2017
Partiojohtajan rukous
January 2017


Myöhempien aikojen pyhien kertomaa

Partiojohtajan rukous

Kuva
Scoutmaster praying

Kuvitus Allen Garns

Olin partiojohtaja ja johdin 20:tä nuorta miestä ja kahta johtajaa retkellä Etelä-Utahissa Yhdysvalloissa.

Kun pääsimme sille sivutielle, joka johtaisi meidät leiripaikalle, pysähdyin ja tarkastelin edessäni olevaa erämaata. Olin kulkenut sitä reittiä monet kerrat, mutta jostakin syystä en nähnyt mitään sellaista, minkä olisin tunnistanut. Tutkailin vasemmalle ja oikealle ja etsin jotakin tuttua.

Vaikka käännyin kuinka monelle tielle, ne olivat kaikki umpikujia.

Ilta oli pimenemässä. Viimein pysähdyin ja käskin kaikkia pysymään paikoillaan. Nappasin taskulampun ja sanoin heille, että kävisin etsimässä tietä jalkaisin ja antaisin heille merkin, kunhan olisin löytänyt oikean tien.

Todellisuudessa polvistuin maahan ja pyysin taivaallista Isää auttamaan meidät tästä tukalasta tilanteesta. Vuodatin Hänelle sydämeni kertoen yksityiskohtaisesti valmistautumisestani, rakkaudestani poikia kohtaan, kiitollisuudestani heidän isistään, jotka olivat tulleet meidän kanssamme, sekä ehdottomasta uskostani siihen, että Hän vastaisi rukoukseeni nopeasti. Lopetin rukoukseni ja nousin seisomaan. Odotin, että kun nousisin polviltani ja osoittaisin taskulampulla pimeyteen, sen valokeila osuisi heti oikeaan tiehen.

Mutta mitään ei tapahtunut.

Tutkailin vaitonaisena horisonttia niin kauas kuin taskulampun valokeila ylsi.

Ei vieläkään mitään.

En voinut uskoa sitä. Tiesin, että heti kun nousisin, näkisin oikean tien. Tiesin, ettei Herra pettäisi minua, varsinkaan nyt kun niin monet ihmiset luottivat minuun.

Minun täytyi nyt kohdata kaksi turhautunutta isää sekä kaksi tila-autoa täynnä meluisia, innokkaita nuoria miehiä, jotka kaikki kyselisivät: ”Joko me ollaan perillä?”

Pyysin anteeksi ja vakuutin heille, että olin kulkenut tätä reittiä 20 kertaa elämässäni ja että tiesin tien olevan siellä. En vain pystynyt näkemään sitä.

Viimein päätimme ajaa kaupunkiin ja vuokrata kaksi huonetta motellista. Aloittaisimme uudelleen lauantaiaamuna.

Koska emme voineet sytyttää nuotiota ja valmistaa mukaan ottamiamme leiriaterioita, menimme paikalliseen pizzeriaan, jonka olimme nähneet kaupungin laidalla.

Pizza oli herkullista ja pojat olivat onnellisia, mutta minä tunsin yhä syyllisyyttä motelli- ja pizzerialaskuista.

Syödessämme mietin, miksei taivaallinen Isä ollut vastannut rukoukseeni, kun yhtäkkiä kuulin kovaäänisen jyrähdyksen.

Nousin ylös, heilautin pizzerian oven auki ja näin pahimman rankkasadekuuron, mitä olen koskaan nähnyt. Salamoita näkyi luoteessa – juuri siellä, missä olin tuskin tuntia aiemmin rukoillut vastausta. Sinä hetkenä Henki valtasi minut ja ymmärsin, että Herra oli vastannut rukoukseeni!

Seuraavana aamuna taivas oli sininen, ja kun suuntasimme takaisin hiekkateiden sokkeloon, ajoin suoraan juuri sille oikealle sivutielle, jota olin etsinyt edellisenä iltana. Tiedän nyt, että toisinaan rukouksiin vastataan kieltävästi, mutta niihin vastataan aina.