Uuden testamentin historiallista taustaa

Jeesuksen kuolemaa seuranneina vuosina ilmaus ”Uusi testamentti” ei olisi viitannut kirjakokoelmaan Herran elämästä ja kuolemasta vaan pikemminkin siihen, mitä Hän sanoi opetuslapsilleen viimeisen aterian iltana: ”Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi” (Matt. 26:28, kursivointi lisätty). Kreikankielinen ilmaus on käännetty englanninkielisessä Raamatussa ”uudeksi testamentiksi”, mutta tarkoittaa tosiaankin liittoa, uutta liittoa, jonka Vapahtaja tarjoaa meille sovituksellaan. Raamattuun tallennetut kirjoitukset, joista käytetään nimitystä Uusi testamentti, kuvaavat ja opettavat tuota uutta liittoa Herran ja Hänen kansansa välillä ja vahvistavat sen.

Uuteen testamenttiin tallennetut kirjoitukset keskittyvät Vapahtajan palvelutyön eri puoliin. Uusi testamentti alkaa evankeliumeilla. Evankeliumi tarkoittaa ”hyvää uutista” viitaten Jeesuksen Kristuksen elämään, palvelutyöhön ja jumalalliseen tehtävään. Uusi testamentti sisältää myös kertomuksen kirkon ensimmäisistä lähetystyöpyrkimyksistä (Apostolien teot), Pietarin ja Paavalin kaltaisten varhaisten johtajien kirjeitä, joissa varhaisia kristittyjä (joita kutsuttiin myös pyhiksi) kehotetaan pysymään lujina uskossa, todistuksen (Kirje heprealaisille) sekä ilmestyksen (Johanneksen ilmestys), jossa Herran luvataan palaavan myöhempinä aikoina. Kullakin kirjoittajalla on tarjottavanaan erilainen näkökulma, ja kukin pikemminkin kirjoitti tietylle yleisölle kuin yritti täyttää historiallisessa selonteossa havaittuja aukkoja. 300-luvun puolivälissä jKr. ne 27 kirjaa, joissa kerrotaan Herran uudesta liitosta, koottiin yhteen ja siihen järjestykseen kuin ne ovat nykyään.

Suuremmasta opetuslasten joukosta Jeesus kutsui 12 miestä apostoleiksi. Nämä miehet seurasivat Häntä koko Hänen palvelutyönsä ajan, kärsivät Hänen kanssaan ja saivat myös menestystä ja Hengen täyttämiä kokemuksia. Jeesuksen kuoleman jälkeen apostolit sekä muut uskolliset seuraajat alkoivat kirjoittaa muistiin kokemuksiaan. Kaksi tapahtumaa on saattanut herättää heidän halunsa tallentaa kertomuksensa Jeesuksen elämästä: ensiksi se, että vuonna 70 jKr. Rooman armeija valloitti Jerusalemin ja temppelin, ja toiseksi se, että luopumuksen voimat tekivät jo työtään (ks. Ap. t. 20:29–30). Siksi monet Uuden testamentin kirjoituksista tallennettiin auttamaan uskollisia näkemään, mitä tietä heidän tuli kulkea oman aikansa onnettomuuksien ja kiistojen halki.

Muistellessamme heidän kokemuksiaan voimme oppia, kuinka he kohtasivat vaikeat ajat ja kuinka evankeliumin hyvästä uutisesta tuli vakauttava voima kamppailussa luopumuksen voimia vastaan.

Ensimmäisen vuosisadan loppua kohti mentäessä kaikki kirjoitukset, jotka on nyt tallennettu Uuteen testamenttiin, oli saatu valmiiksi, ja niitä kierrätettiin laajalti kirkon seurakuntien keskuudessa. Lainopettajat jäljensivät tekstejä papyrukselle ja sitten myöhemmin pergamentille, mutta näitä jäljennöksiä oli saatavilla verrattain vähän. Kirkon jäsenet keräsivät kirjoja, joita saivat käsiinsä, ja lukivat ja tutkivat Herran ja apostolien sanoja. Yksi merkittävä takaisku pyhien kirjoitusten leviämiselle oli Rooman keisarin Diocletianuksen vuonna 303 jKr. aloittama kristittyjen vaino. Hän määräsi, että kristilliset kirjoitukset oli poltettava, ja pakotti kristittyjä uhraamaan pakanajumalille. Noina vainon vuosina monet uskolliset ihmiset kätkivät pyhiä tekstejä. Myöhemmin, kun ensimmäinen kristitty keisari Konstantinus määräsi valmistettavaksi uusia jäljennöksiä pyhistä kirjoituksista, hänen oppineensa kykenivät löytämään kirjoja, joita seurakunnissa oli käytetty ennen Diocletianuksen hävitysmääräystä. Nykyisten painettujen Uuden testamentin laitostemme alkuperä voidaan jäljittää niihin Raamatun jäljennöksiin, jotka tehtiin Konstantinuksen aikana, ja siten niihin henkilöihin, jotka uhrasivat oman turvallisuutensa säilyttääkseen Herra uuden liiton.

Pian sen jälkeen kun Konstantinus oli määrännyt, että Uusi testamentti oli jäljennettävä ja pantava uudelleen levitykseen, ne kirjat, jotka muodostavat nykyisen Raamattumme, järjestettiin nykyiseen järjestykseensä. Tämä järjestys noudattaa Vanhan testamentin mukaista mallia. Uudessa testamentissa on laki (evankeliumit), kristinuskon historia (Apostolien teot) sekä profeetat (Kirjeestä roomalaisille Johanneksen ilmestykseen). Sekä Vanha että Uusi testamentti päättyvät lupaukseen Herran toisesta tulemisesta (Malakian kirja ja Johanneksen ilmestys). Näiden profeetallisten kirjoitusten sijoituspaikka tähdentää myös tulevaisuuteen suuntautunutta toivoa pelastuksesta ja tulevista ilmoituksista.

Kukin Uuden testamentin kirjoittaja kirjoitti Jeesuksen Kristuksen pelastavasta palvelutyöstä omasta näkökulmastaan. Evankeliumeista kaksi oli apostolien kirjoittamia: evankeliumit Matteuksen ja Johanneksen mukaan. Nämä apostoliset todistukset ovat silminnäkijöiden todistuksia Jeesuksen elämästä. Myös kaksi Herran myöhempää seuraajaa, Markus ja Luukas, kirjoittivat evankeliumin. He todistivat siitä, mitä he olivat tunteneet ja kuulleet. Kumpikin näistä miehistä oli yhdessä vaiheessa Paavalin kumppani (ks. Ap. t. 12:25; 2. Tim. 4:11), ja he kumpikin ilmentävät osaltaan niiden yhä useampien pyhien pyyteitä, jotka asuivat Juudean ulkopuolella eivätkä olleet tavanneet Herraa Hänen elinaikanaan. Heidän kertomuksensa antavatkin ilmeikkään todistuksen Herrasta, johon he uskoivat.

Paavalin kirjeet ovat todennäköisesti varhaisimpia Uuden testamentin kirjoituksista, vaikka niitä kaikkia ei kirjoitettukaan samaan aikaan. Hänen todistuksensa syntyi kokemuksista lähetyssaarnaajana, monista voimallisista näyistä (ks. Ap. t. 9:1–6; 2. Kor. 12:1–7) sekä henkilökohtaisesta yhteydestä Pietariin ja muihin (ks. Gal. 1:18–19). Paavali kirjoitti enimmäkseen sovittaakseen kiistoja seurakunnissa, mutta toisinaan hän kirjoitti henkilökohtaisille ystävilleen (kirjeet Timoteukselle ja Titukselle). Yhdessä kirjeessä Paavali pyytää erästä orjanomistajaa ottamaan takaisin karanneen orjan, jonka Paavali oli tavannut heidän ollessaan vankilassa (Kirje Filemonille). Perinteisesti Kirje heprealaisille on katsottu Paavalin kirjoittamaksi, vaikka alusta puuttuukin tavanomainen johdanto, jossa hän ilmoittaisi itsensä kirjeen kirjoittajaksi. Siitä huolimatta kirje todistaa, kuinka me voimme uskon avulla rohkeasti tulla Herran luo. Paavalin kirjeiden jälkeen Uudessa testamentissa oleva Kirje heprealaisille on kirjoitelma uskosta vastoinkäymisten kohdatessa.

Lyhyt Jaakobin kirje kirjoitettiin myös melko varhain, ja siinä on viittauksia Jeesuksen vuorisaarnan opetuksiin, joita kerrottiin eteenpäin suullisesti ja erillään Matteuksen evankeliumista (ks. Jaak. 1:13; 4:12; 5:12). Tämän kirjeen kirjoitti luultavasti Herran nuorempi veli Jaakob. Hänellä oli etuoikeus tuntea ja nähdä ylösnoussut Vapahtaja (ks. 1. Kor. 15:7) ja hänellä oli tärkeä osa monissa kirkon historian tapahtumissa (ks. Ap. t. 15:13–29).

Uudessa testamentissa on myös kaksi apostoli Pietarin kirjettä ja kolme apostoli Johanneksen kirjettä. Molemmat kehottivat kristittyjä olemaan uskollisia. Etenkin Pietari oli huolissaan uskollisuudesta koettelemuksen aikoina.

Juudaksen kirje on yksi Uuden testamentin viimeisimpinä kirjoitetuista teksteistä. Jaakobin kirjeen tavoin sen kirjoitti luultavasti yksi Herran veljistä (ks. Mark. 6:3). Juudas kirjoitti kirjeen pyrkimyksenään tukahduttaa enenevä luopumus seurakunnissa.

Lopulta Uusi testamentti päättyy apostoli Johanneksen ilmestykseen. Hän merkitsi muistiin näyn siitä, kuinka Herra tulisi takaisin kirkkaudessa aloittamaan tuhatvuotisen hallintokautensa. Tuo näky kuvaa värikkäin yksityiskohdin taistelua hyvän ja pahan välillä. Useimmissa luvuissa käsitellään tapahtumia, jotka olivat Johanneksen kannalta tulevaisuutta, mukaan lukien tapahtumat myöhempinä aikoina – meidän aikanamme.

Koska Uusi testamentti on tosiaan uusi liitto Herran ja niiden välillä, jotka uskovat Häneen, sen kirjat on tarkoitettu kaikille, jotka pyrkivät tuntemaan Hänet joko tänä taloudenhoitokautena tai aiempina taloudenhoitokausina. Alun perin Uuden testamentin kirjoittajat kirjoittivat tekstejä, jotka voitaisiin ottaa heti käyttöön heidän aikansa kirkon seurakunnissa, ymmärtäen, että ne olivat tallenteita tärkeimmistä tapahtumista ihmiskunnan historiassa. Esimerkiksi Johannes piti kirjoituksiaan todistuksena: ”Tämä on kirjoitettu siksi, että te uskoisitte Jeesuksen olevan Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä, kun uskotte, olisi elämä hänen nimensä tähden” (Joh. 20:31). Muut, kuten Luukas, kirjoittivat tarkoituksenaan tallentaa historiaa:

”Jo monet ovat ryhtyneet työhön ja laatineet kertomuksia niistä asioista, jotka meidän keskuudessamme ovat toteutuneet,

sen mukaan kuin meille ovat kertoneet ne, jotka alusta alkaen olivat silminnäkijöitä ja joista tuli sanan palvelijoita.

Niin olen nyt minäkin, otettuani alusta asti kaikesta tarkan selon, päättänyt kirjoittaa yhtenäisen esityksen sinua varten.” (Luuk. 1:1–3.)

Varhaiskristityt olivat monimuotoinen joukko. Osa oli juutalaisista perheistä, kun taas toiset olivat saaneet kasvatuksensa pakanoihin luettavissa perheissä. Ja oli niitäkin, joilla oli todennäköisesti hyvin vähän muodollista uskontoa elämässään ennen kuin heidät kastettiin. Heistä itse asiassa kuvastui pyhien nykyinen monimuotoinen joukko. Siksi heidän kamppailunsa voivat paljastaa meille voimallisia opetuksia siitä, kuinka me voimme voittaa jumalattomuuden ja pysyä uskollisina koettelemuksista ja kiusauksista huolimatta. He myös osoittavat meille, kuinka seurakunnat kamppailivat, kun ne olivat hyvin pieniä, ja kuinka ne saivat turvaa apostolien ja profeettojen sanoista.

Uusi testamentti tuo esiin, että epävarmoina aikoina, kun jotkut eivät kuuntelisi evankeliumin kutsua, turvan löytäisivät ne, jotka kuuntelisivat ja noudattaisivat uskollisesti apostolien opetusta ja eläisivät keskinäisessä yhteydessä murtaen yhdessä leipää ja rukoillen (ks. Ap. t. 2:42). Muut esimerkit opettavat meille, kuinka vanhurskaitakin koetellaan (ks. 1. Kor. 10:13) ja kuinka evankeliumin sanoman ydin on yhtä yksinkertainen nykyään kuin se oli 2 000 vuotta sitten: ”Puhdasta, Jumalan ja Isän silmissä tahratonta palvelusta on huolehtia orvoista ja leskistä, kun he ovat ahdingossa, ja varjella itsensä niin, ettei maailma saastuta” (Jaak. 1:27). Aivan kuten Opissa ja liitoissa profeetta Joseph Smith lausui todistuksensa, ”että hän elää!” (OL 76:22), samalla tavoin Uusi testamentti todistaa, että pääsiäisaamuna hauta oli tyhjä: ”Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista” (Matt. 28:6).