Merkityksellistä opettamista kotona

Kun lapsemme ovat alkaneet osallistua aiempaa useampiin toimintoihin, tärkeysjärjestyksestä on tullut yhä välttämättömämpää. Vanhin Dallin H. Oaks kahdentoista apostolin koorumista on muistuttanut meille, että ”vaikka jokin asia on hyvä, se ei yksin ole riittävä syy sen tekemiseksi. – – Jotkin asiat ovat parempia kuin hyviä, ja ne ovat niitä, jotka tulisi asettaa ensimmäiseksi elämässämme.” Hän sanoi edelleen: ”Vanhempien on aktiivisesti varattava aikaa perherukoukseen, perheen yhteiseen pyhien kirjoitusten tutkimiseen, perheiltaan ja muuhun arvokkaaseen yhdessäoloon sekä kahdenkeskiseen aikaan, joka sitoo perheen yhteen ja kiinnittää lasten arvot iankaikkisesti tärkeisiin asioihin. Vanhempien tulee opettaa evankeliumin tärkeimpiä asioita sen avulla, mitä he tekevät lastensa kanssa.”²

Tämä on osoittautunut hyväksi neuvoksi perheellemme. Kun vaimoni ja minä olemme tehneet kodin ulkopuolisista lasten toiminnoista asian, jota pohditaan ja josta rukoillaan, jotkin tärkeiksi luulemamme asiat ovat osoittautuneet tarpeettomiksi. Erityisen paljon yllätyin, kun kysyin lapsiltamme, halusivatko he tulla mukaan koripallojoukkueeseen, jossa minä olisin heidän valmentajansa. He vastasivat: ”Enpä usko”, sekä: ”Isä, meillä on kori etupihalla, ja meistä on mukavaa, kun pelaat kanssamme ja otamme matseja naapureiden kanssa. Saamme pallon paljon useammin!”

On eri asia lukea pyhiä kirjoituksia ja tutkia niitä. Muinainen profeetta Joosua opetti, että pyhien kirjoitusten tutkiminen onnistuu, kun me ”[tutkimme] lakia päivin ja öin [ja pystymme] tarkoin noudattamaan kaikkea, mitä siihen on kirjoitettu” (Joosua 1:8, kursivointi lisätty). Tutkiessamme yhdessä perheenä pyhiä kirjoituksia olemme onnistuneet parhaiten silloin kun annamme lapsillemme aikaa pohtia tiettyjä kysymyksiä ja esitämme sitten heille kehotuksen noudattaa tarkoin kaikkea, mitä on kirjoitettu.

Yhtenä iltana nautimme tarjoilusta ulkona ja luimme Mormonin kirjasta nefiläisten kukistumisesta. Tunsin innoitusta kysyä lapsilta, miksi heidän mielestään nefiläisistä tuli niin jumalattomia. Kuusivuotias Celeste sanoi luulevansa, että nefiläiset ja lamanilaiset olivat lakanneet pitämästä päivittäisiä rukouksiaan. Olimme kaikki sitä mieltä, että nefiläisten kukistuminen alkoi siitä, että he unohtivat rukouksen ja muita näennäisen pieniä asioita. Sillä hetkellä mieleeni tuli ajatus kehottaa lapsia rukoilemaan syventyneemmin ja keskittyneemmin.

Seuraavana päivänä kysyin heiltä, miten heidän rukoilemisensa sujui. Näin he saivat tilaisuuden kertoa kokemuksistaan ja minä sain edelleen tilaisuuden lausua oman todistukseni rukouksesta. Kaikki perheen yhteiset evankeliumin tutkimiskokemukset eivät ole sujuneet näin hyvin, mutta kun olemme osana tutkimistamme keskustelleet ja kehottaneet toimimaan, pyhistä kirjoituksista on tullut merkityksellisempiä.

Olemme saaneet suurta voimaa antamalla lapsillemme tehtäviä ja antamalla heidän ottaa itse selville yksityiskohtia. Kun sallimme lastemme olla mukana ja auttaa joidenkin perheen päätösten tekemisessä, heistä tulee todennäköisemmin aktiivisia osallistujia. Heissä kehittyy myös omistajuuden ja vastuullisuuden tunne, ja sen myötä he oppivat tekemään ”paljon omasta vapaasta tahdostaan ja [saamaan] aikaan paljon vanhurskautta” (OL 58:27). Tässä on muutamia niistä asioista, jotka ovat auttaneet lapsiamme olemaan vastuullisempia:

• Autamme heitä valmistamaan perheiltaa varten heidän itsensä valitseman oppiaiheen, pyhien kirjoitusten kohdan tai kyvyn, jonka he esittävät.

• Annamme heidän valita laulun, jonka kaikki laulavat perheen yhteisessä pyhien kirjoitusten tutkimishetkessä, ja pyydämme sitten jotakuta lasta pitämään rukouksen.

• Annamme heidän auttaa osittain jonkin perheen retken suunnittelussa ja olemaan vastuussa siitä.

• Pidämme heidän kanssaan perheneuvoston kokouksen raha-asioista ja annamme heidän auttaa hankintoja koskevien päätösten tekemisessä.

• Opetamme heille, kuinka jokin tietty askare tehdään, ja annamme heille vastuun tuosta askareesta viikon ajaksi.

• Toteutamme kuukausittain perheen palveluhankkeen ja annamme heidän päättää, ketä perhe auttaa.

• Annamme heidän vuorotellen valita jonkun, jonka luona vierailemme jonakin tiettynä sunnuntaina.

• Annamme heidän valita perheen toiminnan tietylle illalle kuukaudessa.

On ollut tilanteita, jolloin vaimoni ja minä olemme tunteneet itsemme lammaspaimeniksi, jotka paimentavat lapsensa rukoukseen tai pyhien kirjoitusten tutkimiseen. Mutta toisinaan olemme tunteneet suloisen hengen, joka on seurausta siitä, että olemme todella paimentaneet pientä laumaamme ja huolehtineet siitä. Jos emme ole huolellisia, voimme helposti hukata nämä paimentamishetket.

Yksi sellainen hetki tuli, kun olin peittelemässä lapsiamme vuoteeseen. Yksi pojistamme kysyi: ”Isä, mitä kiusauksia sulla on?”

Kysymys yllätti minut.

Sitten hän sanoi: ”Me ollaan juteltu siitä, mitä kiusauksia meillä on, ja me mietittiin, että mitähän kiusauksia sulla on.”

Tiesin, että se olisi täydellinen hetki opettaa heitä, mutta olin uuvuksissa pitkästä työpäivästä. En olisi jaksanut käydä syvällistä keskustelua kahden pojan kanssa niin myöhäisenä ajankohtana, etenkään koulupäivän iltana.

Mieleeni tuli kuitenkin kertomus Vapahtajasta kaivolla. Vaikka Hän oli juuri taivaltanut 48 kilometrin matkan tai enemmänkin, Hän käytti hetken opettaakseen samarialaista naista (ks. Joh. 4). Päätin, että nyt saattoi olla yksi noista ”kaivohetkistä”, joten istahdin ja kysyin heiltä, olivatko he sitä mieltä, että oli synti kokea kiusauksia. Seurasi pitkä hiljaisuus, ja sitten aloimme jutella ja kuunnella toisiamme. Opetin heille, kuinka Vapahtaja kohtasi Saatanan (ks. Matt. 4), ja todistin siunauksista, joita kiusauksen vastustaminen tuo.

Se oli yksi noista erityisistä vanhemmuuden hetkistä. Kävimme nukkumaan vähän tavallista myöhempään, mutta kokemani ilo oli hyvinkin kaiken uhraamani unen arvoista.

”Yksi kiireellisimpiä tilaisuuksiamme on vastata lapselle, kun hän kysyy vilpittömästi, muistaen, etteivät lapset aina kysy, etteivät he aina ole valmiita ottamaan vastaan opetusta, etteivät he aina kuuntele”, vanhin Richard L. Evans (1906–1971) kahdentoista apostolin koorumista on opettanut. ”Ja usein meidän on käytettävä nuo tilaisuudet heidän ehdoillaan heidän aikataulunsa mukaan, eikä aina meidän ehdoillamme ja meidän aikataulumme mukaan. – – Jos he huomaavat, että he voivat kääntyä puoleemme vähäpätöisine kysymyksineen, he voivat myöhemmin kääntyä puoleemme tärkeämmissä asioissa.”³

Vastuu pitää huolta Jumalan lapsista on raskas. Aina kun tunnen riittämättömyyttä vanhempana, muistutan itseäni siitä, mitä vanhin Neal A. Maxwell (1926–2004) kahdentoista apostolin koorumista kerran sanoi: ”Sama Jumala, joka asetti sen tähden täsmälliselle kiertoradalleen tuhansia vuosia ennen kuin se ilmaantui Betlehemin ylle juhlistamaan Jeesuksen syntymää, on kiinnittänyt ainakin yhtä paljon huomiota siihen, että on asettanut jokaisen meistä täsmälliselle inhimilliselle kiertoradallemme, niin että me voimme, mikäli haluamme, valaista oman henkilökohtaisen elämämme maastoa, jotta valomme voi paitsi johdattaa muita myös lämmittää heitä.”⁴

Tuo toteamus kohottaa minua, kun lannistun. Se antaa vaimolleni ja minulle rohkeutta kyvyssämme toimia vanhempina tietäen, että lapsemme on asetettu jostakin syystä meidän ”kiertoradallemme” ja että taivaallinen Isä luottaa meihin.

Siunatkoon Hän perhettänne, kun opiskelette evankeliumia yhdessä, autatte lapsianne tulemaan vastuullisiksi ja käytätte hyväksenne nuo kallisarvoiset opetushetket.