Vaikene, ole hiljaa

Kun lapsemme olivat pieniä, perheemme vietti muutaman päivän kauniilla järvellä. Eräänä iltapäivänä osa lapsistamme laittoi ylleen pelastusliivit ja alkoi hyppiä veneen kannelta veteen. Nuorin tyttäremme katseli epäröiden mutta tarkasti seuraten sisarustensa puuhia. Keräten kaiken rohkeutensa hän otti toisella kädellä kiinni nenästään ja hyppäsi. Hän pulpahti heti pintaan, ja hienoinen paniikki äänessään hän huusi: ”Apua! Apua!”

Hän ei kyllä ollut minkäänlaisessa kuolemanvaarassa – hänen pelastusliivinsä teki tehtävänsä, ja hän kellui turvallisesti. Olisimme voineet pienellä vaivalla kurottautua kiskomaan hänet takaisin veneen kannelle. Omasta näkökulmastaan hän kuitenkin tarvitsi apua. Kenties syynä oli veden viileys tai kokemuksen uutuus. Joka tapauksessa hän kiipesi takaisin kannelle, missä kiedoimme hänet kuivaan pyyhkeeseen ja kehuimme hänen rohkeuttaan.

Olimmepa vanhoja tai nuoria, monet meistä ovat hädän hetkinä lausuneet hätäisinä sanat kuten ”Apua!” ”Pelasta minut!” tai ”Pyydän, vastaa rukoukseeni!”

Sellainen tilanne sattui Jeesuksen opetuslapsille Hänen palvelutyönsä aikana kuolevaisuudessa. Markuksen evankeliumissa kerrotaan, että Jeesus ”opetti järven rannalla. Hänen ympärilleen kokoontui – – paljon ihmisiä.”¹ Väkeä oli niin paljon, että Jeesus ”siirtyi veneeseen”² ja puhui sieltä käsin. Koko päivän Hän opetti ihmisiä vertauksin näiden istuessa rannalla.

”Illan tultua Jeesus sanoi opetuslapsilleen: ’Nyt lähdemme vastarannalle.’ Opetuslapset lähettivät väen pois”³, lähtivät veneellä rannasta ja ylittämään Galileanjärveä. Jeesus löysi paikan veneen perästä, paneutui makuulle ja nukahti pian. ”Äkkiä nousi kova myrskytuuli ja aallot löivät veneeseen, niin että se oli täyttymäisillään”⁴ vedestä.

Monet Jeesuksen opetuslapsista olivat kokeneita kalastajia ja osasivat käsitellä venettä myrskyssä. He olivat Hänen luotettavia – tosiaankin, Hänen rakkaita – opetuslapsiaan. He olivat jättäneet työn, henkilökohtaiset toimet ja perheen seuratakseen Häntä. Heidän uskonsa Häneen kävi ilmi siitä, että he olivat mukana veneessä. Ja nyt heidän veneensä oli myrskyn keskellä ja uppoamaisillaan.

Emme tiedä, kuinka kauan he olivat yrittäneet pitää venettä pinnalla myrskyssä, mutta he herättivät Jeesuksen hienoinen pakokauhu äänessään sanoen:

”Opettaja, etkö näe, me hukumme!”⁵

”Herra, pelasta meidät! Me hukumme.”⁶

He kutsuivat Häntä Opettajaksi, ja se Hän onkin. Hän on myös ”Jeesus Kristus, Jumalan Poika, taivaan ja maan Isä, kaiken Luoja alusta asti”⁷.

Jeesus nousi omalta paikaltaan veneessä, nuhteli tuulta ja sanoi myrskyävälle merelle: ”’Vaikene, ole hiljaa!’ Tuuli asettui, ja tuli aivan tyven.”⁸ Silloin Jeesus – alati mestariopettaja – opetti opetuslapsiaan kahden yksinkertaisen mutta rakastavan kysymyksen avulla. Hän kysyi:

”Miksi te noin pelkäätte?”⁹

”Missä teidän uskonne on?”¹⁰

Kun huomaamme olevamme keskellä koettelemuksia, vaikeuksia tai ahdinkoja, meillä on kuolevaisen ihmisen taipumus, jopa kiusaus, huudahtaa: ”Opettaja, etkö näe, minä hukun! Pelasta minut.” Jopa Joseph Smith anoi kauheasta vankilastaan käsin: ”Oi Jumala, missä olet, ja missä on maja, joka kätkee piilopaikkasi?”¹¹

Maailman Vapahtaja epäilemättä ymmärtää meidän kuolevaisuuden rajoituksemme, sillä Hän opettaa meille, kuinka voi tuntea rauhaa ja tyyneyttä silloinkin, kun tuulet puhaltavat ympärillämme voimakkaasti ja hyökyaallot uhkaavat hukuttaa toiveemme.

Niitä, joiden uskoa on koeteltu, joilla on lapsen kaltainen usko tai edes vähäsen uskoa¹², Jeesus kutsuu: ”Tulkaa minun luokseni.”¹³ ”[Uskokaa] minun nimeeni.”¹⁴ ”Ota vastaan oppia minulta ja kuuntele minun sanojani.”¹⁵ Lempeästi Hän käskee: Tehkää parannus ja ottakaa kaste minun nimeeni¹⁶, ”rakastakaa toisianne – – niin kuin minä olen rakastanut teit䔹⁷ ja ”[muistakaa] minut aina”¹⁸. Jeesus selittää vakuuttaen: ”Olen puhunut teille tämän, jotta teillä olisi minussa rauha. Maailmassa te olette ahtaalla, mutta pysykää rohkeina: minä olen voittanut maailman.”¹⁹

Voin kuvitella, että myrskyn riepottelemassa veneessä Jeesuksen opetuslapset eivät voineet muuta kuin seurata, kuinka aallot paiskautuivat veneeseen, ja äyskäröidä vettä veneestä. Voin kuvitella, miten he säätivät purjeita ja yrittivät saada pientä alustaan edes hieman hallintaan. He keskittyivät siitä hetkestä selviytymiseen, ja heidän avunpyyntönsä oli kiireellisyydessään vilpitön.

Meidän aikanamme monella meistä on samanlainen tilanne. Äskettäiset tapahtumat eri puolilla maailmaa ja omissa maissamme, omilla paikkakunnillamme ja omissa perheissämme ovat koetelleet meitä ennennäkemättömin koettelemuksin. Myllerryksen aikoina voi tuntua, että uskoamme venytetään sietokyvyn ja ymmärryksen äärirajoille. Pelon aallot voivat häiritä meitä ja saada meidät unohtamaan Jumalan hyvyyden, jolloin näkökulmamme jää rajalliseksi ja sumeaksi. Juuri näissä matkamme rankoissa vaiheissa meidän uskoamme voidaan kuitenkin paitsi koetella myös vahvistaa.

Olosuhteistamme huolimatta me voimme tietoisesti pyrkiä vahvistamaan ja lisäämään uskoamme Jeesukseen Kristukseen. Se vahvistuu, kun muistamme, että olemme Jumalan lapsia ja että Hän rakastaa meitä. Uskomme kasvaa, kun koettelemme Jumalan sanaa osoittaen toivoa ja uutteruutta sekä pyrkien parhaamme mukaan noudattamaan Kristuksen opetuksia. Uskomme lisääntyy, kun päätämme epäilemisen sijaan uskoa, tuomitsemisen sijaan antaa anteeksi, kapinoimisen sijaan tehdä parannuksen. Uskomme hioutuu, kun kärsivällisinä turvaudumme Pyhän Messiaan ansioihin ja laupeuteen ja armoon.²⁰

”Vaikka usko ei ole täydellistä tietoa”, vanhin Neal A. Maxwell on sanonut, ”se tuo syvän luottamuksen Jumalaan, jonka tieto on täydellinen!”²¹ Myrskyisinäkin aikoina usko Herraan Jeesukseen Kristukseen on peräänantamatonta ja sinnikästä. Se auttaa meitä seulomaan pois vähämerkityksisiä häiriötekijöitä. Se kannustaa meitä jatkamaan kulkua pitkin liittopolkua. Usko työntyy läpi lannistuksen ja sallii meidän kohdata tulevaisuuden päättäväisinä ja pystypäin. Se saa meidät pyytämään pelastumista ja apua, kun rukoilemme Isää Hänen Poikansa nimessä. Ja kun rukouksentäyteiset pyyntömme tuntuvat jäävän vaille vastausta, meidän hellittämätön uskomme Jeesukseen Kristukseen tuo kärsivällisyyttä, nöyryyttä ja kyvyn lausua kunnioittavasti sanat: ”Tapahtukoon sinun tahtosi.”²²

Presidentti Russell M. Nelson on opettanut:

”Meidän ei tarvitse antaa pelkojemme syrjäyttää uskoamme. Me voimme taistella noita pelkoja vastaan vahvistamalla uskoamme.

Aloittakaa lapsistanne. – – Antakaa heidän tuntea uskonne silloinkin kun raskaat koettelemukset tulevat osaksenne. Keskittäkää uskonne rakastavaan taivaalliseen Isäämme ja Hänen rakkaaseen Poikaansa Herraan Jeesukseen Kristukseen. – – Opettakaa kullekin kallisarvoiselle pojalle tai tytölle, että hän on Jumalan lapsi, joka on luotu Hänen kuvakseen, ja että hänellä on pyhä tarkoitus ja mahdollisuus. Jokainen on syntyessään saanut haasteita voitettavikseen ja uskon, jota vahvistaa.”²³

Kuulin hiljattain, kun kaksi nelivuotiasta lasta kertoi uskostaan Jeesukseen Kristukseen vastatessaan kysymykseen: ”Kuinka Jeesus Kristus auttaa sinua?” Ensimmäinen lapsi sanoi: ”Tiedän, että Jeesus rakastaa minua, koska Hän kuoli minun vuokseni. Hän rakastaa myös aikuisia.” Toinen lapsi sanoi: ”Hän auttaa minua, kun olen surullinen tai minulla on paha mieli. Hän auttaa minua myös, kun meinaan upota.”

Jeesus on julistanut: ”Sen tähden minä otan vastaan jokaisen, joka tekee parannuksen ja tulee minun luokseni niin kuin pieni lapsi, sillä sellaisten on Jumalan valtakunta.”²⁴

”Jumala on rakastanut maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän.”²⁵

Äskettäin presidentti Nelson lupasi, että ”pelko vähenee ja usko lisääntyy”, kun me alamme ”uudelleen todella kuulla, kuunnella ja ottaa varteen Vapahtajan sanat”.²⁶

Sisaret ja veljet, nykyiset haasteelliset olosuhteemme eivät ole meidän lopullinen, iankaikkinen päämäärämme. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäseninä me olemme liiton kautta ottaneet päällemme Jeesuksen Kristuksen nimen. Me uskomme Hänen lunastavaan voimaansa ja tunnemme toivoa Hänen suuriin ja kallisarvoisiin lupauksiinsa. Meillä on täysi syy riemuita, sillä meidän Herramme ja Vapahtajamme on hyvin tietoinen meidän vaikeuksistamme, huolistamme ja murheistamme. Aivan kuten Jeesus oli muinaisten opetuslastensa kanssa, samoin Hän on meidänkin veneessämme! Minä todistan, että Hän on antanut henkensä, jotta te ja minä emme hukkuisi. Luottakaamme Häneen, noudattakaamme Hänen käskyjään ja uskoa osoittaen kuulkaamme Hänen sanovan: ”Vaikene, ole hiljaa!”²⁷ Jeesuksen Kristuksen pyhässä nimessä. Aamen.