Vähemmän aktiivisten vahvistaminen

Toimiminen – tilaisuus palvella ja todistaa – on kuin lääkettä. Se parantaa hengellisesti sairaat. Se vahvistaa hengellisesti heikkoja. Se on mitä välttämättömin ainesosa eksyneiden lampaiden pelastamisessa. Silti esiintyy taipumusta, melkeinpä systemaattista taipumusta, antaa kasvun tilaisuuksia niille, joilla on toimintaa jo liiaksikin. Tällainen malli, joka näkyy vaarnoissamme ja seurakunnissamme, saattaa pitää eksyneet lampaat poissa.

Kun kotiopettaja tuo eksyneen lampaan kokouksiin, se on vasta alku hänen löytämiselleen. Missä häntä voidaan käyttää hänen hengelliseksi hyödykseen? Itse asiassa ei ole montakaan tehtävää, joissa johtohenkilö voi käyttää ihmistä, joka kamppailee tullakseen kelvolliseksi. Valitettavasti näyttää siltä, että ne harvat tilanteet, joissa voisimme käyttää heitä – rukousten pitäminen, lyhyiden puheenvuorojen käyttäminen, todistuksen lausuminen – on miltei poikkeuksetta varattu aktiivisille: vaarnan johtokunnalle, korkean neuvoston jäsenille, piispakunnalle, patriarkalle, apujärjestöjen johtohenkilöille. Näemme tosiaankin joskus paljon vaivaa tuodaksemme paikalle puhujia ja osallistujia – nälkäistemme tappioksi.

Eräässä sakramenttikokouksessa, johon äskettäin osallistuin, oli pyydetty laulamaan sisarta, jonka aviomies ei ollut aktiivinen kirkossa. Mies oli kuitenkin kokouksessa. Piispa halusi tähän tilaisuuteen aivan erityisen ohjelman. Hän ilmoitti ensimmäiseksi: ”Ensimmäinen neuvonantajani, veli X pitää alkurukouksen.” Hänen toinen neuvonantajansa piti loppurukouksen.

Kuinka valitettavaa, minä ajattelin. Piispakuntaan kuuluvat kolme miestä ovat hyvin huolissaan hengellisesti sairaista ja ottavat sitten juuri sen lääkkeen, joka parantaisi nuo ihmiset – toimimisen, osallistumisen – ja nauttivat sen itse tarvitsevien edessä!

Jotkut sanovat: ”Meidän pitää olla varovaisia keskuudessamme olevien heikkojen suhteen. On parempi, ettei pyydä heitä rukoilemaan tai todistamaan, sillä he pelästyvät, karttavat meitä ja sitten jättävät meidät.” Se on harhaluuloa! Tosin yleisesti hyväksyttyä mutta harhaluuloa siitä huolimatta! Olen kysynyt piispoilta – sadoilta piispoilta – voivatko he omakohtaisesta kokemuksesta sanoa, että niin olisi tapahtunut. Olen saanut hyvin harvoja myöntäviä vastauksia – itse asiassa kaikkien noiden piispojen vastausten joukossa oli vain pari tapausta. Riski on siis hyvin pieni, kun taas toisaalta sellainen kutsu voi johtaa eksyneen lampaan takaisin saamiseen.

Monta vuotta sitten vierailin vaarnassa, jota johti poikkeuksellisen tehokas ja kyvykäs mies. Vaarnakonferenssin jokainen yksityiskohta oli suunniteltu tarkoin. Hän oli toiminut tavalliseen tapaan valitsemalla rukouksen pitäjät vaarnan johtokunnan, korkean neuvoston jäsenten, piispojen ja vaarnan patriarkan etuoikeutetusta piiristä. Näille veljille ei ollut kerrottu asiasta, joten vaihdoimme tehtävän niiltä, jotka ansaitsivat sen kunnian, ja annoimme sen niille, jotka tarvitsivat – kipeästi tarvitsivat – sen kokemuksen.

Vaarnanjohtajalla oli yksityiskohtainen ohjelma yleisiä kokouksia varten, ja hän mainitsi, että yhdessä kokouksessa oli 20 minuuttia ohjelmoimatonta aikaa. Kerroin hänelle, että voisimme pyytää puhumaan muutamia sellaisia, joilla ei muutoin olisi tilaisuutta ja jotka tarvitsivat vahvistavaa kokemusta. Hän vastasi ehdottamalla, että hän kehottaisi muutamia kyvykkäitä, huomattavassa asemassa olevia johtohenkilöitä valmistautumaan mahdolliseen puhetehtävään. ”Paikalla tulee olemaan monia kirkkoon kuulumattomia”, hän sanoi. ”Olemme tottuneet siihen, että konferenssimme ovat valmisteltuja ja hyvin viimeisteltyjä. Vaarnassamme on erittäin kyvykkäitä ihmisiä. He antavat erinomaisen vaikutelman.”

Vielä kaksi kertaa kokouksemme aikana hän mainitsi ohjelman ja tähdensi vaarnan ”parhaiden esiintyjien” kutsumista. ”Miksi emme varaisi tätä aikaa niille, jotka tarvitsevat sitä eniten?” kysyin. Hänen reaktionsa ilmaisi pettymystä: ”No, sinä olet johtava auktoriteetti.”

Varhain sunnuntaiaamuna hän muistutti minua siitä, että oli yhä aikaa hälyttää joku ja antaa siten paras vaikutelma.

Vaarnanjohtaja aloitti aamukokouksen viimeistellyllä ja sytyttävällä puheella. Seuraavaksi pyysimme hänen toista neuvonantajaansa puhumaan. Hän oli ilmeisen hermostunut. – – (Olimme aiemmin antaneet ymmärtää, että molemmat neuvonantajat puhuisivat luultavasti iltapäivän kokouksessa. Meidän oli tarkoitus mennä tämän neuvonantajan kotiin lounaalle. Hän oli tiennyt, että hänellä olisi aikaa käydä läpi muistiinpanonsa, joten hän oli jättänyt ne kotiin.)

Koska hänellä ei ollut muistiinpanojaan, hän lausui todistuksensa kertoen innoittavan tapauksen toimituksesta, jonka hän oli suorittanut viikolla. Veli, jonka lääkärit olivat luopuneet toivosta, oli pappeuden valtuudella kutsuttu takaisin kuoleman porteilta. En tiedä, mitä hänen muistiinpanoissaan oli, mutta se ei varmastikaan olisi vetänyt vertoja hänen lausumalleen innoittavalle todistukselle.

Eturivissä istui iäkäs nainen pidellen kädestä miestä, joka näytti elämän kolhimalta. Nainen vaikutti hieman eksyneeltä muodikkaasti pukeutuneen yleisön joukossa – aika kotikutoiselta heihin verrattuna. Hän näytti siltä kuin hänen pitäisi puhua konferenssissa, ja saatuaan etuoikeuden puhua hän kertoi lähetystyöstään. 52 vuotta aiemmin hän oli palannut lähetyskentältä, eikä häntä ollut yhtään kertaa sen jälkeen pyydetty puhumaan kirkossa. Hän lausui koskettavan ja liikuttavan todistuksen.

Muitakin pyydettiin puhumaan, ja kun kokous oli loppumaisillaan, vaarnanjohtaja ehdotti, että minä käyttäisin jäljellä olevan ajan. ”Oletko saanut mitään innoitusta?” kysyin. Hän sanoi, että hänen mieleensä tuli koko ajan pormestari. (Äänestäjät siinä suuressa kaupungissa olivat valinneet pormestariksi erään kirkon jäsenen, joka oli yleisön joukossa.) Kun sanoin hänelle, että pormestari voisi lausua muutaman sanan, hän kuiskasi, ettei mies ollut aktiivinen kirkossa. Kun ehdotin, että hän kutsuisi miehen joka tapauksessa, hän vastusteli sanoen suoraan, ettei tämä ollut kelvollinen puhumaan tuossa kokouksessa. Koska olin itsepintainen, hän kuitenkin kutsui miehen korokkeelle.

Pormestarin isä oli ollut kirkon pioneereja sillä seudulla. Tämä isä oli palvellut yhden seurakunnan piispana, ja hänen jälkeensä piispana palveli yksi hänen pojistaan – – muistaakseni pormestarin kaksoisveli. Pormestari oli eksynyt lammas. Hän tuli puhujakorokkeelle ja puhui yllätyksekseni katkeruutta ja vihamielisyyttä osoittaen. Hänen puheensa alkoi jotenkin tähän tapaan: ”En tiedä, miksi pyysitte minua. En tiedä, miksi olen kirkossa tänään. En kuulu tänne. En ole koskaan sopinut joukkoon. En ole samaa mieltä siitä, miten kirkko toimii.”

Tunnustan, että aloin huolestua, mutta sitten hän vaikeni ja laski katseensa puhujakorokkeeseen. Ja hän piti katseensa painuneena siitä hetkestä puheensa loppuun asti. Epäröityään hän jatkoi: ”Voin kai kertoakin sen teille. Lopetin tupakanpolton kuusi viikkoa sitten.” Sitten heristäen nyrkkiään päänsä yli kohti yleisöä hän sanoi: ”Jos joku teistä luulee, että se on helppoa, ette ole ikinä kärsineet sitä helvettiä, mistä minä olen kärsinyt muutaman viime viikon.”

Sitten hän aivan kuin suli. ”Tiedän, että evankeliumi on totta”, hän sanoi. ”Olen aina tiennyt, että se on totta. Opin sen poikasena äidiltäni.

Tiedän, ettei kirkko ole toiminut väärin”, hän tunnusti. ”Minä se olen toiminut väärin, ja olen tiennyt senkin aina.”

Sitten hän puhui ehkäpä kaikkien eksyneiden lampaiden puolesta anoessaan hartaasti: ”Tiedän, että minä olen väärässä, ja haluan tulla takaisin. Olen yrittänyt tulla takaisin, mutta te ette anna minun tulla!”

Tietenkin me antaisimme hänen tulla takaisin, mutta emme vain olleet antaneet hänen tietää sitä. Kokouksen jälkeen yleisö tuli korokkeen luo – ei meidän luoksemme vaan hänen luokseen sanomaan: ”Tervetuloa kotiin!”

Matkalla lentoasemalle konferenssin jälkeen vaarnanjohtaja sanoi minulle: ”Olen saanut tänään opetuksen.”

Toivoen vahvistavani sen sanoin: ”Jos olisimme tehneet niin kuin sinä halusit, olisit kutsunut puhujaksi tämän miehen isän, vai mitä, tai kenties hänen veljensä, piispan?”

Hän nyökkäsi myöntävästi ja sanoi: ”Kumpi tahansa heistä olisi viiden minuutin valmistautumisajalla esittänyt innoittavan 15 tai 20 minuutin saarnan, jonka kaikki kuulijat olisivat hyväksyneet. Mutta yhtään eksynyttä lammasta ei olisi saatu takaisin.”

Kaikkien meidän, jotka olemme johtohenkilöitä seurakunnissa ja vaarnoissa, täytyy avata ovi eksyneille lampaille, astua sivuun päästääksemme heidät sisään. Meidän täytyy oppia olemaan tukkimatta sisäänkäyntiä. Se on kapea väylä. Joskus me kömpelyyksissämme yritämme vetää heidät läpi portista, jonka tukkeena itse olemme. Vasta kun meillä on halu kohottaa heitä, työntää heitä edellämme, nähdä heidän nousevan yläpuolellemme, meillä on henki, joka herättää todistuksen.

Mietin, mahtoiko Herra tarkoittaa sitä sanoessaan: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat” (Matt. 9:12).

En pyydä alentamaan vaatimustasoa vaan päinvastoin. Entistä useammat eksyneet lampaat vastaavat pikemmin korkeisiin vaatimuksiin kuin alhaisiin. Hengellinen kuri on arvokasta terapeuttisesti.

Kuri on eräs rakkauden muoto, sen ilmaus. Se on välttämätöntä ja voimallista ihmisten elämässä.

Kun pieni lapsi leikkii lähellä tietä, me väistämme hänet varovasti. Vain harvat pysähtyvät ja vievät hänet turvaan ja ojentavat häntä, jos se on tarpeen, ellei sitten kyseessä ole oma lapsemme tai lapsenlapsemme. Jos rakastamme heitä riittävästi, teemme niin. Kurinpidon laiminlyöminen silloin kun se johtaisi hengelliseen kasvuun, on osoitus rakkauden ja huolenpidon puutteesta.

Hengellinen kurinpito rakkauden hengessä ja todistuksen vahvistamana auttaa pelastamaan sieluja.