Se, millä on todella merkitystä

Viides luokka oli minulle vaikea vuosi. Olin ollut saman ystäväjoukon kanssa monella luokalla, ja ajattelin, että me olisimme aina ystäviä. Mutta pian sen jälkeen kun viides luokka alkoi, ystäväni alkoivat kiroilla ja käyttäytyä tavoilla, joiden tiesin olevan vastoin taivaallisen Isän tahtoa. He myös alkoivat olla ilkeitä muille oppilaille meidän luokalla ja puhua pahaa selän takana.

Viimein minusta tuli yksi niistä oppilaista, joista ystäväni tekivät pilaa. He jopa antoivat minulle ilkeän lempinimen: Isohuuli-Charlotte tai lyhyemmin ”IHC”. Tunteitani oli loukattu syvästi. Yritin vältellä ystäviäni koulussa, mutta se oli vaikeaa, koska olimme samalla luokalla.

”Hei, kaverit!” sanoin kerran ruokatunnilla yrittäen olla ystävällinen ja iloinen.

”Hei, IHC! Isohuuli-Charlotte!” he rallattivat yhdessä irvistellessään minulle.

Juoksin pois yrittäen pidätellä kyyneliä. Söin ruokatunnilla yksin ja laskin minuutteja siihen, että pääsisin kotiin.

”Mikä hätänä, kulta?” äiti kysyi, kun hän koulun jälkeen huomasi itkettyneet kasvoni.

”Kaverit, jotka olivat ennen ystäviäni, ovat alkaneet haukkua minua kamalalla nimellä. Minä en vain ymmärrä, miksi heidän pitää olla minulle niin ilkeitä.” Aloin taas itkeä.

”Niiden kavereiden ei pitäisi käyttäytyä sillä tavalla. Mutta sillä ei oikeastaan ole merkitystä, mitä muut ihmiset ajattelevat sinusta. Olet kaunis, eikä sinulla ole mitään syytä kuunnella, mitä ne ilkeät kaverit sanovat.”

”Mutta äiti”, minä sanoin, ”minä näen ne joka päivä. Minä välitän siitä, mitä ne ajattelee minusta. Ja muut kuuntelee, mitä ne sanovat minusta. Miten voin olla vain välittämättä kaikista?”

”Charlotte, ainoat, joiden mielipiteillä on merkitystä, olette sinä ja taivaan Isä. Jos olet tyytyväinen itseesi ja siihen, mitä teet, ja jos taivaallinen Isä on tyytyväinen sinun valintoihisi, niin sillä ei ole väliä, miten ihmiset sinua nimittelevät tai mitä he sanovat sinusta. Minä lupaan sen.”

Muutaman seuraavan viikon ajan koulussa vanhat ystäväni nauroivat yhä minulle ja nimittelivät minua. Mutta huomasin pian, että voin kulkea ympäriinsä rauha sydämessäni. Tiesin, että jos isot huuleni kelpasivat taivaalliselle Isälle, niin ne kelpaisivat minullekin.

Minä selviydyin loppuajasta viidennellä luokalla. Sain ennen pitkää uusia ystäviä, jotka eivät nimitelleet minua ja jotka auttoivat minua ajattelemaan hyvää itsestäni. Tärkeintä oli kuitenkin, että opin, että jos taivaallinen Isä on tyytyväinen siihen, kuka olen, niin minun ei tarvitse olla huolissani siitä, mitä kukaan muu ajattelee.

Charlotte Wood Wilson asuu Oregonissa Yhdysvalloissa.