Annan matka

Anna Matilda Anderson painautui mustan sateenvarjon alla äitiään ja sisartaan Idaa vasten. Syrjäsilmällä hän näki junan lähestyvän. Häntä värisytti. Tämä juna veisi hänet pois Ruotsista, ja hän aloittaisi matkan kohti Amerikkaa.

”Ole kiltisti ja kuuntele vanhin Carlsonia”, Annan äiti kuiskasi ruotsiksi. Hän halasi tyttöjä. Vanhin Carlson oli lähetyssaarnaaja, joka oli palvellut Ruotsissa kolme vuotta alkaen siitä ajasta, kun Anna oli kahdeksanvuotias. Nyt hänen oli aika palata perheensä luo Idahoon Yhdysvaltoihin.

Kun äiti oli päättänyt lähettää Annan ja Idan Amerikkaan, jotta nämä välttyisivät vainolta Ruotsissa, vanhin Carlson oli tarjoutunut huolehtimaan heistä. Nyt hän seisoi junan vierellä. Hän viittilöi tytöille, että he tulisivat hänen mukaansa. Ida halasi äitiään lujasti ja lähti eteenpäin, mutta Anna jättäytyi jälkeen.

”Rakastan sinua”, Anna sanoi, ”minun tulee sinua ikävä.”

”Minunkin tulee ikävä sinua. Kuuntele nyt tarkoin: jos tulet paikkaan, missä et ymmärrä, mitä ihmiset sanovat, muista rukoilla taivaallista Isääsi. Hän ymmärtää sinua.”

Ajatellen yhä äitinsä sanoja Anna nousi junaan ja istuutui Idan ja vanhin Carlsonin viereen. Hän oli ollut innoissaan ensimmäisestä junamatkastaan, mutta nyt hän halusi ainoastaan nähdä vielä viimeisen vilauksen äidistään. Junan ikkuna oli niin korkealla, ettei hän kyennyt näkemään ihmisten kasvoja, mutta hän hymyili nähdessään äitinsä mustan sateenvarjon korkealla ihmisjoukon yläpuolella. Se muistutti häntä siitä, että äiti katseli.

Runsaan savupilven saattelemana juna lähti huojahdellen liikkeelle. Ensin se liikkui niin hitaasti, että äiti juoksi junan vierellä. Musta sateenvarjo vilkutti Annalle. Pian musta sateenvarjo kuitenkin katosi näkyvistä. Anna nojasi ikkunaruutua vasten ja pohti, mikä häntä mahtoi odottaa.

Monta viikkoa myöhemmin Anna nojasi erään toisen junan ikkunaruutua vasten. Tämä juna kuljetti häntä Salt Lake Cityyn Utahiin. ”Amerikka näyttää erilaiselta kuin Ruotsi, ja?” hän sanoi Idalle.

”Ja”, Ida kuiskasi ruotsiksi, ”mutta Amerikka on nyt meidän kotimme, ja jos työskentelemme riittävän ahkerasti, voimme saada äidinkin tänne.”

Heillä ei ollut ollut riittävästi rahaa äidin matkalippua varten. Eräs perhe Ogdenissa Utahissa oli maksanut Idan matkan Amerikkaan. Idan oli määrä asua heidän maatilallaan ja tehdä työtä maksaakseen heille takaisin. Anna sen sijaan oli menossa asumaan tätinsä luo Salt Lake Cityyn. Annan täti oli saapunut Utahiin monia vuosia aiemmin, ja äiti oli kirjoittanut hänelle ja kertonut Annan olevan tulossa.

Ensimmäisen junamatkan jälkeen he olivat matkustaneet laivalla Pohjanmeren halki Tanskaan. Sitten he purjehtivat Englantiin ja Irlantiin ja vielä Atlantin valtameren yli New York Cityyn. Anna oli ollut merisairas suurimman osan 15 päivää kestäneestä matkasta. Tuntui helpottavalta nousta Utahin-junaan New Yorkissa.

”Ogden, Utah!” konduktööri ilmoitti. Anna ei edelleenkään osannut englantia, mutta hän tunnisti kaupungin nimen. Hän tunsi masentuvansa. Masennuksen tunne syveni, kun vanhin Carlson nousi seisomaan ja otti oman laukkunsa ja Idan laukun.

”Täytyykö sinun mennä?” Anna kysyi sisareltaan.

”Täytyy”, Ida sanoi lempeästi. ”Älä ole huolissasi, täti on sinua vastassa, kun saavut Salt Lake Cityyn.”

Anna katseli, kun Ida ja vanhin Carlson tapasivat Carlsonin perheen asemalla. He veisivät Idan katetuilla vankkureilla tämän uuteen kotiin maatilalle ja jatkaisivat sitten matkaansa Idahoon. Nyt Anna tunsi olevansa aivan yksin.

Juna jatkoi kolisten matkaansa pimeydessä, kunnes se pysähtyi nytkähtäen asemalle Salt Lake Cityssä. Oli miltei keskiyö. Anna tarttui laukkuunsa ja hyppäsi alas laiturille. Hänen väsyneet silmänsä etsivät hänen tätiään,

mutta kukaan ei ollut odottamassa häntä.

Pelko hiipi Annan mieleen. Hän silmäili laituria uudelleen toivoen, että häneltä oli jäänyt jotakin näkemättä. Hän katseli tarkasti pimeyteen. Hän yritti tunnistaa ihmisten kasvoja kaasulamppujen lepattavassa valossa, mutta täti ei ollut siellä.

Vieraat ihmiset kävelivät hänen luokseen ja esittivät hänelle kysymyksiä. Annasta tuntui, että he halusivat auttaa, mutta hän ei ymmärtänyt, mitä he sanoivat.

Häntä ei ollut koskaan pelottanut niin paljon. Ei silloin, kun hänen luokkatoverinsa Ruotsissa pilkkasivat hänen uutta uskontoaan. Ei silloin, kun hän voi pahoin laivassa matkalla New Yorkiin. Ei edes silloin, kun hän hyvästeli äidin.

Anna sulki silmänsä ja muisteli äitinsä sanoja: ”Muista rukoilla taivaallista Isääsi. Hän ymmärtää sinua.”

Anna polvistui laiturille matkalaukkunsa viereen ja rukoili palavammin kuin oli koskaan elämässään rukoillut. Hän rukoili, että taivaallinen Isä lähettäisi hänen luokseen jonkun, joka puhuisi ruotsia ja joka ymmärtäisi häntä.

Päätettyään rukouksen hän kohotti katseensa. Kukaan ei edelleenkään ollut odottamassa häntä, mutta hän huomasi saksalaisen perheen, joka oli matkustanut samalla junalla. Perheen äiti viittilöi Annalle, että tämä seuraisi heitä. Yhä itkien Anna otti laukkunsa ja laahusti heidän perässään.

Hän seurasi heitä temppeliaukioalueen eteläiselle portille. Hän katsoi paikkaa, johon kaunis uusi temppeli oli rakennettu. Yhtäkkiä Anna kuuli nopeiden askelten äänen lähistöllä. Nainen kiirehti heitä kohti katsellen tarkasti kaikkia saapuvia siirtolaisia. Nainen katsoi jokaista saksalaisperheen jäsentä, ja Annan kohdalla hänen katseensa pysähtyi. Kun Anna katsoi ylös, nainen seisahtui ja tuijotti häntä. Anna tuijotti takaisin ja tunsi toivon heräävän sisällään.

Anna tunsi hänet! Se oli hänen pyhäkoulunopettajansa, joka oli matkustanut Utahiin vasta vuotta aiemmin! Anna tosiaankin tunsi hänet!

Opettaja otti Annan lämpimään syleilyynsä. Hän kuivasi Annan kyyneleet ja kuiskasi ruotsiksi: ”Heräsin kerta toisensa jälkeen. Mielessäni vilisi kuvia saapuvista siirtolaisista. En kyennyt enää nukkumaan. Tunsin innoitusta tulla temppelille katsomaan, onko täällä joku, jonka minä tunnen.” Hän otti Annaa kädestä ja lähti hänen kanssaan katua pitkin. ”Tule nyt minun kanssani.”

Myöhemmin Anna sai tietää, että hänen tätinsä ja setänsä olivat muuttaneet pois Suolajärven laaksosta, eivätkä he olleet saaneet hänen äitinsä kirjettä. Hänen opettajansa lähetti heille viestin, ja he tulivat hakemaan Annan neljä päivää myöhemmin. Lopulta Idan ja Annan onnistui tuoda myös äiti Amerikkaan.

Mutta juuri nyt millään näistä asioista ei ollut merkitystä. Kävellessään opettajansa kotiin Anna ajatteli: ”Taivaallinen Isä ei ainoastaan vastannut rukoukseeni. Minä vain pyysin jotakuta, joka ymmärtäisi minua, ja Hän lähetti jonkun, jonka minä tunsin.”