Nuorten voimaksi
Siitä me puhumme
Käyttämämme sanat kuvastavat sydämemme tunteita ja sitä, keitä me todella olemme.
Palvellessani piispana eräs hieno nuori mies tuli toimistooni puhuttelua varten. Kun juttelimme, hän mainitsi, että hänen ainoa merkittävä ongelmansa oli kiroileminen. Hän kuuli jatkuvasti ympärillään karkeaa kielenkäyttöä, ja hänkin oli alkanut kiroilla. Hän sanoi yrittäneensä lopettaa, mutta oli epäonnistunut. Hän halusi neuvoja siitä, kuinka hän voisi lakata käyttämästä huonoa kieltä.
Mieleeni tuli heti samanlaisia ehdotuksia kuin on nykyään kirjasessa Nuorten voimaksi: ”Jos sinulle on tullut tavaksi käyttää sellaista kieltä, joka ei ole näiden tasovaatimusten mukaista – kuten kiroilu, ivaaminen, juoruilu tai vihaisena muille puhuminen – voit muuttua. Rukoile apua. Pyydä perhettäsi ja ystäviäsi tukemaan sinua.”1 Toivon, että tämä neuvo olisi ollut Nuorten voimaksi -kirjasessa tuohon aikaan.
Kokemus omasta nuoruudestani
Kerroin kyllä tälle nuorelle miehelle nuoruuden kokemuksestani ympäristössä, jossa sopimatonta kieltä käytettiin usein. Tuntui siltä, että aina kun kuulin jonkinlaista rienaamista, nuo sanat vangitsivat ajatukseni helpommin kuin hyvät ajatukset, joita halusin ajatella. Eräs suurenmoinen pappeusjohtaja sanoi minulle, että mieli on kuin ihmeellinen muistilaite, ja että me voisimme poistaa sopimattomia ajatuksia kirjoittamalla niiden päälle nopeasti asioita, jotka ovat kiitettäviä.
Eräs ystäväni ja minä päätimme tehdä juuri niin. Me opettelimme ulkoa kaksi laulua, ”Sua tarvitsen mä aina” (MAP-lauluja, 54) ja ”Suo enemmän mulle” (MAP-lauluja, 76), sekä kolmannentoista uskonkappaleen. Sovimme, että jos jompikumpi meistä sanoisi jotakin sopimatonta, alkaisimme heti laulaa jompaakumpaa laulua tai lausua sitä uskonkappaletta.
Tajusimme pian, että tietyissä paikoissa emme halunneet laulaa niitä lauluja ääneen. Olimme liian vaivautuneita! Joten lainasimme kolmattatoista uskonkappaletta korostaen osaa: ”Jos on jotakin hyveellistä, rakastettavaa tai hyvältä kuuluvaa tai kiitettävää, sitä me etsimme.” Se toimi! Me huomasimme, että kun toistelimme sitä, sopimattomat ajatukset katosivat. Teimme myös yksinkertaisen tunnuslauseen muuttamalla paria sanaa: ”Siitä me puhumme!” Kun jompikumpi meistä sanoi nämä sanat, mietimme: ”Ovatko minun sanani vilpittömiä, siveellisiä, hyväntahtoisia, hyveellisiä, rakastettavia tai hyvältä kuuluvia tai kiitettäviä?” (Ks. UK 13). Jos ne eivät olleet, tiesimme, että meidän oli tehtävä töitä sen eteen.
Mitä me voimme tehdä
Me elämme aikaa, jota leimaavat suurelta osin epäpyhyys, karkeudet ja mauttomuudet. Tuntuu olevan lähes mahdotonta varjeltua täysin kuulemasta tai näkemästä asioita, joita haluaisimme välttää. Meidän on tärkeintä varmistua siitä, ettei meistä tule epäpyhien, karkeiden tai mauttomien asioiden välittäjiä. Paavali on varmasti tuntenut tällä tavoin sanoessaan: ”Älkää päästäkö suustanne sopimatonta puhetta” (Ef. 4:29).
Olen kuullut joidenkin nuorten käyttävän sopimatonta kieltä, koska he luulevat sen auttavan heitä sopeutumaan joukkoon. Toiset taas käyttävät sitä halutessaan erottua joukosta. Itse asiassa nuo tuntuvat olevan tärkeimmät syyt siihen, miksi nuoret ajautuvat tähän tapaan.
Suurimman vaikutuksen minuun tekevät nuoret, jotka ”[uskaltavat] olla erilaisia”2, kuten eräs nuorukainen, jonka kirkkoon kuulumaton ystävä kiroili usein. Joka kerta kun hänen ystävänsä kiroili, hän pyysi tätä ystävällisesti lopettamaan. Lopulta hänen ystävänsä lakkasi kiroilemasta. Hän itse sekä hänen tapansa elää tekivät hänen ystäväänsä niin suuren vaikutuksen, että tämä halusi tietää enemmän kirkosta. Pian sen jälkeen hänet kastettiin.
Me ajattelemme sitä, mitä me sydämessämme tunnemme, ja me puhumme siitä, mitä me ajattelemme. Näin ollen on totta, että käyttämämme sanat kuvastavat sydämemme tunteita ja sitä, keitä me todella olemme.
Kuten on oikein hyvin ilmaistu kirjasessa Nuorten voimaksi: ”Puhdas ja älykäs kielenkäyttö kertoo valppaasta ja terveestä mielestä. Hyvä kielenkäyttö, joka kohottaa, kannustaa ja antaa tunnustusta muille, saa Hengen olemaan kanssasi.”3
Jokainen meistä voi nauttia siitä siunauksesta, että Henki on aina kanssamme, kuten meille luvataan nauttiessamme sakramentin joka lepopäivä. Se riippuu meistä – siitä, kuinka me käyttäydymme, mitä me teemme, ja kyllä, jopa siitä, mitä me sanomme. Toiveeni on, että emme käyttäisi sanojamme rienaukseen tai juoruiluun vaan osoittamaan sitä, että me olemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen seuraajia.