkaus voi toimia omassa elämässämme. Jouluaattona 85 vuotta sitten, suuren lamakauden aikaan, eräs kaupunginvaltuuston jäsen oli tarkastamassa Salt Lake Cityn katujen kuntoa talvimyrskyn jälkeen. Autolla ajaessaan hän huomasi pienen pojan, joka seisoi kadun varrella purevassa pakkasessa ilman takkia, käsineitä tai saappaita. Tuo kaupunginvaltuuston jäsen pysäytti auton, kutsui pojan autoonsa lämmittelemään ja kysyi, oliko tämä innoissaan joulusta. Poika vastasi: ”Ei meidän kotona ole mitään joulua. Isä kuoli kolme kuukautta sitten, eikä meitä ole kuin äiti ja minä ja pikkuveljeni ja pikkusiskoni.”

Kaupunginvaltuuston jäsen lisäsi auton lämmitystä ja sanoi: ”Annahan minulle nimesi ja osoitteesi. Joku tulee käymään kotonasi – teitä ei unohdeta.”

Tuo kaupunginvaltuuston jäsen sattui myös olemaan vaarnanjohtaja Salt Lake Cityn keskustan alueella. Hän oli työskennellyt yhdessä vaarnansa jäsenten kanssa tarjotakseen ruokaa ja lahjoja perheille, jotka eivät itse kyenneet hankkimaan niitä. Tämä poika ei ollut Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsen, mutta tuolle kaupunginvaltuuston jäsenelle sillä ei ollut mitään väliä. Samana iltana hän ja yksi hänen vaarnansa piispoista pitivät huolen siitä, että pojan perhe sai runsaan joulukorin.³

Tuon pojan tapaaminen vaikutti syvästi tähän vaarnanjohtajaan. Se sai hänet entistä päättäväisemmin etsimään kärsiviä ja lievittämään heidän hätäänsä kaikkialla, missä hän sitä huomasi. Siitä tuli jopa hänen elämänsä tunnusmerkki.

Tuon kaupunginvaltuuston jäsenen nimi oli Harold Bingham Lee, ja 40 vuotta myöhemmin hänestä tuli Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon 11. presidentti.

Presidentti Lee oli keskeinen hahmo kehitettäessä kirkon laaja-alaista ohjelmaa hädässä olevien kärsimyksen lievittämiseksi ja kaikkien Jumalan lapsien auttamiseksi siinä, että he tulisivat omavaraisemmiksi.

Elämänsä loppupuolella presidentti Lee kertoi omien köyhien ja vaatimattomien lähtökohtiensa vuoksi ymmärtävänsä niitä, jotka kärsivät ja kaipaavat apua.⁴

Taidan tietää, miltä presidentti Leestä tuntui.

Minunkin perheeni eli toisinaan varsin vaatimattomissa oloissa. Seitsemän vuoden sisällä jouduimme kahdesti jättämään kaiken ja lähtemään kodistamme pakolaisina. Länsi-Saksassa asuimme vuokralla vanhan maatilarakennuksen ullakolla. Siellä oli kaksi pientä huonetta, ja nukuimme kaikki yhdessä makuuhuoneessa. Tilaa oli niin vähän, että vuoteiden välissä mahtui kävelemään vain sivuittain.

Äidilläni oli keittolevy, joka toimitti hellan virkaa. Ja kun halusimme mennä huoneesta toiseen, meidän oli käveltävä läpi esteradan, joka muodostui maatilan työvälineistä, monenlaisista kirstuista sekä erilaisista säilötyistä lihapaloista, jotka oli laitettu kattoon riippumaan. Kerran, kun olin sairaana ja minun täytyi maata koko päivä sängyssä, katselin lattialla kipittäviä hiiriä, jotka jakoivat ullakon kanssamme. Vesi piti kantaa sisälle, ja käytössämme oli ulkokäymälä, joka sijaitsi pihan perällä ladon vieressä. Sunnuntaisin kävelimme pari tuntia päästäksemme Frankfurtissa sijaitsevaan kirkkoomme ja sieltä kotiin. Meillä oli harvoin varaa matkustaa raitiovaunulla.

Muistelen niitä aikoja yhä sekä surullisin että iloisin mielin. Vanhempani tekivät parhaansa huolehtiakseen meistä, ja me tiesimme heidän rakastavan meitä. Niin, se oli suuren puutteen aikaa, mutta pidän sitä onnellisena aikana, koska saatoin tuntea rakkauden, jota meillä oli toisiamme, Herraa ja Hänen kirkkoaan kohtaan.

Köyhänä olemisessa ei ole mitään hävettävää. Muistakaa, että maailman Vapahtaja syntyi tallissa ja makasi seimessä, ”koska heille ei ollut tilaa majapaikassa”⁵. Sitten pian sen jälkeen Hänestä ja Mariasta ja Joosefista tuli pakolaisia, jotka pakenivat Egyptiin päästäkseen turvaan murhanhimoiselta Herodekselta. Julkisen palvelutyönsä aikana Jeesus kulki murtuneiden, nälkäisten ja sairaiden parissa. Hän palveli heitä kaiket päivät. Hän tuli ”ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman”⁶. Hän oli monin tavoin yksi heistä, sillä Hänelläkään ei ollut, ”mihin päänsä kallistaisi”⁷.

Hän ylisti puutteenalaista leskeä, joka köyhyydessään pani kaksi kolikkoaan juutalaisten uhriarkkuun.⁸ Ja yksi Hänen viimeisimpiä sanomiaan kuolevaisuudessa oli se, että meidän koko pelastuksemme riippuu siitä, kuinka kohtelemme muita – etenkin niitä, joita pidetään vähäisimpinä – koska ”kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle [heistä]”, Hän sanoi, ”sen te olette tehneet minulle”⁹.

Eräs 1800-luvulla elänyt englantilainen runoilija on kirjoittanut nämä säkeet:

Riippumatta siitä, mikä asema meillä on elämässä, jokainen meistä on arka lintunen – kerjäläinen – Jumalan edessä. Me olemme riippuvaisia Hänen armostaan. Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen uhrin ansiosta ja osana suurta onnensuunnitelmaa meillä on toivo pelastuksesta ja armosta. Tämä hengellinen lahja innoittaa meitä pitämään Jumalan käskyt ja osoittamaan myötätuntoa lähipiirissämme olevia kohtaan. Vaikka meillä ei olisi muuta kuin leivänkannikka, jaamme sen ilomielin niiden kanssa, joilla on tunneperäisiä, hengellisiä tai ajallisia tarpeita, ilmaisten täten kiitollisuutemme siitä jumalallisesta juhla-ateriasta, jonka Jumala on valmistanut meitä varten.

Tänä rakkaana joulunaikana on sopivaa, että iloitsemme valoista, musiikista, lahjoista ja kimalluksesta. Tämä kaikki on sitä, miksi rakastamme niin kovasti tätä aikaa vuodesta.

Älkäämme kuitenkaan koskaan unohtako, että olemme Jeesuksen Kristuksen, elävän Jumalan elävän Pojan opetuslapsia ja seuraajia. Jotta todella kunnioittaisimme Hänen saapumistaan maailmaan, meidän tulee tehdä kuten Hän teki ja osoittaa lähimmäisiämme kohtaan myötätuntoa ja laupeutta. Voimme tehdä sitä päivittäin, sanoin ja teoin. Tulkoon tästä meidän jouluperinteemme, olimmepa missä tahansa – olkaamme hieman ystävällisempiä, hieman anteeksiantavampia, vähemmän tuomitsevia, hieman kiitollisempia ja anteliaampia jakaessamme puutteenalaisille omasta yltäkylläisyydestämme.

Kun mietiskelemme Jeesuksen syntymää Betlehemissä, innoittakoon se meitä olemaan enemmän Hänen kaltaisiaan. Täyttäköön Kristuksen palvelutyö ja esimerkki sydämemme jumalallisella rakkaudella Jumalaa kohtaan ja syvällä myötätunnolla lähimmäisiämme kohtaan. Jakakaamme aina leivänkannikkamme entistä anteliaammin ja lakkaamattomalla rakkaudella. Tämä on minun rukoukseni ja siunaukseni tänä joulunaikana ja aina. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.