Enkeleitä ja hämmästystä

Alkurukouksessaan veli Peterson käytti sanaa ”perhe”, ja se kosketti minua silloin ja se koskettaa minua nyt. Olen innoissani siitä, että saan olla teidän kanssanne vuosittaisessa tapahtumassa, joka on minulle perhetapaaminen. Jokainen veli Webbin, sisar Cordonin ja vanhin Clarkin sana on innoittanut minua. Ja rukoilen, että voin olla johdonmukainen sen kanssa, mitä nuo kolme ovat sanoneet.

Kun tervehdin teitä täällä viitatessani veli Petersoniin, tämä ajatus perheestä on kirjaimellinen ja todellakin sitä, mitä tunnen teitä kohtaan, ja haluaisin teidän uskovan sen. Tiedän, että ajatus tulee varmasti neuvottelukunnan virkailijoilta, mutta hyvin erityisellä tavalla se tulee minulta.

Tänä kesänä tulee kuluneeksi 54 vuotta siitä, kun Pat ja minä allekirjoitimme ensimmäisen kirkon koululaitoksen työsopimuksemme, ja olemme olleet tekemisissä kanssanne siitä lähtien tavalla tai toisella käytännöllisesti katsoen elämämme jokaisena vuonna. Kun hän ja minä teimme päätöksen, että yrittäisimme sovittaa elämämme ja elämäntapamme seminaarien ja uskontoinstituuttien palvelukseen, emme tienneet, miten voimakas, pysyvä side siitä meille tulisi. Olimme sen verran epävarmoja, että todella uskon, ettei meillä kenties olisi ollut itseluottamusta jatkaa, ellei olisi ollut ystävyyttä sekä todella veljellistä ja sisarellista rakkautta, jota opettajatoverimme, valvojat, johtajat ja muut meille osoittivat ensimmäisinä vuosinamme. Nuo siteet aivan alkuajastamme tässä ohjelmassa ovat yhä joitakin suloisimpia ystävyyssuhteita, mitä meillä on nyt yli puoli vuosisataa myöhemmin. Tietenkään puhumattakaan niistä sadoista – ja voisin varmaan sanoa tuhansista – oppilaista, joita olemme opettaneet ja rakastaneet matkan varrella. Rukoilen, ettemme koskaan menetä sitä perheeseen kuulumisen tuntua kirkon koululaitoksessa. Se on yksi niistä syistä, miksi halusimme palvella siinä.

Tuon rakkauden toimiessa aloittajana teille yksi asioista, joita haluan välittää tänään, on se, kuinka paljon kaikki kirkon johtavat auktoriteetit ja johtavat virkailijat rakastavat teitä ja luottavat teihin. Neuvostoissamme ja komiteoissamme me käytämme erittäin merkittävässä määrin aikaa – se käy ilmi siitä, kuinka monia apujärjestöjen johtavia virkailijoita täällä on tänään, me teemme tämän yhdessä. En tiedä, kuinka paljon aikaamme käytämme, mutta arvelisin (he voivat oikaista minua jälkeenpäin), että noin 30–35 prosenttia kaikesta johtavien auktoriteettien ja johtavien virkailijoiden ajasta kuluu tavalla tai toisella siihen, että puhumme kirkon nuorista – yleisesti ottaen niistä ikäryhmistä, joiden kanssa te työskentelette, joita teidät on palkattu opettamaan, sekä niistä, jotka valmistautuvat tulemaan luoksenne. Me puhumme maailmasta, jossa he elävät, heidän kohtaamistaan haasteista, niistä erityisistä realiteeteista, jotka näyttävät tulevan nuortemme kohdalle yhä nuoremmalla iällä. Kaikki noista realiteeteista eivät ole pahoja, mutta jotkut niistä ovat. Nämä nuoret tarvitsevat kaiken avun, jota he voivat saada, ja onneksi he voivat saada sitä. Jumala on tämän laivan peräsimessä, ja se on pääsevä turvallisesti satamaan. Hän on tehnyt kaikki välttämättömät valmistelut sitä varten.

En esimerkiksi ole koskaan ajatellut sattumaksi sitä, että otamme oppilaamme mukaan seminaariohjelmaan täsmälleen samassa iässä kuin Joseph Smith oli saadessaan ensimmäisen näyn. Oletan taivaallisen Isämme ajatelleen, että noin 14 vuoden ikään mennessä Joseph oli saavuttanut riittävän kypsyyden voidakseen lähteä profeetallisen tehtävänsä tielle. Voisimmeko siis mekin olettaa, että yleisesti ottaen se on ikä, jolloin muut nuoret voivat alkaa hankkia vahvaa todistusta Jeesuksen Kristuksen evankeliumista ja nähdä tuon todistuksen kehittymisen (toivoaksemme) tulevina vuosina siksi vaikuttavaksi ohjaavaksi voimaksi, joka sen on määrä olla koko lopun iankaikkisuuden?

Varmastikin tästä syystä Herra on innoittanut ohjelmaamme rakentumaan sellaiseksi kuin se on – koskettamaan pojan ja tytön sydäntä heidän aloittaessaan tuon suurenmoisen siirtymän aikuisuuteen, voimistamaan yhteyttämme heihin, antamaan heille runsaasti kokemuksia viikolla sen sijaan että luotettaisiin ainoastaan yhteen pyhäkoulukokemukseen. Kirkon siirtyessä kotikeskeisempään, kirkon tukemaan opetussuunnitelmaan me voimme olla ylpeitä siitä, että tähdentäessään opiskelua sekä arkipäivinä että kotona kirkon koululaitos on aina näyttänyt tietä siihen suuntaan. Tämä nykyinen muutos siirtää seminaarit ja instituutit lähemmäksi kirkon valtavirran opetusohjelmahanketta kuin koskaan aiemmin sen historiassa.

Kun nyt puhun tästä aiheesta, niin saanen todeta mukavan kohteliaisuuden, jonka johtavat veljet ovat meille osoittaneet pyytäessään meitä siirtämään seminaarin opetusohjelman toimimaan yhdessä kirkon nelivuotisen vuorottaisen pyhien kirjoitusten opetusohjelman kalenterin kanssa. On hienoa saada sellainen kohteliaisuudenosoitus, mutta on erityisen palkitsevaa, kun sen sanoo neuvottelukuntamme puheenjohtaja. Saanen muistuttaa teille, kuka neuvottelukuntamme puheenjohtaja on. Näin presidentti Nelson sanoi ilmoittaessaan tästä kehitysaskeleesta:

”Vuodesta 2020 alkaen seminaarin oppikurssit alkavat noudattaa kalenterivuotta. Luokissa opiskellaan samaa pyhää kirjaa kuin Tule ja seuraa minua -opetusohjelmassa. Tämä muutos edistää kotiin keskittyvää, kirkon tukemaa tapaa opiskella evankeliumia, kun samaa pyhää kirjaa tutkitaan kotona, pyhäkoulussa ja seminaarissa.

Kun mietitte tätä muutosta, kehotan teitä pohtimaan tulevaisuuttanne. Teidän mahdollisuutenne vaikuttaa maailmaan enemmän kuin yksikään aiempi sukupolvi on täysin riippuvainen siitä, missä määrin olette omistautuneet Herralle Jeesukselle Kristukselle. Teidän jokaisen vastuulla on auttaa evankeliumin opettamisessa kodissanne niille, joiden kanssa elätte. Seminaari ja instituutti auttavat teitä muokkaamaan kodistanne uskon pyhäkön – paikan, jossa Jeesuksen Kristuksen evankeliumia opetetaan, opitaan, sen mukaan eletään ja sitä rakastetaan.”

En ole varma teistä, mutta olen ollut pitkään tekemisissä tämän ohjelman kanssa, ja on tainnut kulua vuosia siitä, kun kirkon presidentti on puhunut niin yksityiskohtaisesti ja niin kannustavasti juuri tästä asiasta ja puhunut siitä meille henkilökohtaisesti. Olen kiitollinen siitä, presidentti Nelson. Tulkoon sanotuksi, että tänä nykyisenä suurten ja pienten muutosten aikakautena johtavat veljet ovat puhuneet enemmän seminaarien ja instituuttien henkilökunnasta ja menettelytavasta, ajatelleet niitä enemmän ja käsitelleet niitä suoremmin kuin minään muuna aikana, jonka voin muistaa vuosinani koululaitoksen palveluksessa. Miten jännittävää aikaa tämä onkaan olla kirkon koululaitoksen perheessä.

Saanen puhua kaiken tämän kohteesta, syystä tämänpäiväiseen kokoukseemme ja päivittäiseen ja viikoittaiseen opettamiseemme – oppilaasta, huolenpitomme ja kiintymyksemme keskipisteestä.

Maailman muuttuessa yhä maallistuneemmaksi meidän täytyy oppia, kuinka voimme olla entistä enemmän avuksi ja esimerkkinä nuorille miehillemme ja naisillemme, joiden on puolustettava uskoaan eläessään kulttuurissa, joka usein kieltää sen tai – vielä pahempaa – halventaa sitä. Kuilu uskollisten nuortemme ja heitä ympäröivän joskus vihamielisen maailman välillä on ainakin karkeana yleistyksenä levenemässä jokaisen ohikiitävän päivän myötä. Se on tietenkin selviö myöhempien aikojen profetioissa, mutta se ei tee siitä yhtään miellyttävämpää käsitellä tai yhtään hauskempaa kohdata. Tässä lyhyessä maailmaa koskevassa yhteenvedossa oppilaistamme puhutaan herttaisesti Z-sukupolvena tiettyjen ominaisuuksien vuoksi. Nämä ominaisuudet tähdentävät joitakin haasteitamme opetuksessa²:

• He ovat aina kytköksissä johonkin laitteeseen. ”He eivät ole koskaan tunteneet maailmaa, jossa ei ole internetiä tai matkapuhelinta [tai nappikuulokkeita]. – – Google on ollut [heille] aina olemassa.”³ He eivät ole kenties koskaan nähneet valintalevypuhelinta tai soittaneet puhelinkopiksi kutsutusta paikasta. Mutta ei se mitään, koska tämä ryhmä pitää joka tapauksessa enemmän tekstiviesteistä.

• Tämän kaikkialla läsnä olevan elektronisen verkon ansiosta he altistuvat törkeälle, tuhoisalle pornografialle hyvin, hyvin varhaisella iällä.

• Heillä on taipumus ”[tukea] homoavioliittoja ja transsukupuolisten oikeuksia – – osana arkielämää. Z-sukupolveen kuuluvalle on harvinaista, jos hänellä ei ole seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluvaa [läheistä] ystävää.”⁴ Tästä toverillisuudesta johtuen ohut raja ystävyyden ja suvaitsevan käytöksen välillä alkaa hämärtyä ja sitä on vaikea vetää.

• ”He ovat jälkikristittyjä. Lähes neljännes” (nämä eivät ole kirkkomme opiskelijoita, mutta he ovat itse asiassa se maailma, jota tarkastelemme) ”lähes neljännes (23 prosenttia) amerikkalaisista aikuisista – ja kolmannes milleniaaleista – väittää, ettei heillä ole minkäänlaista uskonnollista identiteettiä. Monet Z-sukupolvesta varttuvat kodeissa, joissa ei ole minkäänlaista uskontoa, jolloin heillä ei ole uskonnosta mitään kokemusta [eikä taustaa]” omassa elämässään.⁵

• Äskettäinen tutkimus australialaisten teinien asenteista uskontoon nousi otsikoihin todetessaan, että 52 prosenttia heistä ei samastu mihinkään uskontoon ja vain 37 prosenttia uskoo Jumalaan.⁶

• Pastori ja kirjailija James Emery White on kirjoittanut laajasti heidän uskonnollisesta tilanteestaan. Hän sanoi: ”Ensinnäkin he ovat hukassa. He eivät vain elä jälkikristillisessä kulttuurisessa ympäristössä ja ole sen muovaamia. Heillä ei ole edes muistikuvaa evankeliumista [eikä evankeliumin taustaa]. Hengellisen lukutaidottomuuden määrä on yksinkertaisesti uskomaton. – – [Toiseksi] he ovat ilman johtajia. He saavat hyvin vähän jos lainkaan ohjausta perheiltään ja vieläkin vähemmän yrityksistään saada ohjausta internetistä.”⁷

• USA Today -lehdessä julkaistun artikkelin mukaan Z-sukupolvi on yksinäisin alaryhmä, mitä olemme yhteiskunnassa tunteneet.⁸ Artikkelissa lainattiin erästä vuoden 2010 BYU:n tutkimusta, jossa todettiin: ”Yksinäisyydellä on sama vaikutus kuolleisuuteen kuin jos polttaisi 15 savuketta päivässä, joten se on jopa vaarallisempaa kuin liikalihavuus.”⁹

• Noin 53 prosenttia 13-vuotiaista amerikkalaisista tytöistä on tyytymätön vartaloonsa. Tämä määrä kasvaa 78 prosenttiin, kun tyttö täyttää 17 vuotta, yhä meidän. Yli 50 prosenttia teini-ikäisistä tytöistä ja 30 prosenttia teini-ikäisistä pojista käyttää epäterveitä painonhallintakeinoja kuten jättää aterioita väliin, paastoaa, tupakoi, oksentaa ja nauttii ulostuslääkkeitä.¹⁰

• Viimeisenä heillä on heikko keskittymiskyky. Jotkut raportoivat, että Z-sukupolven keskimääräinen keskittymiskyky on noin kahdeksan sekuntia.¹¹ Minä olisin menettänyt heidät kolmen ensimmäisen tässä näytetyn luetelmamerkin kohdalla.

Seminaarin- ja instituutinopettajat eivät voi ratkaista kaikkia näitä ongelmia yhtäkkiä, mutta johtavat veljet odottavat teidän olevan hyvin tietoisia, hyvin valmistautuneita, hengellisesti oikeassa vireessä ja pystyvän merkittävällä tavalla vastaamaan näistä aiheista heränneisiin kysymyksiin ja käsittelemään niitä ajallaan, jos on tarpeen. Ollessanne yhteydessä oppilaisiinne keskellä viikkoa olette enemmän tekemisissä heidän kanssaan kuin lähestulkoon kaikki muut opettajat kirkossa voivat olla, joten olkaa viisaita siinä, kuinka sen teette, mutta olkaa varmoja, että johtavat veljet todella haluavat ja odottavat teidän auttavan – virallisesti ja vapaamuotoisesti, luokassa ja sen ulkopuolella – kirkon menettelytapojen, toimintatapojen ja oppien opettamisessa.

Pysykää avoinna – pysykää avoinna erityisesti Hengelle. Jättäkää oppiaihesuunnitelmiinne hieman joustonvaraa. Jos teidän pitää lyhentää oppiaihetta hieman lausuaksenne todistuksenne ja herättääksenne keskustelua jostakin ajankohtaisesta aiheesta, tehkää niin, kun Henki kuiskaa ja sanelee sen olevan sopivaa.

Tietenkin teidän täytyy tehdä niin astumatta yli rajojen näennäiseen pappeusjohtajan tai apujärjestön johtajan rooliin, joka ei kuulu meille. Tämä tasapainotteleminen on ollut haaste laitoksessamme sen alusta saakka ja tulee aina olemaan. Tuo tasapaino vaatii hyvää arvostelukykyä ja Hengen johdatusta, mutta se on haaste, joka kannattaa ottaa vastaan, ja johtavat veljet kiittävät teitä pyrkiessänne tekemään niin. Kaikkia tarvitaan, ja viestin jokaisella tasolla täytyy olla selkeä ja johdonmukainen.

”Jos sotatorvesta lähtee epäselvä ääni, kuka valmistautuu taisteluun? – – Pyrkikää saamaan [Hengen lahjoja] runsain määrin seurakunnan rakentamiseksi.”¹²

On selvää, että koska meidän aikanamme on toiminnassa tällaisia uskomattomia voimia, meiltä edellytetään, että opetamme evankeliumia niin vaikuttavasti, ettei kerta kaikkiaan mikään voi horjuttaa nuortemme uskoa tai kääntää heitä pois polulta, kun he lähtevät luokastanne jälleen takaisin maailmaan. On helpompaa sanoa niin kuin opettaa tällä tavoin käytännössä, mutta lupaan teille ja te tiedätte, että jokainen meistä voi toimia paremmin. Meistä voi tulla vaikuttavampia opettajia kuin toisinaan olemme. Ajatellessanne sellaista pelottavaa tehtävää muistakaa tämä yksi asia ajastani kanssanne tänään: Muistakaa, että oppilas ei ole täytettävä säiliö, vaan oppilas on sytytettävä tuli.

Meidän evankeliumin opettajien on määrä olla hengellisiä tuhopolttajia. Oppiaiheidemme tulee olla sytyttimiä. Meidän pitää olla tuhopolttajia, mutta jätetäänpä ”tuho” pois – siis pelkästään ”polttajia”. Saanen selittää, ennen kuin ilmiannatte minut joko johtaville veljille tai poliisille, sopiiko?

Minuun on aina tehnyt vaikutuksen se, että lähestulkoon jokaisessa merkittävässä Mormonin kirjan opetustilanteessa tuota hetkeä kuvaamaan käytetty ilmaus on, että henkilö opetti ”voimalla ja valtuudella”¹³. Se on suurin toiveeni omassa opetuksessani, ja toivon, että se on teidänkin.

Ettehän ymmärrä väärin. Minä en puhu äänenne desibelien nostosta, teatraalisuudesta esityksessä enkä puhu etenkään pakotetuista, epäaidoista tunteista. Puhun jostakin sellaisesta, mikä on pohjimmiltaan yksinkertaisesti hengen asia – hengen, joka ilmenee monin eri tavoin juuri niin erilaisina kuin mitä te olette. Teidän täytyy olla oma itsenne. Te ette voi olla Bruce McConkie tai Boyd Packer tai Russell Nelson, vaikka meidän kannattaisikin kysyä itseltämme, miksi nuo opettajat vaikuttavat meihin siten kuin he tekevät. Oppikaa kaikki mahdollinen suurilta opettajilta (menneiltä ja nykyisiltä), mutta tietenkin teidän täytyy lopulta opettaa luontevasti, teidän täytyy opettaa omalla tavallanne. Mikä se tapa sitten onkin, tuloksen tulee olla vaikuttavaa, arvovaltaista opettamista.

Saanen käyttää muutamaa esimerkkiä, jotka on tallennettu Mormonin kirjaan. Luvussa Helaman 5 kerrotaan Nefistä ja Lehistä, jotka olivat saaneet nimensä esi-isiensä mukaan ja jotka olivat saaneet tehtävän opettaa lamanilaisia Sarahemlan maassa. Sen lisäksi että Nefi ja Lehi opettivat tätä haasteellista ryhmää, he mittelivät voimiaan myös ”toisinajattelijoiden” kanssa, nefiläisten luopioiden, jotka olivat menneet liittymään lamanilaisiin taistelussaan Jumalan profeettoja vastaan. En tiedä teistä, mutta nuo kaksi ihmisryhmää edustavat sellaista vihamielistä yleisöä, jota en olisi erityisen innokas kohtaamaan ensi töikseni maanantaiaamuna. Tässä vaiheessa lamanilaiset olivat vihamielisiä, kiukkuisia, täynnä päättäväisyyttä kostaa noille nefiläisille kiistassa, jonka alkuperän he olivat jo aikaa sitten unohtaneet. Ja sitten – aivan kuin se ei olisi riittänyt – Jeesuksen ex-mormonit (he käyttävät ”mormoni”-sanaa siten, en minä), paikalliset luopiot, jotka olivat joskus kuuluneet pappien koorumiin, jotka joissakin tapauksissa ovat saattaneet palvella uskollisesti lähetystyössä, olivat nyt joutuneet väärille raiteille. He opettivat aiemmin meidän hyödyksemme, ja nyt he opettavat meitä vastaan, Jumalan valtakuntaa vastaan.

Siitä huolimatta pyhissä kirjoituksissa kerrotaan, että noille kahdelle hyvin haasteelliselle ryhmälle Nefi ja Lehi ”saarnasivat suurella voimalla, niin että he saattoivat häpeään monet niistä luopioista, jotka olivat menneet sinne nefiläisten puolelta – –. Ja tapahtui, että [he] saarnasivat lamanilaisille [myös] niin suurella voimalla ja valtuudella, sillä heille oli annettu voima ja valtuus, niin että he voivat puhua, ja myös se, mitä heidän tuli puhua, annettiin heille.”¹⁴ Pysähdytään tähän hetkeksi. Pysähdytään miettimään, kuinka hienoa olisi, jos jokainen opettaja kirkon koululaitoksessa – tai kirkossa – voisi tietää nuo kaksi asiaa – kuinka puhua ja mitä silloin sanoa. Se olisi todellinen kielten lahja, vaikka se tapahtuisikin omalla äidinkielellänne. Minä ymmärrän asian niin, että juuri se lahja annettiin näille kahdelle heidän opettaessaan. Heille oli annettu suuri ”voima ja valtuus, niin että he voivat puhua, ja – – mitä heidän tuli puhua. – – Sen tähden he puhuivat hämmästyttäen suuresti lamanilaisia.”¹⁵

Tuoko tuo sana hämmästys minkäänlaista muistoa teille eräästä aiemmasta kertomuksesta Mormonin kirjassa? Miettikää lukua Moosia 27, kun Alma ja Moosian pojat ”kulkivat ympäriinsä kapinoiden Jumalaa vastaan”. Jakeessa 11: ”Herran enkeli ilmestyi heille; ja hän laskeutui ikään kuin pilven sisässä; ja hän puhui ikään kuin ukkosen äänellä, mikä järisytti maata, jolla he seisoivat.”¹⁶

Saanen anteeksi, jos esitän teille toisen pienen lisähuomautuksen melkein heti. Luuletteko, että se oli todellakin täysimittainen maanjäristys? Luuletteko, että jos Richterin asteikon mittareita olisi asetettu 12 metrin välein, siitä olisi saatu viiden tai kuuden tai kahdeksan tai yhdeksän asteen järistys, joka aiheuttaisi tsunameja meren syvyyksissä ja koko maan pinta olisi muuttunut? No, ehkä. Kenties joskus. Se olisi varmasti voinut olla sellainen, mutta tässä erityisessä tapauksessa, taustan tuntien, minä en ole taipuvainen ajattelemaan niin. Minä luulen, että se oli yksi noita henkilökohtaisia, räätälöityjä maanjäristyksiä, joita Herra lähettää ihmisille. Minä luulen, että maa järisi Alman ja Moosian poikien kohdalla, mutta kuka tietää, järisikö se kenenkään muun.

Olette aivan varmasti saaneet sellaisen kokemuksen opettaessanne luokkaa. Jokin, mitä sanoitte, vaikutti oppilaaseen niin voimallisesti, että hän kalpeni tai kyynelehti tai molempia, liikuttui sielunsa syvyyksiä myöten, eikä se kaikki näyttänyt vaikuttaneen erityisemmin hänen oikealla tai vasemmalla puolellaan olleeseen oppilaaseen. Sitä tapahtuu lähetyskentällä koko ajan. Tiedätte sen. Niin on käynyt teille! Toveripari opettaa perhettä kerrostalossa jossakin. Heillä on maata järisyttävä, sydäntä muuttava oppiaihe avioparin kanssa, ja se kohottaa asunnon 106 perustuksiltaan, mutta ihmiset viereisessä asunnossa 105 katsovat autuaina American Idolsia, ja väki asunnossa 107 yrittää saada selville pistetilanteen Green Bay Packersien ja San Francisco Forty Ninersien pelissä. En tiedä, voidaanko luvata geologisesti ajateltuna Richterin asteikolla mitattavia maanjäristyksiä, mutta luulen, että Herra ja pyhät kirjoitukset lupaavat varmasti teille henkilökohtaisia maanjäristyksiä, jotka muuttavat oppilaan aivan hänen sisintään myöten, niin että maa järisee heidän kohdallaan. Mutta anteeksi – eksyin aiheesta!

Jatkan Moosian kirjan luvun 27 jakeesta 12:

”Niin suuri oli [Alman ja Moosian poikien hämmästys]”, ”niin suuri oli heidän hämmästyksensä, että he kaatuivat maahan eivätkä ymmärtäneet niitä sanoja, joita [enkeli] puhui heille. – –

Ja nyt Alma ja ne, jotka olivat hänen kanssaan, kaatuivat jälleen maahan, sillä suuri oli heidän hämmästyksensä; sillä he olivat omin silmin nähneet Herran enkelin, ja hänen äänensä oli kuin ukkonen, joka järisytti maata – –.

Ja nyt Alman hämmästys oli niin suuri, että hän tuli mykäksi, niin ettei hän voinut avata suutansa; niin, ja hän tuli heikoksi, jopa niin ettei hän voinut enää liikuttaa käsiään.”¹⁷

Se, mitä ajattelen, rukoilen ja toivon, että kirkon koululaitoksessa voi tapahtua, on todella hämmästyttävää opettamista. Meidän pitää hämmästyttää oppilaat ja tehdä se ”Jumalan voimalla ja valtuudella”¹⁸, joka annetaan opettajalle – onpa hän palkattu tai vapaaehtoinen – hänen opettaessaan Jeesuksen Kristuksen evankeliumia rohkeasti ja rehellisesti. Satutteko tietämään, mikä on sanan hämmästys kantasana? Minulla ei ole aavistustakaan, mitä se on uudistetuksi egyptiksi tai hepreaksi, mutta englannissa se on peräisin kantasanasta ”tonare” – mikä tarkoittaa ukkosta.¹⁹

Auttaako se teitä ymmärtämään, miksi kääntymyskokemuksensa jälkeen Alma sanoi: ”Oi jospa olisin enkeli ja voisin toteuttaa sydämeni toiveen, että voisin lähteä puhumaan Jumalan pasuunalla, äänellä, joka järisyttäisi maata, ja huutaa parannusta joka kansalle!

Niin, minä julistaisin jokaiselle sielulle kuin ukkosen äänellä parannusta ja lunastussuunnitelmaa, jotta he tekisivät parannuksen ja tulisivat meidän Jumalamme luokse, niin ettei koko maan päällä enää olisi murhetta.”²⁰

Rakkaat ystäväni kirkon koululaitoksessa, on melko selvää, miksi Alma haluaa enkelin vaikutuksen, ukkosen äänen, joka kuulostaa Jumalan pasuunalta ja järisyttää maata. Se on yksinkertaista – se, mikä toimi hänen kohdallaan, voi toimia muiden kohdalla! Oppilaat selällään maassa tekemässä parannusta kolme päivää kokien niin suurta puhdistumista, etteivät he voisi koskaan harhautua sen vaikutuksesta eivätkä tekisikään niin, elämä täysin ja kokonaan omistettuna Jumalan valtakunnan rakentamiseen ikuisesti sen jälkeen – sitä on voimallinen opettaminen. Tajuamme, kuten Alma, ettemme me ole enkeleitä eikä meillä ole sellaista vaikutusta joka kerta, kun kohtaamme oppilasryhmän. Mutta hieno asia kirkon koululaitoksen tehtävissämme ja ammateissamme on, että meillä on tilaisuus yrittää tehdä niin, kuvaannollisesti puhuen, ja meillä on toistuvia luokkatilanteita, joissa yrittää sitä.

Nyt takaisin lukuun Helaman 5. Muistatte, etteivät Nefi ja Lehi kumpikaan olleet enkeleitä vaan vain hyviä, kuolevaisia opettajia, joilla oli tehtävä ja sanoma ja jotka opettivat ”suurella voimalla ja valtuudella”. Nämä kaksi näkivät, kuinka 8 000 lamanilaista ”kastettiin parannukseen” ja he tulivat Jumalan kirkkoon.²¹ Muistatte kertomuksen, jossa tuli leimahti alas taivaasta ja Hengen liekki paloi, totuus sytytti tämän niin sanotun koko ”oppilaiden” joukon sielun. Kokemukseni mukaan 8 000 olisi ollut melko hyvä viikoittainen määrä vyöhykeraportissa minkä tahansa toveriparin kohdalla missä tahansa lähetyskentällä maailmassa.

Suonettehan minulle vielä yhden hetken puhua vielä yhdestä opettajasta, jonka sielu sytytettiin tuleen ja joka sen lisäksi maksoi äärimmäisen hinnan palvelemisestaan, kun hänen ruumiinsa sytytettiin tuleen.

Nuoruudestani lähtien yksi eniten ihailemiani profeettoja kaikista pyhistä kirjoistamme on Abinadi. Hän tulee näyttämölle lähes tuntemattomuudesta esittämättä mitään profeetallista perintöä ja ilmoittamatta mitään kuuluisaa sukulinjaa. Kun tilanne Senifin uppiniskaisessa siirtokunnassa huononi jatkuvasti, Abinadi kutsuttiin huutamaan parannusta Senifin pojalle ja surkealle seuraajalle, kuningas Nooalle. Tiedätte, mitä tapahtui.

Nooa julistaa heti kuolemantuomion, ja Abinadin on pakko paeta. Piiloteltuaan kaksi vuotta Abinadi astuu jälleen esiin opettamaan ja todistamaan. Minua alkaa hymyilyttää tässä kaikessa profeetan ilmeinen lapsenomainen viattomuus. Hän on ollut täysin eristyksissä kaksi vuotta ja on nyt valepuvussa, jotta pysyisi edelleen tuntemattomana, ja silti hänen palattuaan ensimmäinen lause hänen suustaan on: ”Näin Herra on käskenyt minua, sanoen: Abinadi, mene profetoimaan.”²² Tässä vaiheessa minulla on syytä epäillä hänen valepukunsa toimivuutta, mutta emme varmastikaan epäile hänen uskoaan ja päättäväisyyttään.

Profetoidessaan rohkeasti kuningas Nooan ja hänen hovinsa iljetyksiä vastaan Abinadi joutuu pidätetyksi ja hänet viedään viimein juuri sen tuomioistuimen eteen, jota hän on tuomitsemassa. Tämän neuvoston kuulustellessa säälimättömästi mahtavaa profeettaa hän ”vastasi heille rohkeasti ja piti puolensa kaikkia heidän kysymyksiään vastaan – – ja saattoi heidät ymmälle kaikissa heidän sanoissaan”²³. Siirtyen sitten puolustuksesta hyökkäykseen hän aloittaa noin viiden ja puolen luvun pituisen oppia käsittelevän saarnan, joka kuuluu vaikuttavimpiin koko Mormonin kirjassa. Hän on tuskin päässyt alkuun, kun Nooa, syyllisyyden ahdistamana ja vastenmielisenä, määrää hänet surmattavaksi.

Kaiken sen on tarkoitus luoda näyttämö tapahtumalle, joka on ikuisesti piirtyneenä sieluuni, vaikkakaan ei aivan samoin kuin Arnold Fribergin kuvaamana hänen upeassa maalauksessaan²⁴, mutta se on riittävän lähellä. Joka tapauksessa, koska Abinadi oli vangittu, hänen on täytynyt olla jonkinlaisissa sille ajalle tyypillisissä kahleissa. Hänen ikäänsä me emme tiedä. Friberg kuvaa hänet vanhuksena (tai iäkkäämpänä), mutta tekstissä ei sanota niin. En tiedä, kuinka vanha hän oli. Oliko hän fyysisesti vahva? En tiedä, mutta hän oli juuri ollut kaksi vuotta jollakin tavoin eristyksissä jossakin, missä ei ehkä ollut paljon ruokaa. Ajatelkaa Eliaa, jota korpit ruokkivat.²⁵ Oletteko koskaan nähneet korpin kynsiä? En usko, että niillä siivekkäillä kavereilla oli lennossa mitään kovin suuria annoksia. Emme tiedä, mutta kenties Abinadi oli nälkäinen, väsynyt ja niissä olosuhteissa ainakin hieman heikko fyysisesti.

”Pois tämä mies, ja surmatkaa hänet”, kuningas Nooa huutaa, ”sillä mitä tekemistä meillä on hänen kanssaan – –.

Ja he astuivat esiin ja yrittivät käydä häneen käsiksi, mutta hän piti puolensa heitä vastaan ja sanoi heille:

Älkää koskeko minuun, sillä Jumala lyö teitä, jos te käytte minuun käsiksi, sillä minä en ole esittänyt sitä sanomaa, jonka Herra lähetti minut esittämään – –.

Sillä Herran Henki oli hänen päällänsä; ja hänen kasvonsa loistivat suurta kirkkautta, niin kuin Mooseksen Siinain vuorella, hänen puhuessaan Herran kanssa.

Ja hän puhui Jumalan voimalla ja valtuudella.”²⁶

”Voimalla ja valtuudella.” Siinä se on taas. Kun aloin kirjoittaa tätä puhetta ja halusin käyttää Abinadia, en muistanut tai ehkä en tiennyt, että tämä kertomus päättyy tuohon samaan ilmaukseen, että hän opetti voimalla ja valtuudella. Ystävät, on eri asia lukea jotakin kirjoitusta sivulta, mutta aivan toinen nähdä mielemme silmin ja kuulla sydämessämme kuin ukkosen äänellä: ”Älkää koskeko minuun, sillä Jumala lyö teitä, jos käytte minuun käsiksi.”²⁷ Pystyn tuskin koskaan lukemaan näitä sanoja itkemättä. Ne kaikuvat sydämessäni yhä sellaisella majesteettisuudella, sellaisella rohkeudella ja mahtavalla voimalla. Ei ole mitään viitettä siitä, että Abinadi olisi huutanut. Ei ole mitään viitettä siitä, että hän olisi liikuttanut ainuttakaan lihasta. Aseistettujen vartijoiden ympäröimänä ja kahleissa hän ei ole pystynyt liikkumaan juuri lainkaan. Mutta ilmeisesti se, mitä hän sanoi ja kuinka hän sen sanoi, tehosi. Sanon ”ilmeisesti”, koska ei ole pienintäkään viitettä siitä, että yksikään noista vartijoista olisi tehnyt ainuttakaan yksittäistä yritystä siirtää hänet pois, eikä kuningas Nooa tai yksikään hänen papeistaan sanonut sanaakaan neljään kiehtovaan lukuun.

No, emme voi muistella kaikkia ihmeellisiä esimerkkejä sellaisesta opettamisesta pyhissä kirjoituksissa, mutta niitä on kaikkialla. Kehotan meitä jokaista etsimään ne, pohtimaan niitä ja pyytämään itsellemme osan tuosta lahjasta, joka kuuluu tehtäväämme.

Opettaminen tällä tavoin on vaativaa, ja siihen on vaikea yltää. Jos osaisin opettaa sillä tavalla, onnistuisin opettamisessa varmasti paljon paremmin. Mutta tämän tiedän: ellei suhtaudu palavasti johonkin, ei voi mitenkään ikimaailmassa saada oppilaitaan suhtautumaan siihen palavasti. Saanen toistaa sen. Ellei suhtaudu palavasti johonkin, ei voi mitenkään saada oppilaitaan suhtautumaan siihen palavasti. Tietenkin tuon palavuuden perimmäinen lähde on se, mitä Abinadista sanottiin: ”Sillä Herran Henki oli hänen päällänsä; ja hänen kasvonsa loistivat suurta kirkkautta.”²⁸

Jos Henki on avain hämmästyttävään opettamiseen – ja se on – niin siinä, että puhuu vanhoja muistiinpanoja tai käyttää opettajatoverinsa esimerkkejä tai jaarittelee jonkin yleiskonferenssipuheen tulkinnasta, piilee suuri vaara. Nuo kaikki ovat hyviä omalla paikallaan ja vaikuttavia, kun kyseessä on ensimmäinen kerta, joten käyttäkää tietenkin mitä tahansa, mitä voitte, tuodaksenne eloa ja vaihtelua opetukseenne. Mutta eniten merkitystä on sillä, mitä te itse tunnette, kun sanotte nuo sanat. Mikään ei voi korvata sitä. ”Oi jospa olisin enkeli – –, että voisin [puhua] – – äänellä, joka järisyttäisi maata!”²⁹ Muistakaa: Oppilas ei ole täytettävä säiliö. Oppilas on sytytettävä tuli. Ja jos teemme sen todella hyvin, saatamme olla jonakin päivänä kelvollisia kohtaamaan ne, jotka poltettiin roviolla juuri samaisesta kyvystä iskeä kipinää ja sytyttää tuli. Lähtekää siis työhönne, te kirkkauden enkelit kaikkialla ympäri tätä maapalloa – tietoisina kuulijakunnasta, jolle puhumme – lähtekää ja hämmästyttäkää oppilaanne. Todistan tämän työn jumalallisuudesta. Todistan teidän tehtävänne jumalallisuudesta. Rakkaat veljeni ja sisareni, tämä on kaikkivaltiaan Jumalan työtä. Minä en ole antanut elämääni jonkin sadun vuoksi. Minä en ole antanut elämääni ettekä te omaanne sen vuoksi, minkä tekemisestä Pietari sanoi, että meitä syytettäisiin, valheiden tavoittelusta, tarinoiden tavoittelusta, viekkaasti sepitetyn valheen tavoittelusta. Tämä on totuus. Se ei ole viekkaasti keksitty taru. Olen antanut sille elämäni, te annatte elämänne, parhaat tuntemani ihmiset ovat antaneet ja antavat sille elämänsä. Tämä on kaikkivaltiaan Jumalan totuus, ja siunatkoon Hän teitä ikuisesti opettaessanne sitä. Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.