Siunata Hänen nimessään

Rakkaat veljeni, palvelustoverini Jumalan pappeudessa, minulle on kunnia puhua teille tänä iltana. Tunnen syvää kunnioitusta teitä kohtaan ja kiitollisuutta teistä. Kun puhun teidän kanssanne ja kuulen teidän suuresta uskostanne, uskon, että maailmassa on entistä suurempaa pappeuden voimaa, entistä vahvempia koorumeja ja entistä uskollisempia pappeudenhaltijoita.

Tämän tuokion aikana tänä iltana puhun niille teistä, jotka haluavat olla vieläkin tehokkaampia henkilökohtaisessa pappeuden palvelutyössänne. Te tiedätte, että teitä on kehotettu pitämään kunniassa kutsumuksenne palvella.¹ Mutta saatatte miettiä, mitä kutsumuksenne kunniassa pitäminen voi tarkoittaa teidän kohdallanne.

Aloitan uusimmista diakoneista, koska he todennäköisimmin tuntevat epävarmuutta siitä, mitä pappeuden palvelutyön kunniassa pitäminen mahtaa tarkoittaa. Vasta asetetut vanhimmat saattavat myös haluta kuunnella. Ja piispa, joka on palvellut tehtävässään vasta muutamia viikkoja, saattaa myös olla kiinnostunut.

Minulle on opettavaista muistella aikaani diakonina. Kunpa joku olisi silloin kertonut minulle sen, mitä nyt aion esittää. Se olisi voinut auttaa kaikissa pappeustehtävissä, joita minulle on tullut sen jälkeen – niissäkin, joita saan nykyään.

Minut asetettiin diakoniksi lähetysseurakunnassa, joka oli niin pieni, että minä olin ainoa diakoni ja veljeni Ted oli ainoa opettaja. Me olimme seurakunnan ainoa perhe. Koko seurakunta kokoontui meidän kodissamme. Veljeni ja minun pappeusjohtaja oli uusi käännynnäinen, joka oli itse vasta saanut pappeuden. Uskoin silloin, että ainoa pappeusvelvollisuuteni oli jakaa sakramenttia omassa ruokasalissamme.

Kun perheemme muutti Utahiin, huomasin olevani isossa seurakunnassa, jossa oli paljon diakoneja. Ensimmäisessä sakramenttikokouksessani siellä seurasin, miten diakonit – minusta he näyttivät armeijalta – liikkuivat täsmällisesti kuin koulutettu joukkue jakaessaan sakramenttia.

Minua pelotti niin kovasti, että seuraavana sunnuntaina menin varhain seurakuntakeskukseen, jotta voisin olla yksin eikä kukaan näkisi minua. Muistan, että se oli Yalecrestin seurakunta Salt Lake Cityssä ja sen tontilla oli patsas. Menin patsaan taakse ja rukoilin hartaasti apua tietääkseni, kuinka olla epäonnistumatta, kun osallistuisin sakramentin jakamiseen. Siihen rukoukseen vastattiin.

Mutta tiedän nyt, että on olemassa parempi tapa rukoilla ja ajatella, kun pyrimme kasvamaan pappeuden palvelutyössämme. Se on tullut, kun olen ymmärtänyt, miksi ihmisille annetaan pappeus. Pappeuden saamisemme tarkoituksena on sallia meidän siunata ihmisiä Herran puolesta, tehdä niin Hänen nimessään.²

Vuosia diakoniaikani jälkeen opin, mitä se tarkoittaa käytännössä. Esimerkiksi ylipappina sain tehtävän vierailla sakramenttikokouksessa eräässä palvelutalossa. Minua pyydettiin jakamaan sakramentti. Sen sijaan että olisin miettinyt, millä tavoin tai kuinka täsmällisesti jaoin sakramentin, katsoinkin jokaisen vanhuksen kasvoja. Näin monien heistä itkevän. Yksi rouva otti kiinni hihastani, katsoi ylös ja sanoi ääneen: ”Oi, kiitos, kiitos.”

Herra oli siunannut palvelemiseni, jonka tein Hänen nimessään. Sinä päivänä olin rukoillut sellaista ihmettä enkä sitä, kuinka hyvin voisin tehdä oman osani. Rukoilin, että ihmiset tuntisivat rakastavan palvelutyöni välityksellä Herran rakkautta. Olen oppinut, että tämä on avain muiden palvelemiseen ja siunaamiseen Hänen nimessään.

Kuulin äskettäin kokemuksen, joka muistutti minua tällaisesta rakkaudesta. Kun koronaviruspandemian vuoksi kaikki kirkon kokoukset keskeytettiin, eräs palvelutyöveli otti vastaan vanhinten koorumin johtajalta toimeksiannon siunata ja antaa sakramentti eräälle sisarelle palvelutyöpiirissään. Kun hän soitti sisarelle ja tarjoutui tuomaan sakramentin, sisar myöntyi vastahakoisesti, koska hän ei olisi halunnut veljen lähtevän kodistaan niin vaarallisena aikana ja myös koska hän uskoi, että tilanne palautuisi pian normaaliksi.

Kun veli saapui sisaren kotiin sinä sunnuntaiaamuna, sisarella oli pyyntö. Voisivatko he kävellä naapuriin ja antaa sakramentin myös hänen 87-vuotiaalle naapurilleen? Piispan luvalla veli suostui.

Monen, monen viikon ajan sekä hyvin huolellisesti turvavälejä ja muita turvallisuustoimia noudattaen tuo pyhien pieni ryhmä kokoontui joka sunnuntai yksinkertaiseen sakramenttipalveluun. Vain muutama pala murrettua leipää ja vesikuppeja – mutta monia kyyneliä vuodatettiin rakastavan Jumalan hyvyyden vuoksi.

Aikanaan palvelutyöveli, hänen perheensä ja sisar, joka kuului veljen palvelutyöpiiriin, pystyivät palaamaan kirkkoon. Mutta runsaiden varotoimien vuoksi sen 87-vuotiaan lesken – naapurin – piti jäädä kotiin. Palvelutyöveli – muistakaa, että hänen palvelutyöpiiriinsä kuului tämän iäkkään sisaren naapuri, ei tämä sisar itse – on tullut yhä vieläkin hänen kotiinsa joka sunnuntai pyhät kirjoitukset ja pieni pala leipää mukanaan toimittamaan Herran aterian sakramentin.

Hän – kuten minäkin sinä päivänä palvelutalossa – tekee pappeuden palvelutyönsä rakkaudesta. Itse asiassa tämä palvelutyöveli kysyi äskettäin piispaltaan, olisiko seurakunnassa muita, joista hän voisi huolehtia. Hänen halunsa pitää pappeuden palvelutyönsä kunniassa on kasvanut, kun hän on palvellut Herran nimessä ja tavalla, jonka miltei yksinomaan vain Hän tietää. En tiedä, onko tämä palvelutyöveli rukoillut, kuten minä rukoilin, että ne, joita hän palvelee, tuntisivat Herran rakkautta, mutta koska hänen palvelemisensa on tapahtunut Herran nimessä, lopputulos on ollut sama.

Sama suurenmoinen lopputulos tulee, kun rukoilen sitä, ennen kuin annan pappeuden siunauksen jollekulle, joka on sairas tai avun tarpeessa. Niin tapahtui kerran sairaalassa, kun kärsimättömät lääkärit kehottivat minua – enemmänkin kuin kehottivat minua – käskivät minua – pitämään kiirettä ja menemään pois tieltä, jotta he voisivat tehdä työnsä, sen sijaan että olisivat antaneet minulle mahdollisuuden antaa pappeuden siunauksen. Jäin paikalle ja annoin siunauksen. Ja se pieni tyttö, jonka siunasin sinä päivänä ja jonka lääkärit olivat luulleet kuolevan, jäi henkiin. Tänä hetkenä olen kiitollinen, että sinä päivänä en antanut valtaa omille tuntemuksilleni vaan tunsin, että Herra halusi tuon pienen tytön saavan siunauksen. Ja tiesin, mikä se siunaus oli: siunasin hänet, jotta hän parantuisi. Ja hän parantui.

Niin on tapahtunut monta kertaa, kun olen antanut siunauksen jollekulle, joka on ilmeisen lähellä kuolemaa, ja perheenjäsenet ovat vuoteen ympärillä toivoen parantumisen siunausta. Vaikka minulla olisi vain hetki aikaa, rukoilen aina tietääkseni, minkä Herran varaaman siunauksen voin antaa Hänen nimessään. Ja pyydän saada tietää, kuinka Hän haluaa siunata tätä henkilöä, enkä sitä, mitä minä tai lähellä seisovat ihmiset haluavat. Kokemukseni on, että silloinkin kun siunaus ei ole sitä, mitä muut haluavat itselleen tai omaisilleen, niin Henki koskettaa sydämiä ja he kokevat pettymyksen sijaan hyväksymistä ja lohtua.

Sama innoitus tulee, kun patriarkat paastoavat ja rukoilevat johdatusta antaakseen siunauksen, jonka Herra haluaa antaa henkilölle. Edelleen olen kuullut annettavan siunauksia, jotka ovat yllättäneet minut ja yllättäneet myös siunauksen saavan henkilön. Siunaus on selvästikin tullut Herralta – sekä sen sisältämät varoitukset että lupaukset, jotka annetaan Hänen nimessään. Herra on palkinnut patriarkan rukouksen ja paaston.

Pitäessäni piispana kelvollisuuspuhutteluja opin rukoilemaan, että Herra antaisi minun tuntea, mitä Hän halusi kyseiselle henkilölle, ja pitämään huolen siitä, ettei oma arviointikykyni estäisi minua saamasta Hänen antamaansa innoitusta. Se on vaikeaa, jos Herra rakkaudessa haluaa ehkä siunata jotakuta oikaisemisella. Vaatii ponnistelua erottaa se, mitä Herra haluaa, siitä, mitä sinä haluat ja mitä toinen henkilö saattaa haluta.

Uskon, että voimme pitää pappeuden palvelutyömme kunniassa koko elämämme ajan ja kenties sen jälkeenkin. Se riippuu uutteruudestamme, kun yritämme tuntea Herran tahdon ja pyrimme kuulemaan Hänen äänensä, jotta voimme tietää paremmin, mitä Hän haluaa sille henkilölle, jota palvelemme Hänen puolestaan. Tuo kunniassa pitäminen tapahtuu pienin askelin. Se voi tapahtua hitaasti, mutta se tapahtuu. Herra lupaa meille tämän:

”Sillä ne, jotka ovat uskollisia, niin että saavat nämä kaksi pappeutta, joista minä olen puhunut, ja pitävät kunniassa kutsumuksensa, Henki pyhittää heidän ruumiinsa uudistamiseksi.

Heistä tulee Mooseksen ja Aaronin poikia ja Abrahamin jälkeläisiä ja Jumalan kirkko ja valtakunta ja valitut.

Ja myös kaikki ne, jotka ottavat vastaan tämän pappeuden, ottavat vastaan minut, sanoo Herra.”³

Todistukseni on, että pappeuden avaimet on palautettu profeetta Joseph Smithille. Herran palvelijat ovat ilmestyneet taivaasta palauttamaan pappeuden niitä suuria tapahtumia varten, jotka ovat tapahtuneet ja jotka ovat vielä edessämme. Israel kootaan. Herran kansaa valmistetaan Hänen loistavaan toiseen tulemiseensa. Palautus jatkuu. Herra ilmoittaa lisää tahtoaan profeetoilleen ja palvelijoilleen.

Saatatte tuntea itsenne pieniksi verrattuna niihin suuriin asioihin, joita Herra tulee tekemään. Jos niin on, kehotan teitä kysymään rukoillen, millaisina Herra näkee teidät. Hän tuntee teidät henkilökohtaisesti, Hän on antanut teille pappeuden ja Hänelle on tärkeää, että te nousette ja pidätte pappeuden kunniassa, koska Hän rakastaa teitä ja Hän luottaa teidän siunaavan Hänen nimessään ihmisiä, joita Hän rakastaa.

Siunaan teitä nyt niin, että pystytte tuntemaan Hänen rakkautensa ja Hänen luottamuksensa. Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.