Nostakaa siitä missä seisotte

Muutamia vuosia sitten joukkoa veljiä pyydettiin Darmstadtissa Saksassa sijaitsevassa kappelissamme siirtämään flyygeli kappelista viereiseen juhlasaliin, jossa sitä tarvittiin erääseen musiikkitapahtumaan. Kukaan heistä ei ollut ammatiltaan muuttomies, ja tehtävä kuljettaa tuo painovoimaystävällinen soitin kappelin poikki juhlasaliin vaikutti miltei mahdottomalta. Kaikki tiesivät, että tämä tehtävä vaati paitsi fyysistä voimaa myös huolellista koordinointia. Monia ajatuksia esitettiin, mutta mikään ei saanut flyygeliä pysymään kunnolla tasapainossa. Veljet sijoitettiin flyygelin ympärille voimien, pituuden ja iän perusteella yhä uudestaan – mikään ei toiminut.

Heidän seisoessaan pianon ympärillä epävarmoina siitä, mitä tehdä seuraavaksi, hyvä ystäväni Hanno Luschin korotti äänensä: Hän sanoi: ”Veljet, seiskää tiiviisti toistenne vieressä ja nostakaa siitä missä seisotte.”

Se tuntui liian yksinkertaiselta. Kaikki kuitenkin nostivat siitä missä seisoivat, ja flyygeli nousi lattialta ja siirtyi juhlasaliin aivan kuin itsestään. Siinä oli vastaus haasteeseen. Heidän ei tarvinnut muuta kuin seistä lähellä toisiaan ja nostaa siitä missä seisoivat.

Olen usein ajatellut veli Luschinin yksinkertaista oivallusta, ja sen syvällinen totuus on tehnyt minuun vaikutuksen. Tänä iltana haluaisin puhua enemmän tuosta yksinkertaisesta ohjeesta: ”nostakaa siitä missä seisotte”.

Vaikka nostaminen siitä missä seisoo saattaa vaikuttaa yksinkertaiselta, se on voiman periaate. Useimmat tuntemani pappeudenhaltijat ymmärtävät tämän periaatteen ja elävät sen mukaan. He ovat innokkaita käärimään hihansa ja ryhtymään työhön, olipa työ mitä tahansa. He suorittavat pappeustehtävänsä uskollisesti. He pitävät kutsumuksensa kunniassa. He palvelevat Herraa palvelemalla muita. He seisovat lähellä toisiaan ja nostavat siitä missä seisovat.

On kuitenkin niitä, joilla on toisinaan vaikeuksia tämän asian kanssa. Ja siinä he näyttävät jakautuvan kahteen leiriin: he pyrkivät joko johtamaan tai piiloutumaan. He haluavat huippupaikan tai piilopaikan.

Johtamaan pyrkivät saattavat mielestään kyetä tekemään enemmän kuin heitä nykyään pyydetään tekemään. Jotkut saattavat ajatella: ”Jos minä olisin piispa, niin asiat hoituisivat.” He uskovat, että heidän kykynsä ovat paljon suuremmat kuin heidän kutsumuksensa. Jos he olisivat tärkeässä johtoasemassa, kenties he tekisivätkin ahkerasti työtä ja asiat hoituisivat. Mutta he ihmettelevät: ”Mitä minä pystyn saamaan aikaan pelkkänä kotiopettajana tai neuvonantajana koorumin johtokunnassa?”

Piiloon pyrkivät saattavat ajatella, että heillä on liikaa tekemistä, jotta he voisivat palvella kirkossa. Kun kappeli kaipaa siivousta, kun Mendezin perhe tarvitsee muuttoapua, kun piispa pyytää heitä opettamaan jotakin luokkaa, heillä tuntuu aina olevan sopivia tekosyitä.

Presidentti Ezra Taft Benson kertoi kaksikymmentä vuotta sitten piispojen ja vaarnanjohtajien sanovan, että jotkut jäsenet ”kieltäytyvät palvelukutsuista väittäen, että ovat ’liian kiireisiä’ tai ettei ’heillä ole aikaa’. Toiset ottavat sellaisia tehtäviä vastaan mutta eivät pidä niitä kunniassa.”

Presidentti Benson jatkoi sanomalla: ”Herra odottaa, että jokaisella meistä on kutsumus Hänen kirkossaan, niin että muut voivat tulla siunatuiksi meidän kykyjemme ja vaikutuksemme kautta.”¹

Kumma kyllä usein perimmäinen syy molempien näiden taipumusten – johtamaan pyrkimisen tai piiloutumaan pyrkimisen – taustalla saattaa olla sama: itsekkyys.

On olemassa parempi tapa, jonka Vapahtaja itse meille opetti: ”Joka tahtoo tulla teidän joukossanne ensimmäiseksi, se olkoon toisten orja.”²

Kun me pyrimme palvelemaan muita, meitä ei motivoi itsekkyys vaan rakkaus. Tällä tavalla Jeesus Kristus eli elämänsä ja siten pappeudenhaltijan täytyy elää oma elämänsä. Vapahtaja ei välittänyt ihmisten kunniasta. Saatana tarjosi Hänelle kaikkia maailman valtakuntia ja niiden loistoa, mutta Jeesus torjui tarjouksen heti ja kokonaan.³ Vapahtaja tunsi itsensä koko elämänsä ajan varmaankin usein väsyneeksi ja rasitetuksi vailla hetkenkään rauhaa itselleen, mutta Hänellä oli aina aikaa sairaille, murheellisille ja syrjityille.

Tästä loistavasta esimerkistä huolimatta me lähdemme liiankin usein tavoittelemaan ihmisten kunniaa sen sijaan että palvelisimme Herraa kaikesta väkevyydestämme, mielestämme ja voimastamme.

Veljet, kun me seisomme tuomiolla Herran edessä, katsooko Hän sitä, mikä asema meillä on ollut maailmassa tai edes kirkossa? Luuletteko että muut tehtävämme kuin aviomiehen, isän tai pappeudenhaltijan tehtävä merkitsevät Hänelle paljoakaan? Luuletteko, että Hän välittää siitä, kuinka täyteen ahdettu kalenterimme oli tai kuinka moneen tärkeään kokoukseen osallistuimme? Luuletteko, että se, kuinka onnistumme täyttämään päivämme tapaamisilla, riittää tekosyyksi sille, että emme vietä aikaa vaimomme ja perheemme kanssa?

Herra tuomitsee aivan eri tavoin kuin me. Hän on mieltynyt nöyrään palvelijaan, ei omaa etuaan tavoittelevaan nöyristelijään.

Ne, jotka ovat nöyriä tässä elämässä, kantavat kirkkauden kruunua tulevassa. Jeesus opetti tätä oppia itse, kun Hän kertoi rikkaasta miehestä, jonka vaatteet olivat purppuraa ja hienointa pellavaa ja joka söi ylellisesti joka päivä, kun taas köyhä Lasarus olisi halunut vain maistaa rikkaan miehen pöydältä putoilevia murusia. Seuraavassa elämässä Lasarus oli kirkkaudessa Abrahamin huomassa, kun taas rikas mies heitettiin tuonelaan, jossa hän tuskissaan nosti katseensa.⁴

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 200 vuotta John Rowe Moylen syntymästä. John oli liittynyt kirkkoon käännynnäisenä ja matkustanut kotoaan Englannista Suolajärven laaksoon eräässä käsikärrykomppaniassa. Hän rakensi perheelleen kodin erääseen pieneen kaupunkiin, joka sijaitsi Salt Lake Cityä lähellä olevassa laaksossa. John oli taitava kivenhakkaaja, ja tämän taidon vuoksi häntä pyydettiin työhön Suolajärven temppelille.

John lähti kotoaan joka maanantaiaamu kello kaksi ja käveli kuusi tuntia ehtiäkseen työpaikalleen ajoissa. Perjantaisin hän lähti työstä kello viisi iltapäivällä ja käveli miltei keskiyöhön asti ennen kuin saapui kotiin. Näin hän teki vuodesta toiseen.

Eräänä päivänä hänen toimittaessaan kotiaskareitaan lehmä potkaisi häntä sääreen aiheuttaen avomurtuman. Muiden hoitomahdollisuuksien puuttuessa ainoaksi vaihtoehdoksi jäi amputoida murtunut jalka. Johnin perhe ja ystävät sitoivat hänet oveen ja katkaisivat hänen jalkansa kaarisahalla muutama tuuma polven alapuolelta.

Alkeellisesta leikkauksesta huolimatta jalka alkoi parantua. Päästyään istualleen vuoteessaan John alkoi veistää itselleen puujalkaa. Siihen tuli nerokas nivel, joka toimi tekojalan nilkkana. Käveleminen tällä laitteella oli äärimmäisen tuskallista, mutta John ei antanut periksi vaan harjoitti kestävyyttään, kunnes pystyi kävelemään jokaviikkoisen 35 kilometrin matkan Suolajärven temppelille, missä hän jatkoi työtään.

Hän kaiversi omin käsin sanat ”Herralle pyhitetty”, jotka yhä ovat kullatuin kirjaimin kaikkien niiden nähtävissä, jotka käyvät Suolajärven temppelissä.⁵

John ei tehnyt sitä ihmisten kiitoksen vuoksi. Ei hän liioin väistänyt velvollisuuttaan, vaikka hänellä olisi ollut hyvä syy tehdä niin. Hän tiesi, mitä Herra odotti hänen tekevän.

Vuosia myöhemmin Johnin pojanpoika Henry D. Moyle kutsuttiin kahdentoista koorumin jäseneksi, ja lopulta hän palveli kirkon ensimmäisessä presidenttikunnassa. Presidentti Moylen palvelu näissä tehtävissä oli kunniakasta, mutta hänen isoisänsä Johnin palvelu – vaikkakin vähemmän julkista – oli Herralle aivan yhtä mieluisaa. Johnin luonne, hänen uhriperintönsä, on uskollisuuden ja velvollisuuden viirinä hänen suvulleen ja kirkolle. John Rowe Moyle ymmärsi, mitä merkitsi nostaa siitä, missä hän seisoi.

Henkilökohtainen tunnustus on harvoin osoituksena palvelumme arvosta. Emme esimerkiksi tiedä yhdenkään Helamanin 2 000 pojan nimeä. Yksilöinä heitä ei mainita nimeltä. Sen sijaan heidän ryhmänsä nimi tullaan aina muistamaan rehellisyydestä, rohkeudesta ja halukkuudesta palvella. He saavuttivat yhdessä sellaista, mitä kukaan heistä ei olisi voinut saavuttaa yksin.

Siinä on meille opetus, pappeusveljet. Kun me olemme lähellä toisiamme ja nostamme siitä missä seisomme, kun välitämme enemmän Jumalan valtakunnan kirkkaudesta kuin omasta kunniastamme ja nautinnostamme, voimme saavuttaa hyvin paljon enemmän.

Mikään tehtävä ei ole meille liian vähäarvoinen. Jokainen tehtävä antaa meille mahdollisuuden palvella ja kehittyä. Herra on järjestänyt kirkon sillä tavalla, että se tarjoaa jokaiselle jäsenelle mahdollisuuden palvella, mikä puolestaan johtaa henkilökohtaiseen hengelliseen kasvuun. Olipa kutsumuksenne mikä tahansa, kehotan teitä pitämään sitä mahdollisuutena paitsi vahvistaa ja siunata muita, myös tulla sellaisiksi kuin taivaallinen Isä haluaa teidän tulevan.

Matkustaessani Siionin vaarnoihin järjestämään uudestaan vaarnan johtokunnan olen toisinaan hämmästynyt, kun joku veli on puhuttelun aikana sanonut minulle saaneensa vaikutelman, että hän tulisi olemaan seuraavassa vaarnan johtokunnassa.

Kun ensi kerran kuulin sen, en ollut varma, miten suhtautua siihen.

Kesti jonkin aikaa, ennen kuin Pyhä Henki antoi minulle ymmärrystä. Uskon, että Herralla on tietty tehtävä jokaiselle ihmiselle. Toisinaan Hän antaa hengellisiä kuiskauksia kertoen meille, että olemme kelvollisia saamaan tiettyjä tehtäviä. Tämä on hengellinen siunaus, lempeä armoteko Jumalalta.

Mutta toisinaan me emme kuule, mitä muuta Herra meille sanoo: ”Vaikka oletkin kelvollinen palvelemaan tässä tehtävässä”, Hän saattaa sanoa, ”tämä ei ole Minun tehtäväni sinulle. Sen sijaan tahtoni on, että nostat siitä missä seisot.” Jumala tietää, mikä meille on parhaaksi.

Jokainen pappeudenhaltija on ainutlaatuisella paikalla, ja hänellä on tärkeä tehtävä, jonka ainoastaan hän voi suorittaa.

Olemme kaikki kuulleet kertomuksia siitä, kuinka presidentti Monson käy katsomassa ja siunaamassa vanhuksia ja sairaita huolehtien aina heidän tarpeistaan ja vieden heille piristystä, lohtua ja rakkautta. Presidentti Monsonilla on luontainen kyky saada ihmiset suhtautumaan paremmin itseensä. Eikö olisikin ihmeellistä, jos presidentti Monson voisi käydä jokaisessa kirkon perheessä ja valvoa niitä?

Olisi. Mutta tietenkään hän ei voi eikä hänen pidä. Herra ei ole pyytänyt häntä tekemään sitä. Herra on pyytänyt meitä kotiopettajia rakastamaan ja valvomaan perheitä, jotka meille on uskottu. Herra ei ole pyytänyt presidentti Monsonia järjestämään ja johtamaan meidän perheiltaamme. Hän haluaa meidän isien tekevän sen.

Teistä saattaa tuntua, että on olemassa muita, jotka ovat kyvykkäämpiä tai kokeneempia täyttämään teidän kutsumuksenne ja tehtävänne paremmin kuin te, mutta Herra on antanut teille tehtävänne tietystä syystä. Saattaa olla ihmisiä ja sydämiä, joita ainoastaan te voitte tavoittaa ja koskettaa. Kenties kukaan muu ei voisi tehdä sitä aivan samalla tavalla.

Taivaallinen Isämme pyytää meitä edustamaan Häntä siinä jalossa työssä, että ojennamme auttavan kätemme Hänen lapsilleen ja viemme siunauksia heidän elämäänsä. Hän pyytää meitä seisomaan lujina pappeuden voima sydämessämme ja sielussamme ja tekemään parhaamme siinä tehtävässä, joka meillä tällä hetkellä on.

Veljet, niin voimakkaita kuin te olettekin, te ette voi ettekä te saa nostaa pianoa yksin. Samalla tavoin kukaan meistä ei voi eikä meidän pidäkään viedä Herran työtä eteenpäin yksin. Mutta jos me kaikki seisomme lähellä toisiamme Herran osoittamassa paikassa ja nostamme siitä, missä seisomme, mikään ei voi estää tätä jumalallista työtä etenemästä ylöspäin ja eteenpäin.

Veljet, lakatkaamme havittelemasta johtopaikkoja ja lakatkaamme vetäytymästä piilopaikkaan!

Muistakaamme aina tämä syvällinen opetus, että me olemme Herran Jeesuksen Kristuksen lipunkantajia, joita Jumalan Pyhä Henki tukee, uskollisia ja tosia loppuun asti, kukin omistautuneita antamaan kaikkemme Siionin asialle ja liitoin sitoutuneita seisomaan lähellä toisiamme ja nostamaan siitä, missä seisomme.

Tätä rukoilen ja jätän teille siunaukseni ja rakkauteni Jeesuksen Kristuksen nimessä. Aamen.