Viimeinen mahdollisuuteni

Kun olin 18-vuotias, päätin jäädä pois kirkosta. Jonkin aikaa sillä, että lähdin Vapahtajani rinnalta, ei näyttänyt olevan mitään jälkiseurauksia elämääni. Kotimaassani Chilessä saatoin elää mukavasti palkallani. Minusta tuntui, että kykenisin aina rahoittamaan maailmallisen elämäntapani ja voisin olla edelleenkin välittämättä lupauksista, jotka olin tehnyt 14-vuotiaana kasteen vesissä.

Jatkoin tällä tiellä muutaman vuoden, mutta sitten asiani eivät enää sujuneetkaan. Kaikki näytti pimenevän ympärilläni. Menetin työpaikkani, ja minun oli vaikea löytää työtä. Minun oli tehtävä mitä tahansa työtä henkeni pitimiksi. Sen olisi pitänyt saada minut heräämään ja löytämään jälleen kerran tie, mutta niin ei tapahtunut.

Vähän tämän jälkeen, vuonna 1998, isäni kuoli. Koska olin vanhin poika, äidistäni ja nuoremmasta veljestäni huolehtiminen lankesi suurelta osin minun harteilleni. Jätin hyvästit huolettomalle elämäntavalleni ja opin ymmärtämään, että joskus Herra sallii tapahtua sellaista, mitä emme ymmärrä, ennen kuin näemme lopputuloksen.

Uskon, että Hän antoi minun joutua taloudelliseen ahdinkoon osoittaakseen minulle, että ainoa tapa päästä siitä oli maksaa kymmenykset, minkä tein palattuani kirkkoon ja uudistettuani liittoni. Tällä tavoin Hän kärsivällisesti ja rakastavasti toi minut takaisin laumaan.

Yleiskonferenssissa vuonna 2001 presidentti Gordon B. Hinckley esitteli jatkuvan koulutusrahaston. Tarvitsin sellaisen ohjelman tarjoamia tilaisuuksia, jotta voisin parantaa taloudellista asemaani, mutta mietin, täyttäisinkö ohjelman vaatimukset.

Sakramenttikokouksessa muutama kuukausi myöhemmin vaarnanjohtajamme puhui ohjelmasta. Suureksi yllätyksekseni sain tietää, että saattaisin sittenkin täyttää vaatimukset. Ajattelin itsekseni: ”Tämä on viimeinen mahdollisuuteni. En voi jättää sitä käyttämättä.”

Sitten aloin miettiä velvoitteita, joita ohjelma minulta vaatisi, ja pelkäsin, että epäonnistuisin ja tuottaisin jälleen kerran pettymyksen taivaalliselle Isälle. Pääsin kuitenkin eroon näistä ajatuksista ja koottuani tietoa paikalliselta instituutinjohtajalta lähetin hakemuksen. Menneisyyteni huomioon ottaen minulla ei ollut suuriakaan toiveita tulla hyväksytyksi. Minusta tuntui, etten ansainnut sellaista siunausta, vaikka olinkin tehnyt parannuksen ja palannut kirkkoon.

Kun sain kirkon keskustoimistosta myöntävän vastauksen, perheeni ja minä riemuitsimme. Myönnetty summa ei ollut riittävä koko lukuvuotta varten, mutta menin ja ilmoittauduin tietokoneohjelmoinnin pääaineopiskelijaksi. Sain korkeita arvosanoja ja ansaitsin stipendin, jolla kustansin loppuosan opiskelustani.

Sen jälkeen olen tehnyt kaiken mahdollisen osoittaakseni kiitollisuuteni. Teen lujasti töitä, opiskelen ahkerasti ja täytän tehtäväni kirkossa. Osallistun instituuttiluokkiin yrittäen korvata vuodet, jotka hukkasin, ja oppia, mitä Herra odottaa minulta.

Tärkein asia, jonka tiedän, on, että olen saanut anteeksi kaiken pahan, mitä tein menneisyydessä. Kaikki tulevaisuudensuunnitelmani perustuvat tähän tietoon. Autan edelleen perhettäni, mutta nyt kykenen tekemään niin paremmalla tavalla.