2015
Lampaita ja karitsoita
Heinäkuu 2015


Kunnes taasen kohdataan

Lampaita ja paimenia

Pikku ystäväni pelkäsi myrskyssä, ja kuulin sen määkivän.

Kuva
photo of a lamb laying down

Valokuva Suren Manvelyan/Thinkstock

Kun olin hyvin pieni poika, isäni löysi erämaasta yksinäisen karitsan. Lammaslauma, johon sen emo kuului, oli lähtenyt liikkeelle, ja jollakin tavoin karitsa oli joutunut eroon emostaan, eikä paimen huomannut sen kadonneen. Koska se ei kyennyt selviytymään yksin erämaassa, isä otti sen ja toi kotiin. Jos karitsa olisi jätetty sinne, se olisi varmasti kuollut, joko joutunut kojoottien saaliiksi tai kuollut nälkään, koska se oli niin pieni, että tarvitsi vielä maitoa. Lampaiden kasvattajat sanovat näitä lampaita juottokaritsoiksi. Isä antoi karitsan minulle, ja minusta tuli sen paimen.

Muutaman viikon lämmitin lehmänmaitoa tuttipullossa ja syötin karitsaa. Meistä tuli parhaat ystävykset. Annoin sille nimeksi Nigh – en muista, miksi. Se alkoi kasvaa. Karitsani ja minä leikimme nurmikolla. Joskus me loikoilimme yhdessä ruohikossa, ja minulla oli tapana panna pääni sen pehmeälle villavalle kyljelle ja katsella sinistä taivasta ja valkoisia kumpupilviä. En pitänyt karitsaani päivisin telkien takana. Se ei juossut karkuun. Pian se oppi syömään ruohoa. Saatoin kutsua karitsaani mistä tahansa pihalta yksinkertaisesti jäljittelemällä parhaan taitoni mukaan lampaan määkimistä: Mää, mää.

Eräänä iltana puhkesi hirveä myrsky. Unohdin panna karitsani sinä iltana navettaan kuten minun olisi pitänyt. Menin vuoteeseen. Pikku ystäväni pelkäsi myrskyssä, ja kuulin sen määkivän. Tiesin, että minun pitäisi auttaa lemmikkiäni, mutta minä halusin pysyä turvassa, lämpimänä ja kuivana vuoteessani, enkä noussut ylös, kuten minun olisi pitänyt. Seuraavana aamuna, kun menin ulos, löysin karitsani kuolleena. Eräs koira oli myös kuullut sen surkean määkimisen ja tappanut sen. Sydämeni oli murtunut. En ollut ollut hyvä paimen tai taloudenhoitaja sille, minkä isä oli uskonut minulle. Isä sanoi: ”Poikani, enkö voi uskoa hoitoosi edes yhtä karitsaa?” Isän huomautus luokkasi minua enemmän kuin villavan ystäväni menettäminen. Sinä päivänä pienenä poikana päätin, etten ikinä enää yrittäisi laiminlyödä taloudenhoitotehtävääni paimenena, jos vielä joskus joutuisin siihen asemaan. – –

Vaikka on kulunut yli kuusikymmentä vuotta, kuulen vieläkin mielessäni poikavuosieni karitsan heikon, pelästyneen määkimisen, kun en paimentanut sitä niin kuin minun olisi pitänyt. Muistan myös isäni rakastavan nuhtelun: ”Poikani, enkö voi uskoa hoitoosi edes yhtä karitsaa?” Ellemme ole hyviä paimenia, niin miltähän meistä tuntuu iankaikkisuuksissa?

”Paimenten tehtävät”, Valkeus, heinäkuu 1995, s. 46–47.