Meidän vastauksemme
Eräs yksinkertainen rukous muutti perheeni ikiajoiksi.
”Hän ilmoittaa niistä teille totuuden Pyhän Hengen voimalla” (Moroni 10:4).
Muistan vieläkin ensimmäisen kerran, jolloin näin noiden kahden miehen seisovan kotiovellamme Perussa. Heillä oli valkoinen paita ja solmio, ja he olivat tosi pitkiä! Mielestäni heillä oli lämmin hymy.
”He ovat varmasti mukavia”, minä ajattelin. Vanhempanikin taisivat ajatella niin, koska pian lähetyssaarnaajat alkoivat käydä meillä usein.
Kuuntelin mielelläni lähetyssaarnaajia, ja minusta tuntui aina, että he puhuivat totta.
”Etkö sinä halua mennä kasteelle, äiti?” kysyin äidiltä eräänä päivänä.
Hän hymyili. ”Haluan kyllä. Mutta haluan, että minut kastetaan yhdessä isän kanssa.”
Nyökkäsin. Minä olin yhdeksänvuotias, tarpeeksi vanha menemään kasteelle. Mutta minäkin halusin mennä kasteelle isän kanssa, eikä hän ollut varma, uskoiko hän siihen, mitä lähetyssaarnaajat opettivat.
”Jatka rukoilemista, niin se aika tulee”, äiti sanoi ikään kuin hän olisi lukenut ajatukseni.
Tiesin, että lähetyssaarnaajat olivat antaneet isälle haasteen noudattaa Mormonin kirjan lopussa olevaa kehotusta kysyä Jumalalta vilpittömin sydämin, onko evankeliumi totta. Joten eräänä iltana päätin auttaa isää tuon haasteen kanssa. Kysyin, voisimmeko rukoilla yhdessä niin kuin lähetyssaarnaajat olivat pyytäneet. Me menimme huoneeseeni ja polvistuimme. Hän kysyi minulta, kumpi pitäisi rukouksen.
”Ole kiltti ja pidä sinä”, minä sanoin.
Isä alkoi rukoilla taivaallista Isää. Kun hän kysyi, pitäisikö meidän mennä kasteelle, rakkauden ja rauhan tunne ympäröi meidät. Tunne oli niin vahva, että isä lakkasi puhumasta joksikin aikaa. Tiesimme, että meidän täytyi mennä kasteelle.
En koskaan unohda katsetta, jonka näin isän silmissä, kun hän oli päättänyt tuon rukouksen.
”Me saimme vastauksemme”, hän kuiskasi minua halatessaan.
Hymyilin painaessani pääni hänen olkaansa vasten. Pyhä Henki oli antanut meidän tietää totuuden (ks. Moroni 10:5).