Uskollisina esivanhempiemme uskolle

Kuva

pioneer-family-kneeling-in-the-snow

Michael T. Malmin teos Pioneeriperhe polvistuu lumessa

John Linford oli 43-vuotias, kun hän ja hänen vaimonsa Maria sekä kolme heidän pojistaan tekivät päätöksen jättää kotinsa Gravelyssa Englannissa ja matkustaa tuhansia kilometrejä liittyäkseen pyhien joukkoon Ison Suolajärven laaksossa. He jättivät taakseen neljännen poikansa, joka palveli lähetystyössä, myivät omaisuutensa ja lähtivät matkaan Liverpoolista Thornton-nimisessä laivassa.

Merimatka New York Cityyn ja sieltä maitse Iowaan sujui rauhallisesti. Vaikeudet alkoivat kuitenkin pian sen jälkeen kun Linfordit ja muut myöhempien aikojen pyhät, jotka olivat purjehtineet Thorntonilla, olivat lähteneet Iowa Citystä 15. heinäkuuta 1856 huono-onnisessa James G. Willien käsikärrykomppaniassa.

Ankarat sääolosuhteet ja vaivalloinen matkustaminen vaativat veronsa monilta komppaniaan kuuluneilta, kuten Johnilta. Lopulta hän sairastui niin vakavasti ja kävi niin heikoksi, että häntä täytyi vetää käsikärryissä. Siinä vaiheessa kun komppania oli päässyt Wyomingiin, hänen tilansa oli heikentynyt merkittävästi. Pelastusjoukko Salt Lake Citystä saapui 21. lokakuuta, vain muutamia tunteja sen jälkeen kun Johnin kuolevainen taival oli päättynyt. Hän oli kuollut varhain sinä aamuna Sweetwater Riverin rantamilla.

Oliko John pahoillaan siitä, että hän oli vaihtanut mukavan ja helpon elämän niihin ponnisteluihin, puutteeseen ja vaikeuksiin, joita hänen perheensä vieminen Siioniin vaati?

”Ei, Maria”, hän sanoi vaimolleen juuri ennen kuolemaansa. ”Olen iloinen, että tulimme. En elä siihen saakka, että pääsisin Suolajärven laaksoon, mutta sinä ja pojat pääsette, enkä kadu mitään, mitä olemme kestäneet, jos poikamme voivat varttua aikuisiksi ja kasvattaa oman perheensä Siionissa.”¹

Maria ja heidän poikansa pääsivät perille. Kun Maria lähes 30 vuotta myöhemmin kuoli, hän ja John jättivät jälkeensä uskon, palvelemisen, omistautumisen ja uhrauksen perinnön.

Myöhempien aikojen pyhänä oleminen tarkoittaa sitä, että on pioneeri, sillä pioneeri määritellään henkilöksi, ”joka kulkee edellä valmistaakseen tai raivatakseen muille tien, jota seurata”². Ja pioneerina oleminen on sitä, että oppii tuntemaan, mitä on uhraus. Vaikkei kirkon jäseniä enää vaaditakaan jättämään kotiaan matkustaakseen Siioniin, heidän täytyy usein jättää taakseen vanhoja tapoja, pitkäaikaisia tottumuksia ja rakkaita ystäviä. Jotkut tekevät vaikean päätöksen jättää taakseen perheenjäseniä, jotka vastustavat heidän jäsenyyttään kirkossa. Myöhempien aikojen pyhät kulkevat kuitenkin eteenpäin rukoillen, että heidän rakkaat läheisensä vielä jonakin päivänä ymmärtävät ja hyväksyvät.

Pioneerin polku ei ole helppo, mutta me seuraamme suurimman Pioneerin, Vapahtajan, jalanjäljissä – Hänen, joka kulki ennen meitä ja näytti meille tien, jota seurata.

”Tule – – ja seuraa minua”³, Hän kutsui.

”Minä olen tie, totuus ja elämä”⁴, Hän julisti.

”Tulkaa minun luokseni”⁵, Hän kutsui.

Tie voi olla vaivalloinen. On ihmisiä, joiden on vaikea kestää niiden mielettömien ivaa ja loukkaavia huomautuksia, jotka pilkkaavat siveyttä, rehellisyyttä ja kuuliaisuutta Jumalan käskyille. Maailma on aina vähätellyt periaatteista kiinni pitämistä. Kun Nooaa käskettiin rakentamaan arkki, mieletön kansa katsoi pilvettömälle taivaalle ja sitten pilkkasi ja ivasi – kunnes sade tuli.

Amerikan mantereella monia vuosisatoja sitten ihmiset epäilivät, kiistelivät ja olivat tottelemattomia, kunnes tuli poltti Sarahemlan, maa peitti Moronihan ja Moroni joutui veden syvyyksiin. Enää ei kukaan ilkkunut, pilkannut, puhunut ruokottomasti tai tehnyt syntiä. Kaikki se oli vaihtunut synkkään hiljaisuuteen, sankkaan pimeyteen. Jumalan kärsivällisyys oli loppunut, Hänen aikansa oli koittanut.

Maria Linford ei koskaan menettänyt uskoaan huolimatta vainosta Englannissa, vaikeuksista heidän matkallaan siihen maahan, jonka ”Herra meille valmistanut on”⁶, ja myöhemmistä koettelemuksista, jotka hän kesti perheensä ja kirkon hyväksi.

Vuonna 1937 haudalla Marian muistoksi pidetyssä tilaisuudessa vanhin George Albert Smith (1870–1951) kysyi hänen jälkeläisiltään: ”Tahdotteko elää uskollisina esivanhempienne uskolle? – – Pyrittehän olemaan kaikkien niiden uhrausten arvoisia, joita [he] ovat tehneet teidän hyväksenne.”⁷

Kun pyrimme rakentamaan Siionia omassa sydämessämme, kodissamme, paikkakunnallamme ja maassamme, muistakaamme niiden päättäväinen rohkeus ja kestävä usko, jotka antoivat kaikkensa, jotta me voisimme nauttia palautetun evankeliumin siunauksista sekä Jeesuksen Kristuksen sovituksen suomasta toivosta ja lupauksesta.