En huomannut heitä

Kun äskettäin luin Mormonin kirjaa, eteeni tuli seuraava nuhde: ”Miksi te – – annatte nälkäisten ja tarvitsevien ja alastomien ja sairaiden ja ahdistettujen kulkea ohitsenne ettekä huomaa heitä?” (Morm. 8:39.)

Sen sijaan että olisin tuntenut rauhaa ja lohtua, joita yleensä saan pyhistä kirjoituksista, minut valtasi surumielisyys, joka kesti kauan. Olin jo pitkään ymmärtänyt, etten ole erityisen huomiokykyinen ihminen. Olin antanut itseni uppoutua omaan elämääni, tehtäviini ja perheeseeni niin täysin, etten yksinkertaisesti huomannut haasteita, joita toisilla ihmisillä oli.

Tiesin, etten tehnyt kaikkea voitavaani kantaakseni toisten ”kuormia, jotta ne olisivat keveitä”, ja surrakseni ”surevien kanssa, niin, ja [lohduttaakseni] niitä, jotka ovat lohdutuksen tarpeessa” (Moosia 18:8–9). Halusin muuttua. Halusin olla parempi. En vain tiennyt, miten sen tekisin. Rukoilin, että Herra auttaisi minua.

Sain vastaukseni tavalla, jota en odottanut enkä halunnut, kun sairastuin krooniseen sairauteen. Se vei vähitellen mukanaan kaiken sen, mikä oli pitänyt minut niin kiireisenä. Sairauden edetessä minun oli luovuttava toimistani kodin ulkopuolella, kirkon tehtävistäni ja kirkossa käymisestä. En kykene liikkumaan kodin ulkopuolella, olen yksinäinen ja minusta tuntuu, ettei kukaan huomaa minua.

Rukoilen, että Herra parantaa minut jonakin päivänä. Kun Hän sen tekee, lupaan itselleni, etten koskaan enää ole niin sokea. Kun tulen kirkkoon, katson ympärilleni nähdäkseni, kuka istuu yksin ja kuka ei sinä päivänä ole läsnä. Käytän joka viikko aikaa voittaakseni ujouteni ja käyn jonkun sellaisen luona, joka on sairas tai ahdistettu tai vain tarvitsee ystävää. Rakastan veljiäni ja sisariani joka päivä – en vain sunnuntaisin tai kirkon toimintojen aikana.

Muistan olla ja toivottavasti olen kelvollinen kuulemaan Herran hyväksynnän: ”Kaiken, minkä te olette tehneet yhdelle näistä vähäisimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle” (Matt. 25:40).