Ovatko mormonit kristittyjä?


Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenet vakuuttavat yksiselitteisesti olevansa kristittyjä. He palvelevat Jumalaa, iankaikkista Isää, Jeesuksen Kristuksen nimessä. Kun Joseph Smithiltä kysyttiin, mihin myöhempien aikojen pyhät uskovat, hän asetti Kristuksen kaiken keskiöön: ”Uskontomme perusperiaatteet ovat apostolien ja profeettojen todistus Jeesuksesta Kristuksesta, että Hän kuoli, Hänet haudattiin ja Hän nousi kuolleista kolmantena päivänä ja astui taivaaseen. Kaikki muu uskontoomme liittyvä on vain tämän lisänä.”1 Nykyajan kahdentoista apostolin koorumi on vahvistanut uudelleen tämän todistuksen julistaessaan: ”Jeesus on elävä Kristus, Jumalan kuolematon Poika. – – Hänen tiensä on se polku, joka johtaa onneen tässä elämässä ja iankaikkiseen elämään tulevassa maailmassa.”2

Viime vuosikymmeninä jotkut ovat kuitenkin väittäneet, ettei Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko ole kristillinen kirkkokunta. Useimmin on esitetty seuraavia syitä:

  1. Myöhempien aikojen pyhät eivät hyväksy Uuden testamentin jälkeisen kristinuskon uskontunnustuksia tai niiden eri muotoja.
  2. Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko ei ole syntynyt perinteisen kristinuskon historiallisesta jatkumosta. Toisin sanoen myöhempien aikojen pyhät eivät ole roomalaiskatolisia, ortodokseja eivätkä protestantteja.
  3. Myöhempien aikojen pyhät eivät usko, että pyhät kirjoitukset koostuvat yksistään Pyhästä Raamatusta vaan ovat laajentaneet pyhien kirjoitusten kaanonia sisältämään Mormonin kirjan, Opin ja liitot sekä Kallisarvoisen helmen.

Jokaista näistä syistä tarkastellaan jäljempänä.

Myöhempien aikojen pyhät eivät hyväksy Uuden testamentin jälkeisen kristinuskon uskontunnustuksia

Tutkijat ovat pitkään myöntäneet, että varhaiskristittyjen näkemys Jumalasta muuttui merkittävästi vuosisatojen kuluessa. Varhaiskristittyjen näkemykset Jumalasta olivat henkilökohtaisempia, antropomorfisempia ja vähemmän abstrakteja kuin ne, joita ilmaantui myöhemmin uskontunnustuksiin, joita kirjoitettiin usean seuraavan vuosisadan aikana. Keskeinen ideologinen muutos, joka alkoi toisella vuosisadalla apostolisen valtuuden kadottua, aiheutui siitä, että kristillinen oppi sulautui käsitteiltään kreikkalaiseen filosofiaan.3

Myöhempien aikojen pyhät uskovat, että varhaiskristillisen teologian sekoittuminen kreikkalaiseen filosofiaan oli vakava erehdys. Tässä prosessissa kadonneista opeista tärkein oli oppi jumaluuden luonteesta. Totuus siitä, millainen on Isän Jumalan, Hänen Poikansa Jeesuksen Kristuksen ja Pyhän Hengen todellinen luonne, palautettiin profeetta Joseph Smithin kautta. Sen johdosta myöhempien aikojen pyhät uskovat, että Isä Jumala on olento, jolla on ruumis. Tämä käsitys on sopusoinnussa niiden ominaisuuksien kanssa, joita monet varhaiskristityt kuvasivat Jumalalla olevan.4 Tämä myöhempien aikojen pyhien käsitys eroaa Uuden testamentin jälkeisistä uskontunnustuksista.

Vaikka myöhempien aikojen pyhien ja muiden kristillisten uskontokuntien jäsenten välillä onkin opillisia eroja, niin ne roolit, joita myöhempien aikojen pyhät katsovat jumaluuden jäsenillä olevan, vastaavat suurelta osin muun kristillisen maailman näkemyksiä. Myöhempien aikojen pyhät uskovat, että Jumala on kaikkivoipa, kaikkitietävä, kaikkia rakastava, ja he rukoilevat Häntä Jeesuksen Kristuksen nimessä. He tunnustavat Isän palvontansa ylimmäksi kohteeksi, Pojan Herraksi ja Lunastajaksi sekä Pyhän Hengen Isän ja Pojan sanansaattajaksi ja ilmoittajaksi. Lyhyesti sanottuna myöhempien aikojen pyhät eivät hyväksy Uuden testamentin jälkeisiä uskontunnustuksia – silti he turvaavat syvästi jokaiseen jumaluuden jäseneen päivittäisessä uskonnollisessa hartaudenharjoituksessaan kuten tekivät varhaiskristityt.

Myöhempien aikojen pyhät uskovat palautettuun kristinuskoon

Toinen peruste, jota käytetään väitettäessä, etteivät myöhempien aikojen pyhät ole kristittyjä, on se, ettei Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkko ole syntynyt nykyajan kristillisten kirkkojen perinteisestä jatkumosta: myöhempien aikojen pyhät eivät ole roomalaiskatolisia, ortodokseja eivätkä protestantteja. Myöhempien aikojen pyhät uskovat, että pappeuden valtuus toimia Jumalan nimessä palautettiin eli tuotiin takaisin maan päälle enkelien palveluksen kautta Joseph Smithille. Tämä on ”palautettu” – ei ”uudistettu” eikä ”reformoitu” – Jeesuksen Kristuksen kirkko. Myöhempien aikojen pyhien usko palautettuun kristinuskoon selittää osaltaan, miksi niin monet myöhempien aikojen pyhät 1830-luvulta nykyisyyteen ovat käännynnäisiä muista kristillisistä kirkkokunnista. Nämä käännynnäiset eivät silloin eivätkä nykyään ole kokeneet jättäneensä kristittyjen laumaa. He ovat yksinkertaisesti kiitollisia siitä, että ovat saaneet tietää palautetusta Jeesuksen Kristuksen kirkosta ja liittyneet siihen, sillä he uskovat sen tarjoavan Herran evankeliumin täyteyden – hengellisesti, organisatorisesti ja opillisesti kokonaisvaltaisemman ja antoisamman kristillisen kirkon.

Uskontunnustuksellisten kirkkojen jäsenet otaksuvat usein erheellisesti, että kaikki kristityt ovat aina olleet samaa mieltä ja että heidän täytyy olla samaa mieltä historiallisesti muuttumattomasta, yhtenäisestä uskonkäsitysten kokoelmasta. Kuten monet tutkijat ovat myöntäneet, kristityt ovat kuitenkin vuosisatojen ajan olleet voimakkaasti eri mieltä lähes jokaisesta teologian ja käytännön aiheesta, ja se on johtanut lukuisien kristillisten kirkkokuntien syntyyn.5 Vaikka Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon oppi eroaa monien uskontunnustuksellisten kristillisten kirkkojen opista, se on yhdenmukainen varhaisen kristinuskon kanssa. Sillä, joka vilpittömästi rakastaa, palvelee ja seuraa Kristusta, pitäisi olla vapaus puolustaa ymmärrystään opista siten kuin hänen omatuntonsa sanelee, ilman että hänet leimataan ei-kristilliseksi.

Myöhempien aikojen pyhät uskovat avoimeen kaanoniin

Kolmas peruste väitteelle leimata myöhempien aikojen pyhät ei-kristillisiksi liittyy heidän uskoonsa avoimeen pyhien kirjoitusten kaanoniin. Niille, jotka esittävät tämän väitteen, kristittynä oleminen merkitsee sola scriptura eli Raamattu sisältää kaiken -periaatteen hyväksymistä. Mutta väittäessään, että Raamattu on ainoa ja viimeinen Jumalan sana – etenkin viimeinen Jumalan kirjoitettu sana – väittää enemmän kuin Raamattu itse. Missään kohdassa Raamattua ei julisteta, että kaikki Jumalan ilmoitukset koottaisiin yhteen ainoaan teokseen, joka olisi ikuisesti suljettu, ja ettei enempää pyhien kirjoitusten ilmoitusta voisi saada.6

Lisäksi kaikki kristilliset kirkot eivät ole vakuuttuneita siitä, että kristinusko on määriteltävä sitoutumisella suljettuun kaanoniin.7 Itse asiassa väitettä suljettuun kaanoniin pitäytymisestä näytetään käytettävän valikoivasti rajaamaan myöhempien aikojen pyhät pois niiden joukosta, joita pidetään kristittyinä. Mikään kristinuskon haara ei rajoitu yksinomaan raamatulliseen tekstiin opillisten päätösten tekemisessä ja raamatullisten periaatteiden soveltamisessa käytäntöön. Esimerkiksi roomalaiskatoliset kääntyvät vastauksia etsiessään kirkon perinteen ja magisteriumin (tarkoittaen opettajia sekä paaveja ja neuvostoja) puoleen. Protestantit, etenkin evankeliset protestantit, kääntyvät vastauksia etsiessään kielitieteilijöiden ja pyhien kirjoitusten tutkijoiden sekä Uuden testamentin jälkeisten kirkkoneuvostojen ja uskontunnustusten puoleen. Monille kristityille nämä neuvostot ja uskontunnustukset ovat aivan yhtä kanonisia kuin Raamattu itse. Opin vakiinnuttamisessa ja raamatullisen tekstin ymmärtämisessä myöhempien aikojen pyhät tukeutuvat eläviin profeettoihin ja muihin pyhiin kirjoihin – Mormonin kirjaan, Oppiin ja liittoihin sekä Kallisarvoiseen helmeen.

Yhdessä Vanhan ja Uuden testamentin kanssa Mormonin kirja tukee yksiselitteistä todistusta Jeesuksesta Kristuksesta. Eräässä Mormonin kirjan kohdassa sanotaan, että se vahvistaa todeksi Raamatun ja ilmaisee ”kaikille suvuille, kielille ja kansoille, että Jumalan Karitsa on iankaikkisen Isän Poika ja maailman Vapahtaja ja että kaikkien ihmisten on tultava hänen luoksensa, tai he eivät voi pelastua”8. Mormonin kirjan yli kuudessatuhannessa jakeessa viitataan Jeesukseen Kristukseen lähes neljätuhatta kertaa ja yli sadalla eri nimellä: ”Jehova”, ”Immanuel”, ”Pyhä Messias”, ”Jumalan Karitsa”, ”Israelin Lunastaja” ja niin edelleen.9 Mormonin kirja on todellakin ”toinen todistus Jeesuksesta Kristuksesta”, kuten sen nimisivulla julistetaan.

Yhteenveto

Käännynnäisiä ympäri maailman liittyy Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkkoon osaltaan sen opillisen ja hengellisen erilaisuuden vuoksi. Tuo erilaisuus johtuu tiedosta, joka on palautettu tämän maan päälle, sekä Pyhän Hengen voimasta, joka kirkossa on palautetun pappeuden valtuuden, avainten ja toimitusten sekä Jeesuksen Kristuksen evankeliumin täyteyden ansiosta. Palautetun evankeliumin hedelmät ovat nähtävissä kirkon uskollisten jäsenten elämässä.

Vaikka Myöhempien Aikojen Pyhien Jeesuksen Kristuksen Kirkon jäsenillä ei ole mitään halua tinkiä Jeesuksen Kristuksen palautetun kirkon erilaisuudesta, he toivovat voivansa työskennellä yhdessä muiden kristittyjen kanssa – ja kaikkiin uskontokuntiin kuuluvien kanssa – tunnistaakseen ja korjatakseen monia yhteiskunnan kohtaamia moraalia ja perhettä koskevia ongelmia. Kristillinen keskustelu on rikkaampaa sen johdosta, mitä myöhempien aikojen pyhät siihen tuovat. Ei ole mitään hyvää syytä, miksi kristilliset uskonnot hyljeksisivät toisiaan, kun koskaan aiemmin ei ole ollut tähdellisempää tarvetta ykseyteen julistettaessa Jeesuksen Kristuksen jumalallisuutta ja opetuksia.

Lähdeaineistoa

  1. Tällä vastauksella pyrittiin antamaan vastaus usein esitettyyn kysymykseen: ”Mitkä ovat uskontonne perusperiaatteet?” Julkaistu lehdessä Elder’s Journal 1, heinäkuu 1838, s. 44, nähtävänä sivustolla www.josephsmithpapers.org; julkaistu uudelleen kirjassa Kirkon presidenttien opetuksia: Joseph Smith, 2007, s. 51.
  2. Elävä Kristus – apostolien todistus”, Liahona, huhtikuu 2000, s. 3.
  3. Ks. esim. Roger E. Olson, The Story of Christian Theology: Twenty Centuries of Tradition and Reform (Downers Grove, IL: IVP Academic, 1999); The Routledge Companion to Early Christian Thought, toim. D. Jeffrey Bingham (London: Routledge, 2010); Daniel W. Graham ja James L. Siebach, ”The Introduction of Philosophy into Early Christianity”, julkaisussa Early Christians in Disarray: Contemporary LDS Perspectives on the Christian Apostasy, toim. Noel B. Reynolds (Provo, UT: Foundation for Ancient Research and Mormon Studies, Brigham Young University Press, 2005), s. 205–237.
  4. Todisteita tästä käsityksestä varhaiskristittyjen keskuudessa on artikkelissa David L. Paulsen, ”Early Christian Belief in Corporeal Deity: Origen and Augustine as Reluctant Witnesses”, Harvard Theological Review 83, nro 2, 1990, s. 105–116. Tietoa uskontunnustusten muotoilujen kasvavasta monimutkaisuudesta ajan kuluessa on julkaisussa Creeds, Councils and Controversies: Documents Illustrating the History of the Church, AD 337–461, toim. J. Stevenson, uudistettu painos (London: SPCK, 1989).
  5. Tieteellistä kirjallisuutta kristillistä teologiaa ja käytäntöä koskevista väittelyistä on paljon. Varhaiskristillisyyttä koskevaa tietoa on esimerkiksi julkaisussa Bart D. Ehrman, Lost Christianities: The Battles for Scripture and the Faiths We Never Knew (New York: Oxford University Press, 2005). Kristinuskon teologisia väittelyitä Yhdysvaltain alkuaikoina on julkaisussa E. Brooks Holifield, Theology in America: Christian Thought from the Age of the Puritans to the Civil War (New Haven: Yale University Press, 2003).
  6. Monet kristityt ymmärtävät jakeiden Johanneksen ilmestys 22:18–19 tarkoittavan, ettei Raamattuun voi lisätä mitään. Näissä jakeissa oleva varoitus ”jos joku panee niihin jotakin lisää” tarkoittaa kuitenkin Johanneksen ilmestystä eikä Raamattua kokonaisuutena. Ks. Howard W. Hunter, ”Kukaan älköön panko lisää tai ottako pois”, Valkeus, lokakuu 1981, s. 111–114.
  7. Ks. esim. Lee M. McDonald, The Formation of the Christian Biblical Canon (Peabody, MA: Hendrickson, 1995), uudistettu painos, s. 254–256.
  8. 1. Nefi 13:40.
  9. Ks. Boyd K. Packer, ”Mormonin kirja – toinen todistus Jeesuksesta Kristuksesta: selkeitä ja kallisarvoisia asioita”, Liahona, toukokuu 2005, s. 6–9; Susan Ward Easton, ”Names of Christ in the Book of Mormon”, Ensign, heinäkuu 1978, s. 60–61.

Kirkko arvostaa sitä panosta, jonka tutkijat ovat antaneet tässä artikkelissa esitettyyn historialliseen sisältöön. Heidän työtään käytetään luvalla.