Esittäisin tärkeimmän roolin

Kuva

theater stage

Valokuvat Getty Images

Näyttämötaide oli intohimoni! Olin nuori aikuinen, ja heittäydyin innolla näyttelemään ja laulamaan lavalla. Minua on siunattu lahjoilla siihen, ja toivoin luovani uran esiintymällä ammatikseni. Sain haastavimmat mahdolliset roolit ja toimin aina ammattimaisesti ansaitakseni näyttelijätoverieni arvostuksen.

Olin haltioissani, kun erittäin vaikutusvaltainen ohjaaja paikkakunnallamme sanoi minulle, että hän järjestäisi koe-esiintymisiä operettia varten ja hän halusi, että tulisin koe-esiintymään. Operetti esitettäisiin paikkakuntamme arvostetuimmassa teatterissa, ja näytti siltä, että ohjaajaystäväni oli jo ajatellut minua päärooliin.

Käsikirjoitusta ei saanut tutkittavaksi ennen koe-esiintymistä, mutta operetti perustui 1700-luvulla eläneen filosofin kirjoittamaan romaaniin, jonka luin. Tutustuin myös operetin musiikkiin, joka oli poikkeuksellisen kaunista ja haastavaa.

Koe-esiintyminen meni hyvin, ja pian minulle ilmoitettiin, että päärooli – tärkein rooli – oli minun! Uskoin, että tuo rooli oli valtava mahdollisuus.

Kuljin innostuksen pilvissä – kunnes sain käsikirjoituksen. Kun luin sen, iloni haihtui hetkessä. Vaikka romaani ja musiikki olivat kelvollisia, käsikirjoitus oli epäkunnioittava ja sisälsi vihjailevia ja sopimattomia lavaohjeita. Tiesin, ettei minun pitäisi olla mukana tässä tuotannossa. Se oli hirveä pettymys.

Äkkiä minulla oli pulma. Teatteri-etiketti sanelee, että otettuaan roolin vastaan näyttelijä ei lopeta kesken kaiken, koska tuotantoaikataulussa ei ole aikaa muutoksiin roolituksessa. Perääntymistä tässä vaiheessa pidettäisiin hyvin epäammattimaisena. Pelkäsin menettäväni teatteriseurueen luottamuksen, loukkaavani ohjaajaa ja jopa hukkaavani tilaisuuden jatkaa esiintymistä muualla.

Tietenkin tunsin houkutusta järkeillä! Mielessäni taivutteli ääni julistaen: ”Et voi lopettaa nyt. Ei käsikirjoitus niin paha ole. Esityksessä oleva hyvä korvaa sopimattomat kohdat.” Mutta Pyhä Henki oli koko ajan sydämeni kulisseissa – lujasti, kärsivällisesti, horjumatta vihjaamassa, että minun piti jättää operetti väliin.

Tiesin, mitä minun oli tehtävä. Vapisten otin puhelimen ja valitsin ohjaajan numeron.

”Hei”, sanoin, kun hän vastasi. ”Tässä on Annie.”

”Annie! Olen aivan innoissani esityksestä. Saitko käsikirjoituksen?”

”Kyllä sain, ja minä… minä…”

Purskahdin itkuun. Miten epäammattimaista!

Jotenkin onnistuin nyyhkytysten välissä selittämään ohjaajalle, miksi en voisi olla mukana hänen tuottamassaan esityksessä. Ja sitten odotin maailmanloppua.

Se hyvä mies nauroi. Hän kunnioitti päätöstäni. Ensin hän yritti saada minut jäämään mukaan esitykseen mutta antoi sitten periksi. Hän sanoi, että hän ihaili minua silti, vaikka en halunnutkaan olla mukana hänen operetissaan. Ja hän pyysi minua vain tuomaan käsikirjoituksen hänelle heti, jotta hän voisi antaa sen jollekulle muulle. Laskin luurin häpeissäni itkemisestäni mutta kiitollisena ohjaajan lempeästä, ymmärtävästä suhtautumisesta.

Pyyhin kyyneleeni ja otin sitten käsikirjoituksen ja juoksin autolleni. Kun moottori käynnistyi, myös radio heräsi eloon. Se oli viritetty etukäteen paikalliselle klassisen musiikin kanavalle, ja hämmästyksekseni kanavalta kuuluva sävelmä oli sen saman operetin alkusoitto. En ollut koskaan aiemmin kuullut, että sitä olisi soitettu radiossa.

Tuntui kuin taivaallinen Isä olisi soittanut sen kappaleen minua varten. Hän halusi minun ymmärtävän, että Hän rakasti minua ja että Hän hyväksyi valintani. Kanavalta kuuluva musiikki oli yksi Jumalan lempeistä armoteoista. Sen myötä tunsin Hänen rakkautensa lohdun.

Lähdin opiskelemaan näyttämötaidetta yliopistoon. Useammin kuin kerran huomasin olevani samankaltaisessa tilanteessa. Oli hetkiä, jolloin osoittautui välttämättömäksi lähteä pois tietyistä yhteistyöprojekteista niiden sopimattoman sisällön vuoksi. Nämä tilanteet eivät olleet koskaan helppoja tai miellyttäviä, mutta pystyin hoitamaan ne tahdikkaammin ja ilman kyyneliä. Ehkäpä aiempi kokemukseni valmisti minua näihin tilanteisiin. Ehkäpä se auttoi minua ymmärtämään paremmin, kuka olen ja millainen haluan eniten olla.

William Shakespeare kirjoitti:

Opin vähitellen, että minulla on esitettävänä yksi rooli, joka on tärkeämpi kuin mikään muu. Se on Jeesuksen Kristuksen tosi opetuslapsen rooli. Vertaisryhmämme suosionosoitusten voittaminen voi olla innostavaa ja tyydyttävää, mutta merkitystä on vain Jumalan hyväksynnällä. Parhaat suorituksemme teemme oppiessamme seuraamaan Mestaria.