Ja vaikka niin ei kävisikään

Eräät arvokkaimmista muistoistani liittyvät viikonloppuvierailuihin vaarnakonferensseissa, kun olen vaarnanjohtajan kanssa käynyt tapaamassa hänen vaarnansa jäseniä, jotka kamppailevat elämän haasteiden kanssa rohkeina ja uskossa, etenkin niiden luona, jotka ovat menettäneet lapsen tai jotka taistelevat urhoollisesti hoitaessaan sairasta tai raajarikkoista tai vammaista lasta. Tiedän tuskallisen henkilökohtaisen kokemuksen perusteella, etteivät yöt ole koskaan niin pimeitä kuin silloin, kun on menettänyt lapsensa. Eivätkä päivät ole koskaan niin pitkiä ja uuvuttavia kuin silloin, kun hoitaa tauotta fyysisesti tai henkisesti vammautunutta lasta. Kaikki sellaiset vanhemmat voivat täysin samastua isään, jonka lapsessa oli ”mykkä henki” ja joka Vapahtajan kehottaessa uskomaan vastasi sielunsa hädässä sanoin: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” (Ks. Mark. 9:17, 23–24.)

Niinpä tänään haluan puhua kaikille niille, jotka kamppailevat tässä sovelletun uskon laboratoriossa, jota kutsutaan kuolevaisuudeksi – ja erityisesti niille lapsensa menettäneille, murheen painamille ja sureville vanhemmille, jotka anoen kysyvät: ”Miksi?”

Ensinnäkin, tietäkää, että murhe on rakkauden luonnollinen sivutuote. Kukaan ei voi epäitsekkäästi rakastaa toista henkilöä ja samalla olla surematta tämän kärsimyksen tai lopulta tapahtuvan poismenon vuoksi. Ainoa tapa välttää murhetta olisi olla kokematta rakkautta; ja juuri rakkaus tekee elämästä antoisaa ja merkityksellistä. Sureva isä tai äiti ei sen tähden välttämättä voikaan odottaa, että Herra vastaa vakavaan rukoukseen poistamalla murheen, vaan pikemminkin antamalla suloisen varmuuden siitä, että olivatpa olosuhteet millaiset tahansa, hänen lapsensa on rakastavan taivaallisen Isän hellässä huomassa.

Seuraavaksi, älkää koskaan epäilkö Jumalan hyvyyttä, vaikka ette tietäisikään ”miksi”. Kaiken kattava kysymys, jonka surevat ja murheen painamat esittävät, on yksinkertaisesti tämä: Miksi? Miksi meidän tyttäremme kuoli, vaikka rukoilimme niin kovasti, että hän saisi elää, ja vaikka hän sai pappeuden siunauksia? Miksi meidän on kamppailtava tämän menetyksen kanssa, kun toiset kertovat rakkailleen tapahtuneista ihmeellisistä parantumisista? Nämä ovat luonnollisia kysymyksiä, ymmärrettäviä kysymyksiä. Mutta ne ovat myös kysymyksiä, jotka jäävät tavallisesti vaille vastausta kuolevaisuudessa. Herra on sanonut yksinkertaisesti: ”Minun tieni [ovat] teidän teittenne yläpuolella ja minun ajatukseni teidän ajatustenne yläpuolella” (Jes. 55:9). Kuten Pojan tahto ”sulautuu Isän tahtoon” (Moosia 15:7), samoin täytyy meidänkin tahtomme sulautua.

Silti me kuolevaiset haluamme varsin luonnollisesti tietää syyn siihen. Yrittäessämme liian innokkaasti saada vastausta saatamme kuitenkin unohtaa, että kuolevaisuus suunniteltiin niin sanoakseni vastaamattomien kysymysten ajaksi. Kuolevaisuudella on erilainen, kapeammin määritelty tarkoitus: Se on koekenttä, koetustila, aikaa jolloin kuljemme uskon varassa, aikaa jolloin valmistaudumme kohtaamaan Jumalan (ks. esim. Abr. 3:24–25; 2. Nefi 31:15–16, 20; Alma 12:24; 42:4–13). Juuri nöyryyttä (ks. Alma 32:6–21) ja alistuvuutta (ks. Moosia 3:19) vaalimalla me saatamme ymmärtää tarkoitetun kuolevaisuuden kokemuksen täyteyden ja valmistaa mieltämme ja sydäntämme vastaanottamaan Hengen kuiskauksia. Pohjimmiltaan nöyryys ja alistuvuus ilmentävät täydellistä halukkuutta antaa ”miksi”-kysymysten jäädä toistaiseksi vaille vastausta – tai ehkä jopa sitä, että kysymme: ”Miksi ei?” Juuri kestämällä loppuun asti (ks. 2. Nefi 31:15–16; Alma 32:15; OL 121:8) voimme saavuttaa tämän elämän tarkoitukset. Uskon, että kuolevaisuuden suuri koe on kohdata kysymys ”miksi” ja sitten jättää se sikseen luottaen nöyrästi Herran lupaukseen siitä, että ”kaiken täytyy tapahtua aikanaan” (OL 64:32).

Mutta Herra ei ole jättänyt meitä vaille lohtua tai ilman mitään vastauksia. Mitä sairaiden parantamiseen tulee, Hän on sanonut selvästi: ”Ja vielä, tapahtuu, että se, jolla on uskoa minuun tullakseen terveeksi ja jota ei ole määrätty kuolemaan, tulee terveeksi” (OL 42:48, kursivointi lisätty). Aivan liian usein me jätämme huomiotta tuon ehdollisen kohdan ”ja jota ei ole määrätty kuolemaan” (”tai”, voisimme lisätä, ”sairauteen tai vammaisuuteen”). Kun olette rukoilleet hartaasti ja pappeuden siunauksia on annettu, älkää tunteko epätoivoa, vaikka teidän rakkaanne paraneminen ei edistykään tai hän jopa siirtyy pois kuolevaisuudesta. Saakaa lohtua siitä tiedosta, että teitte kaiken voitavanne. Sellainen usko, paasto ja siunaus ei ole voinut mennä hukkaan! Se, ettei lapsenne toipunut kaikesta siitä huolimatta, mitä hänen hyväkseen tehtiin, voi olla – ja sen tulisikin olla – rauhan ja varmuuden perusta kaikille niille, jotka rakastavat häntä! Herra, joka suo siunauksia ja joka kuulee jokaisen vilpittömän rukouksen, kutsui hänet kaikesta huolimatta kotiin. Kaikki nuo kokemukset rukouksesta, paastosta ja uskosta ovatkin saattaneet olla pikemminkin meidän omaksi hyväksemme kuin hänen hyväkseen.

Kuinka meidän sitten tulisi lähestyä armon valtaistuinta rukoillessamme vilpittömästi rakkaimpamme puolesta ja asettaessamme kätemme hänen päänsä päälle antaaksemme siunauksen pappeuden valtuudella? Kuinka me osoitamme uskoamme oikein? Profeetta Joseph Smith määritteli evankeliumin ensimmäisen periaatteen näin: ”– – usko Herraan Jeesukseen Kristukseen” (UK 4, kursivointi lisätty). Unohdamme joskus juuri tuon määrittävän kohdan: ”Herraan Jeesukseen Kristukseen”. Liian usein lausumme rukouksen tai suoritamme toimituksen ja odotamme sitten hermostuneina nähdäksemme, tapahtuuko pyytämämme, aivan kuin sen hyväksyminen tarjoaisi tarvittavan todistuksen Hänen olemassaolostaan. Se ei ole uskoa! Usko on sitä, että aivan yksinkertaisesti luottaa Herraan. Mormonin sanoin, se on ”luja mieli kaikessa jumalisuudessa” (Moroni 7:30, kursivointi lisätty). Kolme heprealaista hallitusmiestä osoitti uskoa siihen, että Herra pelastaisi heidät tulisesta uunista, ”ja vaikka niin ei kävisikään”, he sanoivat kuninkaalle, ”sinun jumaliasi me emme palvele” (Dan. 3:18, kursivointi lisätty). On merkittävää, että liekkien keskellä näkyi neljä eikä kolme miestä, ja neljäs näytti ”aivan jumalolennolta” (Dan. 3:25).

Sama pätee meihin. Maallisessa maailmassamme on tavanomaista sanoa: ”Uskoo, ken näkee.” Mitä arvoa tällä pienellä mietelauseella onkin elämän arkipäiväisissä asioissa, se ei päde silloin, kun käännymme Herran puoleen kaikkein vaikeimpina synkkinä hetkinämme. Herran tavan voi parhaiten ilmaista toisenlaisella mietelauseella: ”Näkee, ken uskoo.” Usko Herraan on edellytys, eikä lopputulos. Me tiedämme, että Hän elää; sen tähden me luotamme siihen, että Hän siunaa meitä oman jumalallisen tahtonsa ja viisautensa mukaisesti. Tätä lapsenkaltaista Herraan turvaamista sanotaan pyhissä kirjoituksissa yksinkertaisesti ”särkyneen sydämen ja murtuneen mielen uhriksi” (ks. OL 59:8).

Esitän tämän voimakkaana vakaumuksena, joka on syntynyt elämänkokemuksen tulisessa ahjossa. Toinen poikamme Adam saapui elämäämme, kun olin kaukana Vietnamin viidakoissa ja riisipelloilla. Minulla on yhä se iloinen sähke, jossa kerrottiin hänen syntymästään. Adam oli sinisilmäinen, vaaleatukkainen pieni poika, jolla oli vallaton luonne. Täytettyään viisi vuotta Adam odotti innolla koulun alkamista. Sitten asuinpaikkakunnallamme Etelä-Kaliforniassa alkoi raivota eräs yleinen lastentauti, ja Adam sai tartunnan. Lukuun ottamatta sitä, että kannoimme huolta hänen olonsa mukavuudesta, emme olleet erityisen huolissamme. Hänen saamansa tauti vaikutti jopa lievältä. Yhtäkkiä eräänä aamuna hän ei noussutkaan vuoteeltaan; hän oli syvässä koomassa. Kiidätimme hänet sairaalaan, jossa hänet otettiin teho-osastolle. Tunnolliset lääkärit ja sairaanhoitajat huolehtivat hänestä kaiken aikaa. Vaimoni ja minä valvoimme jatkuvasti läheisessä odotushuoneessa.

Soitin rakkaalle vaarnanjohtajallemme, vanhin Douglas L. Callisterille, joka oli lapsuuden ystäväni ja sittemmin rakas kollega seitsemänkymmenen koorumissa. Pyysin häntä tulemaan sairaalaan ja antamaan kanssani Adamille pappeuden siunauksen. Hän tuli paikalle muutamassa minuutissa. Kun menimme pieneen, ahtaaseen tilaan, jossa Adamin pieni hervoton ruumis makasi ja jossa hänen sänkynsä oli hämmentävien monitorien ja muiden sairaanhoitolaitteiden keskellä, ystävälliset lääkärit ja sairaanhoitajat vetäytyivät kunnioittavasti taaemmaksi ja panivat kätensä ristiin rinnalle. Kun pappeuden siunauksen tutut ja lohdulliset sanat lausuttiin uskossa ja vilpittömästi anoen, minut täytti voimakas tunne siitä, että Joku muu oli läsnä. Minut valtasi tunne siitä, että jos avaisin silmäni, näkisin Vapahtajan seisomassa siinä! En ollut ainoa siinä huoneessa, joka tunsi sen Hengen. Joitakin kuukausia myöhemmin saimme aivan sattumalta tietää, että eräs tuona päivänä läsnä olleista sairaanhoitajista liikuttui niin, että hän etsi lähetyssaarnaajat käsiinsä ja hänet kastettiin.

Adamin kunto ei kuitenkaan kohentunut. Hän häilyi tämän ja tuonpuoleisen elämän välillä vielä useita päiviä meidän rukoillessamme Herralta, että Hän palauttaisi pojan meidän luoksemme. Lopulta eräänä aamuna levottoman yön jälkeen käyskentelin yksin sairaalan autiolla käytävällä. Puhuin Herralle ja kerroin Hänelle, että halusimme niin kovasti pienen poikamme palaavan luoksemme mutta että kaikesta huolimatta eniten halusimme sitä, että Hänen tahtonsa tapahtuisi ja että me, Pat ja minä, hyväksyisimme sen. Pian sen jälkeen Adam siirtyi iankaikkisuuden kynnyksen yli.

Rehellisesti sanoen suremme yhä pientä poikaamme, vaikka Hengen rakastava siunaus ja vuosien kuluminen ovat pehmentäneet suruamme. Hänen pieni kuvansa koristaa olohuoneemme takanreunusta vierellään tuoreempi perhekuva lapsista ja lastenlapsista. Mutta Pat ja minä tiedämme, että rakastava taivaallinen Isä oli tarkoittanut hänen matkansa kuolevaisuudessa lyhyemmäksi ja helpommaksi kuin meidän ja että hän on nyt kiirehtinyt eteenpäin ja on vastaanottamassa meitä, kun me hänen laillaan lopulta ylitämme tuon saman kohtalokkaan kynnyksen.

Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.